Tulkki

Ilon yllättämänä

ma 6.10.2014

Viikonloppuna tuntui siltä kuin olisin palannut kotiin. Oli niin monta elementtiä: Lammin vaahterat ja muut jalopuut, Kaikkien Athos-vuorten Pyhien Perintösäätiö, Konevitsa ry:n porukka, joka tuntui heti kotoisalta, vaikka en tuntenut hallituksesta kuin matuška Riitan ja hänkin entisenä puheenjohtajana on hallituksen ulkopuolinen rahastonhoitaja. Pikanttina lisänän värikkäässä sopassa oli Konevitsan luostarin rockstara, igumeni Aleksander.

Aamiaispöydässä kävi ilmi, että Athos-säätiön matuška Anna, jonka tulkitsin jotenkin liittyvän Tessalonikiin, tunsi Lapinlahden Paynet. Metsätalousinsinööri Helena Payne oli Suomen lähetysseuran lähettinä Nepalissa, jossa tapasi Annin ja Idan isän, Davidin. Anni ja Ida olivat samassa päivähoidossa kuin meidän Maria ja Anna. Kävimme puolin ja toisin toisillamme pari kertaa kylässä.

Emme kuitenkaan ehtineet ystävystyä perheinä niin, että meistä olisi ollut apua siinä vaiheessa, kun Helena ja David sairastuivat ja kuolivat. Pariskunnan kuoleman vuodet elin jonkinlaisessa omassa sumussani, jossa oli juostava henkensä edestä, jotta pysyi edes paikallaan. En muista vuosista muuta kuin firman isoimmat rakennusprojektit ja sen, miten vähitellen leipäännyin toimittajan työhön.

Vuonna 2009, kun olin Aamun Koiton päätoimittaja, en edes muista, kuka esimerkiksi oli Marian luokanopettaja.

Taisi olla Paynen tytöistä Ida, nuorempi, joka pelkäsi Mattia, sillä Matti on pitkä, leveäharteinen ja mustanpuhuva. Huvittaa vieläkin, kun muistan, kuinka tytön silmät levisivät kauhusta. No ei se mitään. Annan paras kaveri Korhosen Tia pelkäsi lasten isää Leonidia yli kaiken, sillä Leonidilla oli niin iso nenä, sanoi Tia tiamaisella äänellään. Se oli sellainen pieni ja helisevä ääni, joka sai koko meidän perheen aina hyvälle tuulelle.

Aina, kun Tia oli meillä, riitelimme vähemmän keskenämme. Tia oli sellainen ilon lähetti.

Lammin viikonlopusta en ehkä kirjoita tämän enempää. Lauantaina illalla tekstaroin Tikkisen Hannelelle, että tulkkaus meni huonosti, sillä en muistanut, mikä on venäjäksi sen enempää esityslista kuin pöytäkirjaakaan. Myös sana puusepänverstas oli häipynyt pitkäkestomuististani.

Igumeni Aleksander tuhahti minulle, että stoljarka on paikka, jossa työskentelee stoljar. Olin kuin henkisen herätyksen saanut. Kuinka loogista tämä venäjän kieli ja kuinka omituisesti aivoni nykyään toimivatkaan. Googlekääntäjästä ei muuten tässä kohtaa ole apua. Se ymmärtää kirvesmiehen ja puusepän samaksi ammattilaiseksi. Kun koetin tarjota kääntäjälle sanaa hienopuuseppä, kääntäjä luuli, että haluan tietää sanan erinomainen puuseppä.

Sunnuntaina Lammin- ja Vääksyntien risteyksessä pääsin tekstaroimaan Hannelelle, että sunnuntaiaamupäivän tulkkaus meni paremmin, sillä huonommin kuin illalla ei voinut enää sujua! Tie on tässä minulla ylöspäin niin kuin Tanskin Jussin kantaaottavan teatterin tuottajana.

Olen Ilon yllättämä niin kuin Narnian C. S. Lewis. Narnia-leffa on tyttöjen arkistossa. Jompikumpi tytöistä katsoi elokuvan monta kertaa. Minä en kertaakaan kokonaan, sillä minusta elokuva oli pelottava. Narnian tarinoita meillä ei jostain syystä kirjana ole.

Löysin C. S. Lewisin Ilon yllättämän Lammin Filokalia-kirjakaupasta. Maria sai isä Hannulta kreikkalaisen staretsin, ohjaajavanhuksen, isä Paisioksen kuvan. Vaikka Maria on perheemme aktiivinen ateisti ja kaiken kyseenalaistaja, liimasin kuvan Marian tietokoneen näyttöön.

Sanoinkin Marialle paluumatkalle, että ole sinä, tyttöseni, vain ateisti, sillä kantaaottava ateismi on ensimmäinen askel uskon tiellä. Ja tätä en ole keksinyt itse. Sen sanoi muistaakseni professori Miikka Ruokanen, jonka Ydinkohdat olen tenttinyt.

