Aatos

Sähköt poikki luontokylillä viime yönä

ke 31.12.2014

Keitin tänä aamuna kahvia, joka maistui kuravedeltä. Onneksi keitin sitä liian vähän.

Eilen kahlattiin Marian ja pyörätuolin kanssa pitkin kirkonkylää asioilla. Kävimme muun muassa kirjastossa. Hain sieltä Iisalmesta Rutakon kautta varaamani Aatoksen.

Aatos on Leena Lettu Kaikkitietävä Liukkosen kirjoittama ohukainen Aatos Erkosta. Vaikka Erkko salaperäisessä simpukkamaisuudessaan on toki kiinnostava, luen Aatoksesta enemmän kirjan kirjoittajaa. Leena Lettu Liukkonen kirjoitti vähän aikaa sitten erinomaisen, jopa lumoavan Venäläiset tulevat.

Leena Lettu Liukkonen osaa kirjoittaa niin, että ainakin minä koukkunnun hänen tekstinsä äärelle. Venäläiset tulevat -kirjaa lukiessa lopulta unohtui se öllötys, joka heräsi, kun katselin Ylen aamutelkkarista Lettu-Leenaa tuottreistamassa itseään sillä, että on asunut Neuvostoliitossa.

Minä vain kysyn, kuinka monta viikkoa syksyllä 1989 Leena Lettu Liukkonen Neuvostoliitossa "asui". Minä vain kysyn.

Jotta ei menisi ihan ylistämiseksi, kaivan kirjan yläkerran tietokirjahyllystä ja etsin Liukkoselta yhden sivun, jossa oli puolen sivun mittainen kappale täyttä mössöä. Kappale, joka oli suurin piirtein yhden lauseen mittainen ja siis puoli sivua, mutta josta en löytänyt ajatuksen puolikastakaan. Yksihän niitä vain oli koko kirjassa, mutta pakko se on tähän kaivaa, sillä kappale vaivaa minua samalla tavalla kuin se, mitä yhteiskuntatieteiden tohtori Päivi Uljas sanoi viime syksynä komukoiden Vastavirtafestivaaleilla Helsingin vanhalla ylioppilastalolla.

Päivi Uljas taisi nimittäin sanoa niin, että torpparit vaativat vallankumouksessa 1918 sitä, että torpparit saisivat vuokramaihinsa maanomistusoikeuden. Vasemmistolaisten vaatimus oli, että torppareille tulisi oikeudenmukaisemmat maanvuokraisännät: kunnat.

Uskokaa tai älkää, tämä liittyy Aatos Erkkoon. Leena Lettu Kaikkitietävä Ristiinan lahja Suomenmaalle ilmeisesti on tullut Aatos Erkon kanssa toimeen niin hyvin sen vuoksi, että kummassakin on paljon maatiaista.

Eilen aloitin jo Aatosta, vaikka Kafka rannalla oli kesken - on sitä vieläkin, en halua edes lukea sitä nopeasti -, ja noin sivulla 33 Aatosta mietin, onko kirja nopeasti asioita tarkistamatta kokoon kyhättyä löpinää vai ei. Luin välillä Kafkaa rannalla ja ärsyynnyin kirjassa esiintyviin aaveisiin. Höhhöh. Mielestäni alitajuntaa voi käsitellä ilman moisia höpinöitä.

Tai sitten vain en ymmärrä Japania. Ehkä Japania ei voi käsitellä ottamatta vastaan genjijä, henkiä, mystiikkaa. Toisin sanoen. Minun mielestäni. Höpinää.

Pälähti päähän eilen yksi juttu. Kafka-Haruki Murakamin ja Paolo Coelhon henkinen sukulaisuus. Mehän yritimme Tikkisen Hannelen kanssa ottaa selkoa Coelhosta. Ostin meille Kotiväylästä muutamalla eurolla jonkun prostituoidun tarinan, mutta Hannele ehti sen teurastaa ennen kuin minä edes avata. Coelhon teksi on kuulema kuin yrittäisi käsin saada kasaan hahtuvapilviä. Huomaa pian harovansa tyhjää.

