En kestä Jane Austenin paapatusta

Emma tosin on jonkinlainen luokkakirja - ainakin puhetta yhteiskuntaluokista riittää,
suorastaan päättymätöntä puhetta juu

ti 2.9.2014

Tekstarilukupiirimme kangertelee. Aloitimme Tikkisen Hannelen kanssa suurin odotuksin Jane Austenin Emman. Sen piti olla Austenin kirjoista kevyin ja hauskin. Enpä tahtoisi lukea teosta, mikä Austenin kirjoittamista on ikävin.

Emma alkaa lupaavasti. Ensimmäisellä sivulla on ihastuttavan virkistävää pisteliäisyyttä. Sitten alkaa vatvominen ja pulina. Olen kohdassa, jossa keskustellaan siitä, kuinka alempisäätyinen herra Martin, karkea maanviljelijä, on kehdannut kosia neiti Harrietia. Neiti Harriet on yläluokkaisen Emman suojatti.

Tietenkin on jonkinlaista alkeisfeminismiä, kun Emma paukuttaa, että kyllä nainen saa päättää, kenet mieheksi ottaa eikä ensimmäiseen vaihtoehtoon tule suostua. Emman mielestä herra Martin on nyt nuorena tökerö ja juro sekä kasvaa aikaa myöten täysin raa´aksi, alhaiseksi maanviljelijäksi, joka ei lainkaan välitä ulkomuodostaan eikä ajattele mitään muuta kuin voittoa ja tappiota.

Herranjestas tätä yläluokkaisen, rikkaan, älykkään ja kauniin Emman ituniskakammoa. Toivottavasti Jane Austen harrasti parodiaa tai pastissia. Näinkin Emma on herra Martinista sanonut: "Piiri, jossa Harriet liikkuu, on paljon herra Martinin piirin yläpuolella." (Jane Austen Emma s. 61)

Piiri, jossa Harriet, liikkuu on Emman residenssi. Emma sanoo epäsuorasti olevansa niin paljon herra Martinin yläpuolella. Olen tosiaan vasta sivulla 61, mutta tuskastunut. En voi välttää ajatusta siitä, että Emmaa, yläluokkaista narttua, itseään kiinnostaa vulgaari maanviljelijä herra Martin.

Emma on ottanut Harrietista itselleen jonkinlaisen muovattavan tabula rasan. Tytön syntyperä on epäselvä, mutta kaikessa nuoressa ja naiivissa yksinkertaisuudessaan hän on Emmalle "mielenkiintoista seuraa". Ainakin jos vertaa Emman iltapäiväteeseurueeseen, johon kuuluu kaksi tylsää tätihenkilöä.

Äh, pakko lusia kirja kuuliaisesti loppuun, sillä Tikkisen Hannele ei tykkää siitä, kun harpon. Ehkä Emman jäkätys herra Martinista paljastuu tosiaan eroottiseksi projektioksi. Vulgaari maanviljelijä kiinnostaa yläluokan naista, kuten metsänvartijan bylsiminen Madame Bovarya (vai muistanko minä väärin, mitä tapahtui Gustave Flaubertin skandaaliromaanissa?).

Vaimo 22 paljastui loppua kohti pettymykseksi. Arvasin pian kirjan keskikohdan jälkeen, mihin romaani päättyy ja yhteiskunnallisuuskin laimeni taustajuonteeksi. Alkuasetelma oli lupaava. Sosiaalisen laskun kohdannut luuserivaimo joutuu mainosmies-Geggo-aviomiehensä häpeämäksi.

Teen varmasti nyt enkat kirjoissa, jotka on kesken. Anton Tšehovista kertovan ranskalaisen elämäkerta ja opukset -teemaista kirjasta luen aina silloin tällöin. Raoul Palmgrenin Maksim Gorki -elämäkerralle riittää selailu silloin tällöin. Ei minua Gorki niin kiehdo.

Gertrude Steinin Alice B. Toklasin omaelämäkerta saa minut ihmettelemään sitä, miksi Caitlin Moran mainitsi riemukkaassa Naisena olemisen taidossa Steinin feministiseksi esikuvakseen. Toistaiseksi en ole tajunnut Alice B:n omaelämäkerrasta hölökäsen pölläystä. Sen pitäisi jotenkin olla Steinin itsensä elämäkerta. Ironinen sellainen. En tajua. Gertrude Stein on kirjan alussa esiintynyt lähinnä hihittelemässä taustalla.

Günter Grassin Kampela on liian kikkaileva. Kirjallisuustutkijat sanovat, että monitasoinen. Niinpä juuri.

