Ylimielinen pakistanilainen

Stalinin lapaset - terveisiä Pielavedeltä

pe 28.11.2014

Tein tänään Venäjän-viisumihakemuksia. Tuli jotenkin ontto olo, kun kielsin poikapuoleni. Viisumihakemuskaavakkeessa kysytään, onko meillä lähisukulaisia Venäjällä. Vastasin, että ei ja purin melkein huuleni verille. Arvelin, että joudun selittämään ja sen jälkeen joudun etsimään lasten isän kuolintodistukset ja muut. Leonidin viimeisenä kesänä Konevitsan-reissu tyssähti siihen, että lasten biologiselta isältä olisi pitänyt saada tytöille viisumiluvat.

Ikään kuin minä olisin ollut kaappaamassa heitä Venäjälle. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka olisinkin niin tehnyt. Parempi kuitenkin, että reissu peruuntui, sillä reissun ajankohtana olivat Leonidin viimeiset päivät.

Niinpä viisumihakemuksissa meni koko aamupäivä. Sitten pitikin lähteä jo hakemaan Mariaa Pöljältä Tiensuun kaupalta. Hyvä, että en myöhästynyt. Palitaksi tuo tytön siihen ja siitä kuljetan hänet Hökösen kautta Pielavedelle. Hökösen tie oli yhtä savivelliä. Auto kiemurteli kuin liukkaassa lumessa.

En ole tällä viikolla ehtinyt mitään. Oli ulkomaankauppakoulutus ja tarkastuslautakunta. Tarkastuslautakunnassa kuulimme kunnan kulttuuritointa. Uudellen kirjastonjohtajalle vihjaisin, että edellisen kirjastonjohtajan, joka oli vt., edeltäjä käynnisteli jonkinlaista kirjastoraatia. Oli yksi tapaaminen, mutta sen jälkeen kirjastokansalaistoiminnasta ei kuulunut mitään. Harmi, mutta jospa uusi kirjastonjohtaja innostuisi.

Ja jospa uusi kirjastonjohtaja olisi paikkakunnalla pysyvä tyyppi. Parempi tuttu juoppo kuin täysin tuntematon. Sama ilmiö on muuten Putinin Venäjällä. Luin Kalle Kniivilän, joka jossain vaiheessa koetti olla Ärräpäät-sähköpostilistallakin, mutta ilmeisesti kyllästyi listan asiattomuuksiin, kirjoittaman Putinin hiljaista väkeä.

Putinin hiljainen väki on tavallista kansaa suurkaupunkien ulkopuolella. Äänekkäät ja arrogantit moskovalaishipsterit, järjestelmässä hyvinvoivat, jaksavat jo haluta demokratiaa. Tavikset ovat vielä siinä vaiheessa, että tyytyvät järjestykseen. Kun kapitalismi tuli vuonna 1991 Venäjänmaalle, se ei tarkoittanut oikeaa demokratiaa, vaan dermokratiaa - paskavaltaa.

Demokratiasta ei 1990-luvun Venäjällä tosiaan ollut kyse. Kun Neuvostoliitto kaatui tuli dikij kapitalism ja bezporjadok. Se, mistä kapitalismihirmu tai epäjärjestys johtui, jäi Kalle Kniivilältä taustoittamatta. En muista, mitä Venäjä-tutkija Pentti Stranius Kniivilän kirjasta kirjotti, mutta minä panin merkille sen, että Kniivilä vihjaili puolivillaisisita salaliittoteoriahuhuista.

Kalle Kniivilä oli itse puolivillainen. Häneltä jäi täysin huomiotta IMF ja sellaiset jepet Gorbatshovin painostuksessa kuin Jeffrey Sachs. Muuten Putinin hiljaista väkeä oli hyvä. Luin sen ahmimalla, sillä lopulta tajusin. Parempi tuttu juoppo kuin täysin tuntematon. Jos Putin jatkaa, ihmiset tietävät, mitä huomenna tapahtuu.

Moskovan hipsterit nauravat Putinin valtiopropagandatelevisiolle. Niinhän mekin kokoomus-Ylelle, ei sen puoleen.

Löysin uudestaan, mutta harmaantuneena britti-pakistanilaisen Hanif Kureishin. Ihailin tätä Esikaupunkien Buddhassa ja mikäs se toinen kirjansa nyt olikaan - anyway - Kurishi oli niin cool. En koskaan itse ole ollut cool. Siksipä juuri. Nyt Kureishin ääni on toinen.

Heikkisen Aaro lahjoitti minulle Owen Matthewsin Stalinin lapset. Stalinin lapset kertoo Moskovassa työskentelevän venäläis-brittiläisen toimittajan venäläisäidin ja britti-isän tarinan. Tarina on kuin Leonidin ja minun. Aaroa kirja jotenkin hämmensi. Siinä oli liikaa hänen mielestään tirkistelyä ja varmaankin henkilökohtaisia asioita.

Voi, kun jaksan aina jauhaa tästä. Istukat päin naamaa -asenteestani. Nyt Aaro lukee Kai Sadinmaata. Kuulema vielä 20 sivua jäljellä. Sadinmaa on sitä mieltä, että nykykirkko pitäisi asettaa syytteeseen jumalanpilkasta. Suomen luterilaisella kirkolla on myös vuodesta 1998 ollut Arvojen akatemia, jonkinlainen parempien piiri Suomen talouseliitille ja eliittitoimittajille. Asiaa pitää tutkia. Ensin pitää lukea se 10 käskyä kirkolle.