Kafka rannalla

ma 29.12.2014

Jospa tänään pukisi päälle. Eilen kirjotin pitkän ja lyhyen kirjeen sekä pakkailin tyttöjen kirjoittamia kiitoskortteja kirjekuoriin. Meni koko päivä. En saanut edes vaatteita puettua.

Tänään lupasin pukea itsenikin. Maria vielä nukkuu.

Kirjailijaperhe, Saara Henriksson ja aina niin murkkuikäinen aviomiehensä Markku Soikkeli, tuo Tampereen yliopiston alakuppilan pitkäkoipinen älykkötähti 1980-luvun lopulta, on ollut Nilsiässä mökillä joulunpyhät:

"Ei tämä mökkijoulu mikään idylli ollut, koska lapsi piti täälläkin olla mukana, ikään kuin joulumaskottina, ja siinä se perheihmisten eli naisten isoin motiivi kakaratarpeellisuuteensa kai piileekin. Lapsi on naiselle hänen historiallisuutensa maskotti, puutarhatonttu, jolla osoittaa yhteenkuuluvutta naapurustoon ja edellisiin sukupolviin. Miesten näkökulmasta lapset ovat niin kuin hobitit, sankariajan kilttiä ironiaa, jolla miehet osoittavat luopuneensa vapaaehtoisesti sekä älyllisen idyllin että seikkailevan elämäntavan romantiikasta." http://bitteinsaari.blogspot.fi/2014/12/joulu-2014.html

Lapset kuin hobitit? Myönnettävä on, että leuka kloksahti auki, kun viimeisen kappaleen scifi-kirjailijan blogimerkinnästä luin. Ehkä tämä selittää kaikkien eksyneiden aviomiesten tunnot joulurituaalin hornankattilassa. Ei voi mitään. Shit happens, joulu tulee väistämättä vuoden loppupuolella, senkin happamat aviomiehet.

Pidän joulusta ja pidän siitäkin, että väänsin laatikot ja salaatit. Ylitin itseni. Joulu joululta lanttulaatikkoni alkaa yhä enemmän muistuttaa lanttulaatikkoa. Tänä jouluna sain eliminoitua laatikosta klöndät. Nyt ei enää lootasta puutu kuin lantun maku!

Lapsien synnyttyä vasta aloin arvostaa koko touhua. Annakaan ei koskaan muilla lomilla herää ennen puolta päivää, mutta jouluaattona heräsi. Halusi koristella kuusen ja Maria oli loppujen lopuksi huolissaan siitä, saako hän sittenkään lahjaksi yhtään esinettä. Esineet käärittynä joulupaperiin kuuluvat jotenkin asiaan.

Huvittavaa on, miten Markku Soikkeli käy jo kuudennettakymmenettä, mutta hänen tuntuvasti nuorempi rouvansa tuntuu paljon kypsemmältä - olematta tylsä, sillä kirjoitti sen siivousvapautusoppaankin.

Kasvutarinoita

Haruki Murakamin Kafka rannalla on lumoava. Monimutkainen kyllä. Siinä on niin paljon kaikkea. Kirjan tapahtumia on aivan turha selittää. Vähän niin kuin japainlaisten anime-elokuvien kanssa. Otetaan vaikka Kikin lähettipalvelu. Selitäpäs, mitä siinä tapahtuu? Ystäväni Totoroo on vielä yksinkertaista tavaraa, mutta entäs Kissojen valtakunta?

Norwegian woodissa oli kieltämättä nuoren miehen jeremiadi, joita syvästi vieroksun, mutta jotenkin sillä tavalla ilmaistuna, että ehkä tässä vielä jaksaisi lukea Antti Heikkisen Pihkatapin.

Norwegian wood kertoi vuodesta 1969 ja Murakami oli kirjoittanut sen vuonna 1987. Välissä on liki 20 vuotta. Monet asiat näkyvät varmasti toisin 38-vuotiaana kuin 20-vuotiaana. Jos Haruki Murakami olisi kirjoittanut Norwegian woodin 20-vuotiaana, se ehkä kiinnostaisi toisia 20-vuotiaita. 38-vuotiaan kirjoittama 20-vuotiaan kasvukertomus jaksaa kiinnostaa 50-kymppistä vaihdevuotista suomalaisnaista sekä joten kuten 57-vuotiasta tuoretta eläkeläisnaista, jonka on kirjallisuusmaultaan ronkeli ja valikoiva.

Päätin Tampereen työväenkirjallisuuden päivän jälkeen syksyllä 2013, kun olin harhautunut lukemaan päivän innoittamana kouvolalaista työväenkirjailijaa, Sami Rajakylää, että kiitos ei iki kuuna päivänä enää nuoren miehen "kehittymättömyystarinoita".

Sami Rajakylä suhtautui kustantajan hänelle antamaan työväenkirjailijaleimaan vähättelevästi ja oli kirjailijoiden paneelissa nuoren miehen tapaan ällöttävän ylimielinen. Luulin kuitenkin naiivisti, että Pätkärunoilijassa olisi edes jotain yhteiskunnallista. Kissankuset. Kirjan päähenkilö juo kaljaa, sammuu suihkuun ja varmaan vetää käteenkin, en muista tarkkaan, sillä loppujen lopuksi kahlasin kirjan hajamielisesti loppuun.

Ehkä samanikäiset nuoret miehet jaksavat innostua Pätkärunoilijasta. Mene ja tiedä. Muistan, että nuorena naisena yrjö lensi, kun luin suurin piirtein omanikäisen esikoiskirjailijanuorukaisen samantyyppisen nuoren miehen tie läpi tuhansien kapakoiden. Vaikka itsekin kuljin läpi tsiljoonien kapakoiden, teksti öllötti.

En löytänyt siitä mitään. Ehkä se oli tarkoitettu samanikäisille pojille, mene ja tiedä. Koetin kirjaa kuitenkin lukea, sillä olimme käyneet samaa koulua, Tampereen yliopistoa. Kusarin Kai Hirvasnoro sanoi Antti Heikkisen Pihkatapista kritiikissään, että tottahan kirja on nuoren miehen kasvutarina, mutta on siinä muitakin tasoja.

Kafkassa rannalla juodaan Nescaféta muumimukista. Ja arvatkaapa, mikä minulle tulee mieleen sanasta muumimuki? Pariskunta hedelmättömyyshoidoissa tai lapsen saanti muumimukimenetelmällä. Muumimukimenetelmä on näköjään päässyt urbaaniin sanakirjaankin.

Kafkassa rannalla kuunnellaan myös vihreän Mazda Miata -urheiluauton radiosta Schubertin sonaattia D-mollissa. Minähän en erota Schubertia Wagnerista, kuten Oshiman lainelautailua harjoittava veli, mutta silti Oshiman sanailu Schubertin soittamisesta oli sivistävä.

15-vuotiaan Kafka Tamuran mielestä Schubertin kuuntelu on tylsää. Oshiman mielestä Schubertin sonaatit oikein soitettuna onkin umpitylsää, vähän niin kuin täydelliset lehtijutut; muovituoleja oli Paavo Haavikko niistä sanonut. Schubertin sonaatit pitää soittaa epätäydellisesti, persoonallisesti, ehkä jopa vähän onnahdellen.

Lisäksi Oshima sanoi, että ihmisen psyyke on rakennettu niin. Se, mikä on pitkäveteistä, onkin viime kädessä mielenkiintoista, ja se, mikä on tarkoitettu, ettei pitkästytä, alkaakin nopeasti uuvuttaa.