Kusarikin on hehkuttanut aikoinaan Kampelaa: "Kampela vie lukijan suvereenin Mielikuvituksen maahan, huikeisiin seikkailuihin läpi aikakausien, kautta aistimusten. Tämä on kielen juhlaa, kerronnan hallittu hullunmylly, kirjan välissä suurkeittiö, jossa vuosisadat tirisevät” (Kansan uutiset)

Siipaleelle ei voi muuta kuin nauraa. Ei voi olla tällaista suitsutusta, vaikka olisi itse kirjallisuuden Ukko Ylijumala kirjoittanut Kampelan. Ampukaa minut punaisen pihasaunamme (nyk. rengasvarasto) takana, jos kirjoitan joskus tällaista.

Aloitin toissapäivänä Panu Rajalan Uno Mysticaa, Mika Waltarin elämäkertaa. Minunhan kai pitäisi vasemmistolaisena vihata Waltaria. En sitä kuitenkaan tee. Tai ainakin Waltari on vasemmiston kannalta jotenkin kiusallinen tapaus hehkuttaessaan jääkärien voitonmarssia Helsinkiin sisällissodan lopputaistelujen jälkeen.

Panu Rajala tosin huomauttaa, että Waltari ei ollut keväällä 1918 vielä edes kymmenvuotias ja myöhemmin lukioaikoinaan sai happamat arvostelut opettajaltaan, kun kirjoitti jollekin Norssin opettajalle aineen, jossa ymmärsi sisällissodan punaista osapuolta.

Muistan hyvällä Suurta illuusionia ja kirjaa, jonka kannessa kasvoi appelsiineja. Olen kummankin nuoruudessani lukenut, kuten tietysti myös Sinuhe Egyptiläisen.

Olen lukenut joskus jopa Mika Waltarin tyttären Satun kirjan Kumma rakkaus. Olin silloin hevostyttö ja kirja liittyi muistaakseni jollain lailla hevosiin. Olisikohan ollut vielä kaiken lisäksi Kärkölän Järvelän kirjastossa nuorten osastolla? Melkein luin Yrjö Salon kirjoittaman kirjan Mitäs me metallimiehet, kun luin kirjan takakannesta, että mitäs me tallimiehet.

Waltari on ristiriitainen hahmo. Hänen isänsä Toimi oli pappismiehiä, kuten myös isän kuoleman jälkeen perheessä vallan ottanut setä-Toivo. Siksi Waltari on Panu Rajalan mukaan osannut kirjoittaa Nuoren Johanneksen. Siihen kirjailija on kuulema tallentanut kaiken tietämyksensä uskonnollisesta fanaattisuudesta yhtyneenä inhimilliseen kataluuteen.

Oikeasti tahtoisin jatkaa Päätalon elämää kirjasta Nuorikkoa näyttämässä. Pohjalta ponnistaen päättyi siihen, kun Messukylän peltovainiot alkoivat vihertää. Osassa Nuorikkoa näyttämässä on tulossa kesä, jolloin tuleva kirjailija ja Laina lähtevät käymään selkosilla, Taivalkoskella.

Nuorikkoa näyttämässä alkoi lupaavalla aviopuolisoiden välisellä kieliriidalla. Aivan kuin joku olisi käynyt äänittämässä iltaisia keskustelujamme Matin kanssa.

Tänään illalla eivät etene sen enempää Kampelat kuin Gertrude Steinkaan. Emmaa ehkä laahustan kymmenisen sivua, sillä lupasin Hannelelle, että luen sitä ainakin kymmenen sivua päivässä - enkä lintsaa yhtään. Joka lauseen luen. Ihan totta.

Joudun nimittäin selviytymään Matin eilen jääkaappiin ostamasta kaalinpäästä. Se on jättiläismäinen. Ajattelin hellän lempeän vaimokullan tapaan, että teen kahdenlaista kaalilaatikkoa. Sellaista, jossa ei ole siirappia, Matille sekä Annalle ja minulle siirapin kera.

Matti kuitenkin soitti iltapäivällä, että lähtee Vieremän työmaalta Muhokselle, heippa, ja tulee ehkä yöksi kotiin. En sanonut mitään, sillä mies unohti viime yöksi vaivalla valmistamani mamman makaronilaatikon happanemaan pöydälle. Ajattelin vain, että tule kotiin, jos tulet. Voi yöpyä pakettiautossa vaikka Vieremän työmaan parkkipaikalla.

Minä aion tänä iltana panna ei kun laittaa sellaista kaalilaatikkoa, josta itse pidän. Piste. Eilinen metsäkeskustelijani taisi tänään joutua leikkaukseen, kun ei ollut miehittämässä merkkaamaani autoparkkia (älkää edes kysykö, miten sen merkkasin, koiralauman kanssa kun olen viime ajat elänyt).

Metsänv... ei kun metsäkeskustelijaltani pitäisi tehdä tarkentavia kysymyksiä. Sekoitin esimerkiksi eri Mehtoset. Sain aikaan Anja Mehtosen, jota kaiketi ei ole olemassakaan. Tänään reitillä ei ollut yhtään jänistä, jäniskoiraa eikä Joonas Kettusen pojan tyttären miestäkään, jolta olisin voinut kysyä.