Hyvä juttu Matissa ja Liisassa!

Pari sanaa päihdetyöstä

... Ja IPU:n demokratiasta, jota oikeasti vaikuttaisi olevan

pe 12.12.2014

Hyvä juttu oli vammaisten, vajaakuntoisten, osatyökykyisten ja muiden vaikeasti työllistettävien työllisyysseminaarista eilisessä Matti ja Liisa -lehdessä. En nyt puutu tässä virkamiesjargonista pakostikin tekstiin hiipivään toistoon enkä siihen, että juttuun jäi epätarkkuuksia. Epätarkkuuksista kannan vastuun minä. Olisin voinut pyytää jutun luettavaksi ennen julkaisemista.

Käsittääkseni avotyöhön pääsee, kun asia kirjataan palvelusuunnitelmaan. En tullut asiaa tarkentaneeksi puhelimessa. Juttuhan rakennettiin sillä tavoin, että toimittaja Juha Thitz kävi seminaarissa ja soitti minulle seuraavana päivänä ydinkohdista. Sen vuoksi minulta tuli juttuun kärki.

Oudoltahan se tuntuu. Siis oudolta olla tavallaan jutun ingressi. Äh, oikeasti. Enhän minä sanonut seminaarissa mitään olennaista. Minä vain juonsin tilaisuuden. Mutta näin ne jutut vain rakennetaan. Tosin meillä vammaisneuvostossa oli seminaarilla taka-ajatus: työllistävien tahojen tai niin sanottujen välityömarkkinatoimijoiden yhteistyö. Jospa siitä nyt tulisi jotain.

Ja nyt taas kuulostan epämääräiseltä kuin Lapinlahden päihde- ja mielenterveysstrategia, joka korosti eri tahojen yhteistyötä. Ympäripyöreästi. Tarkoitan tällä sitä, että nyt kun saimme kiinni Iisalmen työkkärin asiantuntijan Mirja Iskaniuksen, joka kaiken muun hyvän lisäksi on kiva, mukava, inhimillinen ja lämpöisen oloinen virkamies, pidettäisiin kokoukset ja ideoitaisiin vaikka välityömarkkinatoimijoiden yhteisiä koulutuksia.

Esimerkiksi maallikkopäihdetyöstä välityömarkkinatoimijoita tulee kouluttaa. Nyt esimerkiksi Meijerin Seisakkeella ei oikeastaan tapahdu mitään työntekijälle, joka jatkuvasti jää juomaan. Eihän se nyt niin pitäisi mennä. Eikä minusta ole oikein sekään, että päihdeongelmainen jätetään oman onnensa nojaan.

Sitä vartenhan kuntouttava työtoiminta on. Jotta edes jotain kuntoutumista tapahtuisi. Tai ainakin kuntoutettava olisi hetkittäin selvin päin. Voi kun saisi jostain Rauha Litmasen, Meijerin toimintakeskus ry:n perustaja- ja kunniajäsenen, räväkkyyttä ottaa päihdeongelmat edes puheeksi.

Tiistaina, kun olin viemässä Mariaa Kysille, Toky ry:n päihdetyön ammattilaiset ja Meijerin toimintakeskus ry:n johto tapasivat kunnan työllisyyskoordinaattorin koordinoimana. Hyvä juttu. Se on hyvä alku. Ja hyvä, että palaveri toteutui ilman läsnäoloani. Voisikohan jossain asiassa luottaa siihen, että hommat sujuvat ihan ilman meikäläistäkin?

Sadasta päivästä ilman viinaa

Tuli pisto omaantuntoon. Nauroinhan paskaisesti kuunnellessani Sata päivää ilman viinaa -ohjelman puffia Yle Puheesta.

Olen kurkkuani myöten täynnä Hyvä fiilis - ei syyllistetä -paskalätinää. Mielestäni päihdevalistuksessa pitäisi näyttää kuvia tuhoutuneista aivoista, alkoholin syömistä reisilihaksista, alkoholistin karvattomista jaloista tai siitä, kuinka ylemmän keskiluokan rivitaloalueilta löytyy täysin tuhoutuneita kämppiä, kun ollaan porukalla paskannettu mehukannuun tai hieman siitä ohi - ehkä jopa siivouskomeroon, kun ei ole löydetty vessan ovea.

Ehkä kuitenkin asiasta pitää ylemmälle keskiluokalle, joita toimittajat esimerkiksi ovat, puhua syyllistämättä ja sillä tavalla, ettei porvarille tule paha mieli. Lisäksi kohottelin kulmakarvoja, kun Yle Puheen toimittaja juonsi Liisa Akimofille puheenvuoroa.

Ilmeisesti Liisa Akimof vetää tai tuottaa tai työntää ohjelmaa, kun jotenkin oli pääosassa. Asia ei nyt valjennut haromalla Ylen sivuja. Yle Puheen toimittaja luonnehti Akimofia siten, että hän on tehnyt ohjelmaa 80-luku: Minä olen muistanut ja on nähnyt 1980-luvun nousun.

