Verenpainetta

Kurt-Werner Schulz ammuttiin Unkarin ja
Itävallan rajalle 21. elokuuta 1989

ti 11.11.2014

Mittasin aamulla heti verenpaineen, kun ajattelin, että olen rauhallinen enkä jännitä. Minulla ei nimittäin ole pelkästään valkotakkiverenpaine, vaan verenpaineenmittausverenpaine. Aina, kun ajattelenkin mittausta, vasemmassa korvassa alkaa suhista ja naama menee punaiseksi.

Ja hops, alapaine oli heti aamulla 100.

Painetta lisäsi sekin, että eilen panin tietokoneen kiinni vasta kello 17.18. Muistan ajan tarkkaan, kun katsoin sen yläkerran työkoneen suuren ruudun oikeaasta alalaidasta. Lisäksi juutuin katsomaan Ylen ykkösen tanskalaisdokumenttia Kun muuri murtui. Tietokone pitäisi läimätä kiinni viimeistään kello 16 ja käyttää ilta rauhoittumiseen. Muuridokkarin jälkeen nukuin katkonaisesti. Ja aamulla naama oli jo valmiiksi punainen ennen verenpaineen mittaustakin.

Dokkarissa oli iso osa Unkarilla ja murroksen ajan pääministerillä Miklós Némethillä. Olimme Partasen Oilin (nyk. Orispää) kanssa Prahassa ja Budapestissa juuri syyskuussa 1989, jolloin Németh päästi "lomalle" Unkariin tulleet itäsaksalaiset rajan yli Itävaltaan. Rajat aukesivat sen jälkeen, kun Németh oli ensin päästänyt itäsaksalaisia rajan yli elokuisen paikallisjuhlan, paneurooppalaisen piknikin, turvin.

Entisen itäblokin maiden avautumiselle oli itsensä Gorbatšovin siunaus. Paneurooppalaisen piknikin jälkeen Németh alkoi miettiä, tuleeko Neuvostoliitossa takaisku Unkarin vapauspolitiikan vuoksi - ja joutuuko Gorbatšov vaikeuksiin tai jopa syrjäytetyksi. Monipuoluejärjestelmästäkin Németh oli keskustellut Kremlissä.

Dokumentti kuvaa kansainvälisen politiikan mutkikkuutta. Kunnolliseen demokratiaan kuuluu hidas hinkkaus ja nopeissa muutoksissa tulee aina näköjään ruumiita. Dokumentti kuvasi koskettavasti itäsaksalaista perhettä, joka hiipi Unkarista maissipellon läpi kohti Itävaltaa. Pelossa, että Neuvostoliitto toistaa Unkarissa vuoden 1956 tapahtumat, Németh käski rajaviranomaisensa ottaa laittomat maastalähtijät kiinni. Hän ei tosin käskenyt käyttää aseita, mutta jonkun hermot rajalla pettivät.

Itäsaksalainen perheenisä, Kurt-Werner Schulz, kuoli Unkarin rajalle rajamiehen ampumana 21. elokuuta 1989, minkä jälkeen kaikki maassa olevat itäsaksalaiset "lomailijat" päästettiin rajan yli. Eilisessä dokumentissa puhuttiin jopa sadasta tuhannesta. Olisihan Németh voinut tietysti ottaa aikalisän ja perustaa Unkariin pakolaisleirejä itäsaksalaisille, mutta kuten dokumentissa entinen pääministeri sanoi: "Syksy oli tulossa eikä taivasalla voinut enää asua."

Me Partasen Oilin (nyk. Orispää, A-studio) otimme kaiken irti vapautuneesta Budapestistä. Joka ilta päättyi budapestilaisessa punkpaikassa nimeltä Musta aukko, muistaakseni unkariksi luolan nimi oli Fekete Juk. Älkää googlatko feketejukia yhdyssanana. Minä tein sen äsken. Kirjoitan tätä Pielaveden kirjaston koneella ja koko kone meinasi sammahtaa siihen.

Matti sanoi eilen illalla kuivasti, että ettehän te muista Unkarin poliittisista tapahtumista mitään, kun te siellä olitte koko ajan kännissä tai pilvessä. No, ei se nyt ihan niin ollut. Enhän minä esimerkiksi samalla reissulla Prahassa ihan koko paikallisen punkbändin kanssa nainut.

Ja kyllä minä oikeasti koetin virittää keskustelua ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä prahalaiseen älymystöön kuuluneen punatukkaisen Jakubin kanssa. Samassa pöydässä istui ranskalainen Pascal Baems (tai Baes), missähän sekin musta hernekeppi nyt lienee. Jakub vain hymyili arvoituksellisesti jotenkin tyyliin, että kun ei meillä ole asiat olleet niin huonosti kuin Puolassa tai Unkarissa.

Seuraavana syksynä asuinkin jo Moskovassa ja sitä seuraavana keväänä Neuvostoliitto oli käytännössä kaatunut.

Ylä-Savon subcomandante Marcosin kanssa satuttiin molemmat katsomaan dokumentti Leningradin piirityksestä, johon suomalaisetkin tavallaan osallistuivat, vaikkakin toisin koetetaan väittää. Dokumentin jälkeen juteltiin, että kotikatsomosta on helppo huudella. Jos olisit ollut Stalin, mitäpä olisit tehnyt? Leningradissa sijaitsi Neuvostoliiton asetehtaita ja aseiden matka muualle Saksan-rintamalle oli turvattava. Jos leningradilaiset olisivat antautuneet, olisiko koko toisen maailmansodan lopputulos ollut toinen, kun natsit olisivat marssineet Leningradiin voittajina - varmasti sitä myötä myös Moskovaan?

Entäs sitten eilen Miklos Németh? Jos hän ei olisi päästänyt itäsaksalaisia pois Unkarista, olisi käsissä ollut sekä syksy että melko varmasti nälkäleirit. Toisaalta oli pelko siitä, että koko vapautuva Neuvostoliitto ja Gorbatšov olisivat joutuneet vaikeuksiin DDR:n ja Romanian painostuksen vuoksi.

Kommunistisen Romaniankin romahduksen muistan tarkkaan. Olin kauheassa lumimyräkässä tuomassa Helsinki-Vantaan lentoasemalta birminghamilaista ystävääni Paul Smithiä jouluksi Puumalaan, kun tulkkasin hänelle Ylen radiouutisia Romaniasta löytyneistä ruumiskasoista. Asiaan liittyi vielä sellainenkin episodi, että jännityksissäni ja tohkeissani pudotin iskän auton avaimet jonnekin lentoasemalle ja muistaakseni Touko-veli joutui tuomaan vara-avaimet Puumalasta jonnekin Mäntsälän tienoille, jossa asui isoveli Kosti.

Isotveljet pelastivat silloin(kin) minut.

Romanian vallankumous oli entisen Itäblokin vallankumouksista verisin, mutta ei Romaniassa 64 000:ää ruumista tullut. Myöhemmät laskelmat todistivat vallankumouksessa kuolleen yhteensä 1 104 ihmistä, joista 164 Ceaușescun vallasta syösseissä mielenosoituksissa.