Inna Patrakovan Tulkista kirjoitan tähän ehkä alakoneella metsälenkin jälkeen.

Inna Patrakova Tulkki

Koska Pentti Saarikosken Suomentajan päiväkirjojen ja Ritva Ylösen Päätalo-väitöskirjan Tervaksisen toteemin jälkeen kaipasin jotain kevyttä ja helposti sulavaa, käväisin kirjastossa kuulemassa palautteet Päätalo-tohtorin vierailusta AikaTaikassa ja nappasin esittelytelineestä Inna Patrakovan Tulkin.

Luin sen melkein yhdeltä istumalta. Kirja perustuu Pietarissa syntyneen Inna Patrakovan omiin kokemuksiin Suomessa. Ikään kuin kukaan arvonsa tunteva kriitikko ei olisi Patrakovaa arvostellut. En löytänyt kirjasta tai ylipäätänsä Patrakovasta muuta kuin kirjabloggaajien ja erilaisten kirjavinkkaajien löpertelyjä.

Suurin osa niistä toistaa samat asiat kuin kirjan takakansikin. Korkeintaan hieman toisin sanakääntein.

Me Naisissa Inna Patrakovaa on kuitenkin haastateltu - ja hyvä, että edes niin. Mimmien jutussa kirjailija oli vuonna 2011 mennyt naimisiin itseään 19 vuotta nuoremman valkovenäläisen mustapartamiehen kanssa. Pariskunta tutustui toisiinsa nettipelimaailmassa ja lopulta sähköpostitse.

Tulkissa ensi alkuun hieman vieroitti kirjan päähenkilön Olgan uuttera miehenmetsästys. Tosin sillä tavalla kirjailija saattoi marssittaa näyttämölle kaikki suomalaismiesten kammoittavimmat arkkityypit: oli patologisesti naisesta toiseen lentävää hahmoa, äitinsä tossun alla olevaa Venäjä-myyttiin rakastunutta lakimiestä ja vaikka sun mitä epämiellyttäväksi paljastuvaa.

Mietin pitkin kirjaa, onko tämä nyt kiinnostavaa, mutta sitten ajattelin, että sellaistahan se elämä lisääntymisikäisillä on.

Olga koettaa saada pientä perhettään sosiaaliseen nousuun naimalla jonkun suomalaisen golfaajan tai purjehtijan. Olgan 11-vuotiaan Lizkan isä oli ollut suomalainen luuserinnatku, joka vain makasi sängyllään. Toisaalta muut venäläiset sanovat Olgaa feministiksi. 

Puliakat ja -ukot 

Toinen asia, joka kiinnitti huomioni, oli se, että Patrakovan Tulkin Olga kiskoi viinaa reippaasti. Sellaistakin elämä parinetsintävaiheessa saattaa olla. Ihan niin puli Olga ei ollut kuin Aila Meriluoto päiväkirjoissaan vuosilta 1975 - 2004 Tältä kohtaa.

Meriluodon päiväkirjoista jäi erityisesti mieleen kohta, jossa Aila Meriluoto työntää sänkyyn takapuolesta puolisoaan Jouko Paakkasta. Molemmat ihmettelevät, mikä on, kun miehen jalat eivät kanna. Tätä kohtaa olen ennenkin ihmetellyt blogissani, mutta tulkoon se vielä.

Mietin, olisivatpa Aila Meriluoto ja Jouko Paakkasensa lukeneet Pentti Saarikosken Asiaa tai ei. Muistaakseni siinä Saarikoski asiallisen viileästi selvittää, mikä on pulihalvaus.

Se on sellainen, kun juopon ajatus on kirkas, mutta jalat eivät toimi. Etuliite puli tulee sanasta pulituuri. Pulihenkilöt erottivat spriipohjaisesta sellakkaliuoksesta, pulituurista, spriin liuottamalla siihen suolaa ja ravistamalla pulloa. Näin lakka putosi sakkana pohjalle ja pinnalle jäi pirtu.

En tiedä, kuinka tästä nyt kirjoittaisi vaikuttamatta typerältä paheksujalta, mutta joskus tuntuu siltä, että reipas alkoholinkäyttö on jonkinlainen normi. Ei vain kirjallisuudessa, vaan kaikessa. Elämässä yleensä. Että jos on raivoisan raitis, on jotenkin omituinen.

Inna Patrakova vain kuvaa asioita niin kuin se on. Välillä keikoilla ovat silmät punaiset ja välillä on tosi hauskaa. Hohhoijaa, sanoin ja kääntelin sivuja. Patrakova sai juomajaisilla esille hauskoja ja odottamattomia tyyppejä, kuten parit venäläiset mamunaiset sekä ranskalaisen ystävättären Lucyn.

