Mutka Venäjän kirkon kautta

ke 8.10.2014

Soitin eilen ortodoksiselle neuvonantajalleni Paulon mammalle, Mirja Paulolle, jonka tavoitin Valamon agoran kukkapenkistä. Paulon mamma jaksaa aina kysyä, joko olen klikannut itseni takaisin Kirkkoon.

Sanoin, että matkalla ollaan, mutta pitää tehdä taas pikkuinen mutka Venäjän kirkon, käytännössä Konevitsan luostarin, kautta. Palanen lähtöruutuun. Puhelun aikana kirkastui, mistä on kyse. Koukkaamalla Venäjän kirkon liepeiltä voin käsitellä itsessäni olevaa vallanhimoa. Venäjän kirkon ovensuussa huivi kulmakarvoihin asti vedettynä minun pitää kilvoittelemani siitä, miksi on niin tärkeää aina ottaa kantaa.

Nimittäin vaikka yksi suomalainen ortodoksinen toimittaja tai vaikkapa päätoimittaja seisoisi päällään, Venäjän kirkossa ei tapahdu mitään. Ja enkö esimerkiksi sen, että nainen voi tai ei voi palvella pappina, voi jättää muiden huoleksi. Miten sanonta menikään? Elä sure, anna hevosen surra, sillä on iso pää.

Minun on lisäksi suuri syy tutkiskella eiminään olemista. Opin asenteen veli Johannes Mäntymäen blogista. Veli Johannes on myös ihminen, joka on jaksanut pitää yhteyttä yhteen hankalaan, oikuttelevaan ja lapselliseen Jumalan palvelijaan. Millaista on, kun ei ole mitään. Ei ole titteliä, ei asemaa.

Se on jollain lailla semmoista, että koettaa oikeasti olla Jumalan palvelija. Konevitsan luostarin uuteen navettaan on kuulema vedetty jo sähköt. Jos pääsen vielä luostariin talkoisiin, haen sinne navettapiiaksi.