Joulupossu kerrostalon kylppärissä

ma 29.9.2014

Nyt on viileäkaapissa sangollinen Matin eilen illalla survomia puolukoita. Puolukkapalvelu pelasi, vaikka olinkin jo haromassa vammaisneuvostoaktiivin Launosen Juhanin puhelinnumeroa kysyäkseni varastojäämiä. Juhani myi Nurmeksen puolukkaa jokunen viikko sitten Lapinlahden torilla.

Puolukkaa on metsässä, mutta jotenkin kumman satunnaisesti. Puolukkapalveluni soitti jo, että minun kannattaa kysyä varmuuden vuoksi muualtakin. Lauantaina, kun olimme kurvaamassa pois Helsingistä, tuli soitto: nyt niitä kuitenkin löytyi.

Kun palasimme lauantaina iltayöstä kotiin, odotti ulko-oven edessä myös pussillinen omenoita. Niitä on tarkoitus vielä kuivata talvea varten.

SKP:n Vastavirtafestareilla tuli esiin tämäkin. Ei ole enää paluuta sotien jälkeiseen aikaan, jolloin irtain väestö sidottiin turpeeseen. Asutustilalliselle sanottiin, että siinä on valtion tie ja olkaa hyvä, pala suota. Filosofian tohtori, historian tutkija Päivi Uljas sanoi, ettei kerrostalon kylppäriin voi ottaa possua. Possu haisee.

Agrologi Timo Isosaari Nokialta kertoi, millaista on pienen maatalousyrittäjän karu todellisuus. Teet työtä 24/7 ja käteen jää kuukaudessa vähemmän kuin takuueläke.

Bloginsa perusteella Isosaari tuntuu ymmärtävän, mikä on kapitalistin ja yrittäjän ero. Yrittäjä on sellainen, joka vain koettaa saada yrityksestään oman palkkansa. Siinä mielessä tirskahdin Vastavirta-festarin yleisössä, kun Päivi Uljas ison salin keskustelussa heitti, että yrittäjän voittoihin on päästävä käsiksi.

Niin. On olemassa yrittäjiä ja yrittäjiä. Mitenkäs se meidän viime tilikautemme nyt menikään? Putosimme johonkin luottoluokitus ööhön ja teimme 300 euron tappion. Työmaita ei yksinkertaisesti sydäntalvella ollut. Lisäksi yritys velkaantui meille päin. Ehkä seurustelen väärien ihmisten kanssa, mutta kaikki, jotka tunnen, elävät enemmän tai vähemmän kädestä suuhun.

Viikko sitten repäisin. Kävin silmälääkärillä ja tilasin paikallisesta optikosta silmälasit. Toivon, että lasit eivät valmistu vielä tällä viikolla, sillä viime viikolla itselleni maksama palkka meni saman tien. Maksoin luottokorttilaskut. Matti ehti tilata itselleen uudet silmälasit ennen minua - ja maksoin ne samalla keikalla, kun itse kävin optikolla.

Oli hyvä asia, että Matilla oli uudet silmälasit. Muuten olisimme jääneet Messilässä taivasalle. Hotellimökin avain oli mikroskooppisen pienten kassakaappikoodinumeroston takana. Jouduin pyytämään paikalle perheenjäsenen, jolla oli nenällään ne pahuksen kalliit uudet linssit sekä kaivoskypärä (Talvivaaran). Kypärässä oli otsalamppu.

Hybridit, kurjet ja pirut

Mikäli meillä ei olisi ollut puolukka-aikaan työmaita, olisimme itse menneet metsään ja keränneet puolukkamme sekä sienet talvea varten. Nyt käytimme paikallisia palveluita. Puolukanmyyjäpariskunta elää osin omaishoidon tuella, kuten minäkin siihen asti, kunnes Maria meni Mäntykankaan koululle.

Viime syksynä luontaistaloudessa elävä pari pani ranttaliksi. Matkustivat Tampereelle asti, yöpyivät oikein hotellissa ja  kävivät taidemuseossa.