Ihan niin paska Murakami ei ole. Tietenkin olen aivan Murakamin pauloissa (paoloissa, thih), mutta ärsyyntyneenä. Siinä kohtaa, kun 15-vuotias Kafka rakastuu aaveeseen, minulta lukijana herpaantui tarkkaavaisuus. Hyppäsin takaisin Liukkosen Aatokseen.

Nyt googlailin. Ihminen välissä -blogisti oli alkanut Murakamin Norwegian woodia lukiessa miettiä samaa ja lainaa vielä Parnasson Herman Raiviota:  "Herää kysymys, kirjoittaako Paolo Coelho myös Haruki Murakamin nimellä."

Ehkä minun ei pitäisi sanoa mitään tässä kohtaa, sillä tunnen Paolo Coelhon vain takavuosina ostamani kalenterin perusteella. Jospa Coelhon omaelämäkerralliset kirjat ovatkin hyviä!

Sen sijaan kalenteri oli ihanan värikylläinen, mutta sellainen ei tällaiselle näkömuistinsa varassa elävälle käynyt. Kalenterini sivujen tulee olla ikävän valkoisia, sillä haluan muistaa niiden sivuilta omat harakanvarvasmerkintäni, jotka hyppivät silmille kuin adhd-sähköjänikset (kiitos Leena Liukkonen kielikuvasta).

Paolo Coelhon tuotteistetusta kalenterista muistan vain värikylläiset läiskät. En osannut enää mennä minnekään enkä muistanut, mihin minun piti mennä. Piti vaihtaa alkuvuodesta tavalliseen tylsään kalenteriin, jonka pääosissa olivat omat merkinnät.

Ihminen välissä -blogistin kommenttipuheenvuorossa tuli viittaus Murakamin 1Q84:een. Se on kommentoijan mielestä ultimaattinen fiilistelykokemus. Minä toisaalta kyllä nyt unelmoitsen ensimmäisestä suoraan japanista suomeksi käännetystä Värittömän miehen vaellusvuosista.

Siinä joku japsi on Hämeenlinnassa.

Kova syömään

Jospa laajentaisin päivittäin seuraamiani blogeja Ihminen välissä -sivustolla. Kirjoittaja on näköjään nimeltään Siina Tiuraniemi. Blogisti määrittää itsensä näin: ihminen, perheenjäsen, ystävä, toveri, kirjastolainen, kova syömään ja syksyn 2013 esikoiskirjailija.

Henkinen isotätini Suvi Ahola, joka pelasti kynsistäni nyt jo kuolleen virolaisen runoilijan Aivo Lehmuksen Baltta-Paltto-seminaarin iltaistujiaisissa Sippolassa kesällä 1990, on pitänyt Siina Tiuraniemen esikoisromaanista Kukkia Birgitalle.

Suvi Ahola kuvaa romaanin alkuasetelmaa seuraavaasti: "Hoitokodissa Miska (kirjan päähenkilö) kohtaa jalattoman (diabeteksen vuoksi), pahasuisen ja upporikkaan suomenruotsalaisen tädin, joka vaatii viinaa. Sitä Miskalla ei ole, mutta hän jättää Birgitalle marijuanasätkän." Siitäpä syntyy huumekauppavyyhti hoitokodissa ja sen semmoista.

Herramujee, tämmöiseen toveri Tiuraniemeen pitää tutustua. On bloginsa mukaan osallistumassa vegaanihaasteeseen. A-ryhmän anarkisti Suvi Auvinenkin, jonka pitkien silmäripsien alla Ruben Buben Stillerkin oli Pressiklubillaan kuin sulaa vahaa, oli jo osallistunut. Nauratti, kun anarkisti-Auvinen kertoi haasteensa aikana silitelleensä juustoa.