Jatkoa ei seurannutkaan. Tuli hiljaisuus ja minusta jotenkin vaikutti siltä, että Akimof on nähnyt myös seuraukset. Osa meistä joutui heti 1990-luvun alun lamassa kapitalismin hitaalle kaistalle. Jotenkin tuntuu siltä, että niillä, jotka eivät olleet hitaalla kaistalla, meni edelleen hyvin, hyvin lujaa hyvin, hyvin pitkään.

Kun katsoin Liisa Akimofin valokuvaa netistä, näyttää siltä, että lujaa on mennyt 1980-luvun jälkeenkin. Siunattu asia, että jouduin 1990-luvun alussa hitaalle kaistalle ja miettimään prekaarina koko ajan sellaisia pikku yksityiskohtia kuin toimeentulo. Ei oikein joutanut alkoholistoitumaan tai muodikkaasti masentumaan, kun oli paljon muuta mietittävää.

Äh, ehkä Sata päivää ilman viinaa -ohjelmassa on viisaus. Pääasia on, että raitistumisesta ei tule huonot fiilikset. Tosin alkoi yrjöttää, kun katsoin ohjelman nettisivuja. Ohjelmaa on liitetty joukkuekisaa ja hyväntekeväisyyttä aivan samalla uutteruudella kuin iljettävässä Ylen Nenäpäivä - ne ollaan niin vitun ihania hyväntekeväisyyshemmoja -spektaakkelissa.

Ehkä ohjelman formaatti on tuontitavaraa ja sen vuoksi kuvottaa niin kuin Nenäpäiväkin.

Ja jossain ohjelman nettisivujen katveessa vielä keikkui Janne Kataja, kestoinhokkini, joka esiintyi keväällä 2008 Vasemmistoliiton Kaljaa ja karaokea -risteilyllä. Pääasia nimittäin, että puolueessa on hyvä fiilis eikä se mitenkään samaistu köyhiin ja epämiellyttävän rasittaviin ihmisiin, joilla on hätä.

Lisäksi Kataja Kansan Uutisissa takavuosina kertoi, että oli ollut vetämässä stand up -show´ta yrityksen juhlassa, jossa edellisenä päivänä oli ilmoitettu satojen ihmisten irtisanomisista. Kataja sanoi haastattelussaan, että hyvin hän siitä toipui. Ehkä lausahdus oli stand up -koomikon itseironiaa. Toivottavasti.

Suoraa kansan valtaa

Eilen osallistuin IPU:n vaaliohjelmakeskusteluun on line netissä. Pitää vielä kuunnella uudestaan puheenjohtaja Antti Pesosen esiintymisen loppupuoli, sillä innostuin kommentoimaan on line -kommentoijia ja pohdin geotermisiä voimalaitoksia samalla, kun Antti Pesonen puhui tuulivoimasta.

Suloista on, että Pesonen ei todellakaan ole mikään kansanvillitsijä. Pesonen sanoi, että hänen suorassa lähetyksessä esittämänsä kommentit ovat hänen omiaan, joskin hän toivoo, että ne olisivat puolueen linjan mukaiset. Aivan rakastettavaa minimalistista huumoria.

Samanlaisen ääriasiallisen, mutta kuitenkin lempeän, kohtelun sai puheenjohtajalta IPU:n euroehdokas Jon Hellevig viime keväänä, kun ilmaisi Marita Kattilan ei kun Karita Mattilan olevan natsi, kun ei suostunut esiintymään putinilaisen Valeri Gergijevin kanssa.

IPU-laisissa viehättää myös konkretia. Varapuheenjohtajana on aseista riisuvan äreä Mauri Nygård, joka eilen toi nettikeskusteluun gerotermiset voimalaitokset. Minä salamannopeasti googlaamaan, mitä ne ovat.

Suora nettilähetys oli mielenkiintoinen puolueen demokratiakokeilu. Vasemmistoliiton puoluevaltuuston kokoukset olivat ainakin silloin, kun oli kyse jatkosta hallituksessa, netissä nähtävänä. Tosin sitten, kun hallitukseen osallistumista käsiteltiin, valtuutetut menivät suljettujen ovien taakse, jonne nettikamerat eivät päässeet.

Minä en ymmärrä, miksi. Miksi avoin tuuletus on niin iso tabu? Niin kuin se oli Vasemmistoliiton puoluekokouksessa kesällä 2013. Kuinkakohan monenteen kertaan olen sanonut, että puoluekokouksen kulku oli täysin masinoitu. Aluksi puhui noin kaksikymmentä puolue-eliittiin kuuluvaa, jotka kertoivat, että hallitusta ei saa arvostella.

Minä en hetkeäkään ollut sitä mieltä, ettei hallitukseen olisi saanut mennä, mutta olin koko ajan sitä mieltä, että asiasta saa puhua avoimesti ja arvostellakin. Totta kai tuli myös kertoa siitä, mitä Vasemmistoliitto sai hallituksessa aikaan. Ei perustoimeentulon korottaminen sadalla eurolla huono asia ollut eikä pääomaveron pieni progressiokaan - puhumattakaan siitä, että hallitusohjelmassa oli Ei Nato -pykälä Vasemmistoliiton painostuksesta.

Tämä muuten on kuvaavaa: http://maurinygard.puheenvuoro.uusisuomi.fi/181931-samaa-mieltako-leo-stranius-ja-yle-puheen-tuottaja