Toin Vastavirta-festarin Suomalainen ruokatuotanto - uhanalainen laji? -keskustelussa esille sen, että Lapinlahdella elämme Valion tehtaiden varjossa (70 miljoonan euron investoinnit tehtaan tontilla) ja suurten eurokokoisten tilojen katveessa. Talomme katon sivuitse (asumme pääraitin ja rautatien välisessä jontkassa) lipuu öiseen aikaa maitorekka poikineen.

Jossain maitorekassa, en ole vielä päässyt selvyyteen, kenen se on, on melko mahtipontiset valot. Kun olen joskus tässä tietokoneen ääressä, näyttää siltä kuin ikkunan editse pyyhältäisi jättiläismäinen joulukuusi. Oikeastaan rekka on kiva. Maitorekkakuskina on varmasti lystimpää, kun on ne värivalot kopissa ja minulla tietysti tässä, jos joudun yöhommiin koneelle.

Täkäläisten paikallislehtien maaseutuliitteessä huomattiin (en nyt muista, oliko se pääkirjoituksessa, tsekkaan, jos lehti on vielä tallella), että olemme oikeastaan palanneet kartanoiden aikaan. Isot maatilayhtymät eivät selviydy ilman erilaisia palveluyrityksiä. Maatilayhtymät työllistävät.

Agrologi Timo Isosaari oli sitä mieltä, että tulevaisuudessa yhä useamman on palattava kaupungista maalle ja osallistuttava jotenkin elintarviketuontantoon - ja ruoan kasvattamiseen. Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, vaikken usko, että sotien jälkeinen asutustoiminta suopeltoineen, kurkineen ja piruineen enää on realistista.

Pielavedellä minulle sanoi vanha asutustilallinen, että alueesta, josta heille annettiin maatilkku, oli tapana sanoa, etteivät siellä elä kuin kuret ja pirut. Suomi öljyn jälkeen -pojat, Rauli Partanen, Harri Paloheimo ja Heikki Varis, olivat kirjassaan huvittavia. Kirja oli ansiokas, mutta samanlaisen hieman hysteerisen tirskahduksen kuin Vastavirta-festareiden yrittäjien voitot aiheutti kohta, jossa kirjoittaja sanoo arrogantisti, että korkeasti koulutetuilla on muutakin tekemistä kuin viljellä omaa ruokaansa.

Varmasti on! En epäile yhtään.

Nyt pitäisikin alkaa miettiä, että meillä on oikeasti ihmisiä, joiden työtehtävät ovat turmiollisia ja haitallisia. Mielestäni markkinointihenkilöt tai pelinkehittäjänörtit ovat sitä. Markkinointimiehet luovat ison palkan edestä meille täysin turhia tarpeita ja pelinkehittäjänörtit pakottavat meidät huvittamaan itsemme hengiltä.

Markus Kröger väitteli tohtoriksi Brasilian maattomien liikkeestä otsikolla "The Politics of Pulp Investment and the Brazilian Landless Movement (MST)" Selluinvestointien politiikka ja Brasilian Maattomien liike (MST). Krögerin mielestä perustuotanto olisi työllistävää.

En ehtinyt sanoa Vastavirta-festareiden ruokakeskustelussa, että ehkä meille muodostuu samanlainen moninaisuuksien mosaiikki, kuten Brasiliassa. Toisaalta Brasiliassa tuotetaan tehotuotannolla hormonilihaa, jonka alkuperämaa peitetään suomalaiselle marinadilla, kuten Forssan teurastaja Janne Nieminen muistutti. Toisaalla ovat maattomat maanvaltaajat, jotka kuokkivat sellutehtaalle menevien eukalyptuspuiden välissä.

Tai johan meillä Lapinlahdella on. Hybridejä, kuten puoliluontaistaloudessa elävä pariskunta - tai muutama pientilallinen, joiden elanto tulee monista puroista. Lapiomies Oy:kin on tavallaan hybridi, sillä yrityksen kyljessä on aputoiminimi Lehtipiika ja yrittäjä käy tekemässä teollisuusasennuksia.