Toisen näyttävän amatsonin, toverinna Susanna Kaukisenkin, joskus toivoisi pääsevän kirjoituksissaan edes jonkinlaisen itseironian tasolle. Tai olisi edes inhimillinen eikä sellainen yltiöomnipotentti.

Mutta nyt lukemaan linkkiä Parnasson Haruki Murakami ja Paolo Coelho -kirjoitukseen. Äh, netissä ei löytynyt itse artikkelia. Ainoastaan tietokantalinkki.

Keskiluokan tuho

Nyt ei voi muuta sanoa kuin, että olen niin hemmetin samaa mieltä IPU-elovenamiehen Timo Isosaaren kanssa keskiluokan tuhoutumisesta:

http://iitimo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/183270-keskiluokan-koyhyysloukku

Elovena-Timon puheenvuoro tuli äsken mieleen S-marketin hiutalehyllyllä. Vaikka Matti varmaankin narisee, kun näkee ostokseni, ostin uuden vuoden kunniaksi Elovena-luomukaurahiutaleita. Ipu-elovena-agrologi oli laskenut, että eliitin ruoan, sisäfileen hinta on tullut alas ja proletariaatin jauheliha taas mennyt ylös.

Kommenteissa Kiteen punikki huomautti jälleen kerran, että keskiluokkaa ei yhteiskuntaluokkana ole. On vain pääoman omistajat ja työväenluokka. Työväenluokkaan kuuluvat kaikki, jotka joutuvat tekemään työtä pysyäkseen hengissä. Myös iisalmenvihreä tohtori Loimulohi on työläinen siinä mielessä. Ei ainakaan vielä ole käsittääkseni muuttanut palkkatulojaan pääomatuloiksi.

Lääkärien pääomatulothan ne vasta paradoksi muuten ovat. Lääkärien palkka tulee joka tapauksessa pääosin verovaroista, sillä kela maksaa yksityislääkäreillä käynneistä suuren osan. Myös työterveyslääkärit saavat palkkansa verovaroista, vaikka kuinka olisivat yksityisen firman palveluksessa. Me yritykset emme maksa järjestämästämme työterveyshuollosta kuin murto-osan.

Palkkatulonsa pääomatuloiksi muuttava lääkäri on sikamainen veroloinen. Halveksittava henkilö.

Kiteen punikin ihailema toverinna Susanna Kaukinen sanoi osuvasti. Keskiluokalla tarkoitetaan itse asiassa työläistä, joka jollain lailla tulee toimeen palkallaan. Keskiluokka on mielen tila. Niinhän minä olen kirjoittanut ainakin kerran kuukaudessa siitä lähtien, kun blogini perustin.

Me Matin kanssa yrittäjinä olemme huonommassa asemassa kuin työläisemme. Meillä ei ole ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Aloin edellisenä syksynä maksaa meille ytj-työttömyyskassan kassamaksua, mutta tiukille ottaa, jos meinaa eläkemaksuistaankin jotenkin selviytyä.

Ja ennen kuin ytj:stä saa pennostakaan ulos, pitää firma ajaa alas ja lopettaa. Ei taida olla järkeä koko kassamaksussa. Yrittäjien sosiaaliturvasta ei kukaan oikein suostu puhumaan. Kai muut yrittäjät ovat jotain yli-ihmissakkia, joka ei sosiaaliturvaa koe tarvitsevansa.

Harmaata tukkaa puskee, puskekoon

Pienyrittäjä, jos kuka, tinkii elintasostaan. Meillä yrittäminen ei olisi mahdollista, ellei Matti olisi renessanssinero. Ihmettelin yhtenä aamuna, kun tulin yläkerrasta keittiöön, miksi pöydällä oli jotain johdonpalasia ja joku lämpötohotin. Eilen älysin, mitä mies oli aamuviideltä täällä puuhaillut.