En sano, että kirjailijan olisi pitänyt keksiä joitain muita keinoja tavata epäsovinnaisia ystävättäriä, jos kerta aina ollaan oltu yhdessä kännissä. Mutta olisipa joskus kiva, jos epäsovinnaisuus olisi jotain muuta kuin normikännäämistä ja krapulapäivien asettelua kalenteriin.

Kontrastit

Inna Patrakova onnistuu erityisesti kohdissa, jossa hän käytti kontrasteja. Helsinkiläisestä vuokralähiön hän kuvaa ensin värikkäänä, mausteisena monikulttuurikeittokattilana. Lähiötalojen rappukäytävissä tuoksuvat somalialaiset mausteet, arabinaiset kietoutuvat burkhiinsa ja romanit vaappuvat raskaan mustissa hameissaan.

Tulee sellainen olo, että kunpa pääsisi joskus asumaan sellaiseen multituudiin. Patrakova rakentaa värikylläisen kuvauksensa perään kontrastin: Olgalle tuli maustekäryistä allergiaa, muslimipojat alkoivat kivittää pikku Lizka-tyttöä, virolainen aviomies hakkasi vaimonsa muusiksi ja romaninaiset .... en muista, mitä he tekivät. Jotain kuitenkin. Ehkä varastivat muilta köyhiltä.

Patrakovan resepti oli lähteä lähiöstä. Kuin ihmeen kaupalla hän sieltä pääsikin pois. Asialla oli hyväsydäminen avioerojuristi, joka rakasti venäläistä kulttuuria. Mikään luokkatietoisuuden agitaattori Patrakova ei todellakaan ole.

Myös kohta, jossa Patrakova kuvaa suomalaisia maahanmuuttajaprojekteja, oli itkettävän osuva. Niissähän, kuten yleensäkin työllistämisprojekteissa, ainoat, jotka työllistyvät, ovat projektinpyörittäjät. Mutta hyvä, että edes niin.

Patrakova kuvaa intohimoisesti syömistä. Sellaisiin kuvauksiin pystyy vain ihminen, joka on joutunut syömään päivät pääksytysten keitettyä makaronia, kun kaapista ei ole muuta löytynyt. Tätä eivät huomaa ihmiset, joilla on aina ollut makaroniensa kanssa pestoja, kermoja tai parman kinkkuja.

Eräs suomalaisen kirjallisuuden historian upeimmista ja karmaisevimmista uusköyhyyden kuvauksista on Kari Hotakaisella. En muista, missä kirjassaan hän kuvailee uusköyhää pariskuntaa, joka käy erilaisissa perhejuhlissa kuokkimassa saadakseen edes joskus syödä juhlaruokaa: leikkeitä ja kastikkeita.

Samaisessa kirjassa on kuokkajuhlista paluu. Kattilassa on harmaaksi keitettyjä limaisia makaroneja.

Outoa lämpöäkin Patrakovan kuvauksissa on. Olga ja Lizka ystävystyvät naapurin kolkon eläkeläisrouvan kanssa.

Kirjan loppu on liikuttava ja itkettävä. Pidin Tulkista, vaikka se suurimmalta osaltaan vain uusintaa uusliberaalisanomaa. Jokainen on oman onnensa seppä. Patrakova sanoo Tulkissa sen vain hieman toisin. Hän sanoo sen niin, että jokainen venäläinen maahanmuuttaja on oman onnensa seppä.

"- Ja sitten me keksimme jotain. Me keksimme. Pysäytämme täyttä laukkaa kiitävän hevosen ja miettimättä syöksymme palavaan taloon. Keitämmme muodikkaan violetin väristä huulipunaa löyhkäävään koiranrasvaan sekoitetuista neuvostokaupan huulikiillosta lisäämällä siihen sinistä mustetta kuulakärkikynästä. Teemme pöyhkeän kampauksen laittamalla sen alle vanhan sukan antamaan volyymiä ja ruokimme viisihenkisen perheen kuukauden ajan kilolla riisiä ja säkillisellä kaalia. Tuomme pietarilaisen kerrostalon parvekkeelle kanan ja kukon, joka tervehtii meitä ja naapureita iloisesti puoli kuudelta aamuisin. Ompelemme täsmälleen Chanelin näköisen takin vanhasta verhosta, liuotamme spriillä kuivunutta mutta korvaamattoman kallisarvoista ranskalaista ripsiväriä, ja osaamatta ainuttakaan englannin sanaa samme amerikkalaisen rakastumaan itseemme - yksinomaan omakätisesti jättimäisillä saksilla leikatun otsatukan alta luodulla katseella." (Inna Patrakova Tulkki s. 63)