Ei kehdannut minulle kertoa, että oli korjannut vanhoja silmälasinsankoja, joihin oli ottanut salaa uudet linssit syksyllä - ennen minun uusia silmälasejani - minähän sanoin pitkin kesää, että vittu, kukaan tässä perheessä ei saa uusia silmälaseja ennen kuin minä olen saanut moniteholasit - ikänäkö oli iskenut jo monta vuotta sitten, mutta koska näin likinäköisellä yksi moniteholinssi maksaa miljoonia, en ollut voinut investoida omaan näkööni.

Ulkonäkööni investoimisen olen lopettanut jo ammoin. Kampaajalla olen lakannut käymästä aikapäiviä sitten, jotta tytöt voisivat käydä. Keskityn tällä hetkellä vaihdevuosiini ja oman suvunjatkamisasian alasajoon. Siinä tukka jätetään kasvamaan miten sattuu eikä sitä enää värjätä. Harmaa saa puskea villinä esiin.

Ripsiväriä käytän vielä, sillä haluan uloslähtiessäni nähdä peilistä, että silmäni ovat auki.

Teetin vanhaan Ulla-isosiskolta saamani punaiseen toppatakkiin uuden vetoketjun. Samalla varauduin kevääseen. Leonidilta jäi ilmeisesti Teboil-Kärkkäisen Sasta-erätakki, sellainen välivuodenaikamalli. Teetin siihenkin uuden vetoketjun. Pyysin tosin ompelijaa paikkaamaan rispaantuneen hihan, mutta tämä ei ollut sitä tehnyt enkä viitsinyt reklamoida.

Pitää värkätä hihaan itse jokin viritys. Saa näyttää siltä, että hiha on paikattu, sillä muuten takki on hyvä ja laadukas sekä kotimaista tuotantoa, Nurmeksesta. Vähän parempin tilaisuuksiin minulla on uusi Sasta-takki, mutta sitä pitää säästellä. Huvittavaa on, että Sastat ovat Matkuksen Partioaitassa survottu viheliäisesti viimeisimpään ja pimeimpään nurkkaan, mutta koska Matti ei näissä asioissa anna periksi, tämä kaivoi kotimaiset kaupassa esille.

Eilen siis tajusin, miten kuumailmatohotin ja johdonpätkät liittyivät Matin silmälaseihin. Tyyppi oli tyynesti korjannut sankojaan sähköjohtojen eristämiseen tarkoitetuilla litistejohdoilla. Nyt meillä seisoo pihassa läpiruostunut LHG-Ducato. Ehkä käytämmme pakua vielä yhden kerran Viinamäessä hitsauksessa, mutta ostimme pakun takaisin taloon sen vuoksi, että siitä voidaan ottaa lähestulkoon uuden veroinen vähän ajettu moottori UKI-pakuun, kun UKI:n moottori alkaa vedellä viimeisiään.

Ja jos oikein kova tinka tulee, voimme rakentaa uuden Saabin aitassa olevista purkuosista.

S-marketin hiutalehyllyjen välissä tämän päivän puheenaiheena oli Lapinlahden luontokylien sähkökatkokset. Sähköt olivat poikki ainakin Pitkässämäessä ja Heinäahossa kahdeksisen tuntia. Muudan korkean mäen asukas iloitsi, että oli pakkko keittää aamukahvit puuliedellä.

Paremmat kahvit ne olivat kuulema kuin kahvinkeittimellä keitetyt.

PS. Alkoi epäilyttää koko Sasta-homma. Niinpä kaivoin esille firman nettisivut. Katsokaapa tätä: "Lähes kaikki Sasta-tuotteet, kuten Gore-Tex^®-, Windstopper^®-, Polartec^®- ja BuzzX®-tuotteet, valmistetaan Euroopassa. Ainoastaan pieni osa tuotteista valmistetaan Kiinassa ja Intiassa."

Voi vitun ikenet, valmistetaankohan Nurmeksessa takin takkia enää? Siinä meillä kansainvälistyvä kasvuyritys.