Värittömän miehen vaellusvuodet

ma 5.1.2014

Eilinen meni tekemättä yhtään mitään järkevää. Matti sanoi, että lepopäivä ja kieltäytyi heittämästä joulukuusta pihalle. No, tuli katsottua osa JP Pulkkisen Mika Waltari -dokumentista, Joe Davidowin Rotuerottelun perinnöstä sekä Ärräpäiden Pentti Straniuksen suosituksesta osan Sodankylä foreverista.

 Sodankylän elokuvajuhlilta ensin tosin koetin pongailla vain itseäni, mutta jota aloinkin seurata ajatuksella. Lopulta jopa keskityin siihen, mitä ohjaajavieraat sanoivat ja aion katsoa dokkarin toiseenkin kertaan muistiinpanoja tehden. Tosin teen merkintäni jonnekin muualle kuin Tarja Lappalaisen tutkimuksen takasivulle ja lähdeluetteloon.

Aluksi kun surffasin Ylen Teemalle ja elokuvajuhladokkariin, olin tuskan hiestä märkä. Pelkäsin, että näen elokuvajuhlayleisössä itseni. Toisaalta odotin, että näen itseni, mutta sitten pelkäsin, että en tunnista itseäni. Nyt menee Antti Eskolan omaelämäkerrallisten pohdintojen puolelle, mutta tunne oli kuristava.

Todistetusti olen käynyt Sodankylän elokuvajuhlilla säännöllisesti vuosina 1988-1991. Yksistä elokuvajuhlista kirjoitin Kodin Kuvalehteen ajankohtaispätkän näkemättä yhtäkään elokuvaa ja heräten sunnuntaiaamuna jonkin sodankyläläisen oppilaitoksen oppilasasuntolan suihkuhuoneen lattialta jonkun lappilaisen punkkarin kanssa.

Kuristava tunne tuli siitä, että vaikka olisin nähnyt itseni dokumentissa elokuvajuhlayleisön joukossa, en se kuitenkaan olisi ollut minä. Mikä se Minä oikein on? Antti Eskolakin arvelee, ettei ole sama ihminen kuin jonain muuna elämänaikanaan. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi tunnustaa heränneeni oppilasasuntolan suihkuhuoneen laittialta lappilaisen punkkarin kanssa, vaan jostain muusta.

Olenko minä elänyt joskus sellaista elämää, että olen käynyt elokuvafestareilla joka vuosi? Jos olen, en todellakaan kaipaa siihen takaisin. Mutta hyvä, että elin sellaisen elämän, ettei tarvitse nyt miettiä, mitä muistelisi mummona terveyskeskuksen vuodeosastolla kiikkustuolissa.

Juhani Aho -dokkarissa
ainakin yksi virhe

Sodankylä-dokumentin jälkeen pystyin seuraaman alkua dokumenttia Juhani Ahosta. Siinä oli ainakin yksi virhe.

Dokkarin kuvassa näytettiin Väärnin pappilaa ja puhuttiin Iisalmesta. Jostain syystä Tarja Lappalainenkaan ei kerro tutkimuksessaan  Salonkielämää, rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa Juhani Ahon syntyneen Lapinlahdella. Väärnin pappilan saunassa kylläkin, muttei kertonut sitä, että pappila sijaitsi/sijaitsee Lapinlahdella.

Eilen luin melkein kokonaan Lappalaisen tutkimuksen, jossa tämä kuvasi Elisabet Järnefeltin, Ahon sekä kumppaneiden ja Minna Canthin salonkeja, keskusteluja ja kirjeenvaihtoa. Olen aina pitänyt Elisabet Järnefeltistä. Etenkin sen jälkeen, kun kävin katsomassa Kuopion kaupunginteatterissa Vanhempieni romaanin.

Kuopion kulttuurihistoria avautui siinä aivan uusiksi. Näytelmä menikin kaupunginteatterissa 1990-luvulla usean kauden.

Illalla päästin itseni Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosiin. Kirjan on suomentanut Raisa Porrasmaa, japanologi, suoraan japanista, ensimmäinen lajissaan. Aiemmat Murakamin suomeksi julkaistut ovat suomennetut englannista.

Värittömän miehen vaellusvuodet näyttää käännetyn pikavauhtia, sillä Murakamin teosluettelo kertoo kirjoitusvuodeksi 2013. Kävin Iisalmen Suomalaisessa kirjakaupassa katsomassa, miltä näyttävät kovakantiset Murakamit. 1Q84 on kolmiosainen ja kaksi ensimmäistä osaa on melkein yhtä paksussa ilmiasussa kuin Karamazovin veljekset.

Ahdistavaa, sillä kolmas osakaan ei ole laiha.

Värittömän miehen vaellusvuodet on jotenkin turhan helppolukuinen. Olen taas yhtä ärtynyt kuin Kafkan rannalla kanssa. Sivuuttelen Murakamin kuvaukset päähenkilön peniksestä, mutta koetan ajatella pitkämielisesti, että niissä kohtaa kirjailja tavoittelee maailman lukevaa nuorta intelligenssiä.

Etsin tähän kohtaan myöhemmin Matti Pulkkisen Ja pesäpuu itki -kirjasta nuoren aloittelevan kirjailijan tunnustuksen klassikon lukemisesta. En muista, mikä kirja oli kyseessä, mutta nuori päähenkilö, lienee ollut kirjailijan alter ego, etsi kirjasta kaikki seksikohtaukset.

Sivulla 126 terävöitin tajuntaani Värittömän miehen vaellusvuosissa. Siinä tyttöystävä esittelee hieman uupelolle kirjan päähenkilölle, kuinka oli etsinyt tämän koulukavereita. Tyttökaveri, joka on päähenkilöä vanhempi - miksi muuten aina tällainen asetelma Murakamilla, Norwegian woodissa Reiko ja Kafkassa kirjastoneiti? - kertoo ensin kuin someopettaja, miten oli käyttänyt googlea, facebookia ja twitteriä.

Murakami tuntuu ihmettelevän, miksi ihmiset vapaaehtoisesti saattavat asioita maailman tietoon. Osalla se johtuu siitä, että henkilökohtainen informaatio liittyy heidän liiketoimintaansa:

"Eikä ole tarkemmin mietittynä aika kummallista", Sara huomautti. "Vai mitä? Samalla kun elämme tällä välinpitämättömyyden aikakaudella, meitä ympäröi tällainen määrä tietoa toisista ihmisistä. Jos sille päälle sattuu, tiedot voi koota haltuunsa helposti. Silti emme tiedä ihmisistä oikein juuri mitään." (Haruki Murakami Värittömän miehen vaellusvuodet s. 126)

Klassista musiikkia
tarkkaavaisuushäiriöisille

Ensimmäiseksi tänä aamuna etsin Youtubesta Franz Litzin pianokappaleen Le mal du pays. Klassisesta musiikistahan en ymmärrä tuon taivaallista, mutta ilmeisesti sellainen pitää soida alitajunnassa, kun Murakamia kerta haluaa ymmärtää. Värittömän miehen vaellusvuosien musiikki on Le mal du pays.

Juolahti mieleen, että pitää googlekääntäjällä katsoa, mitä Le mal du pays tarkoittaa. Minulla oli päällä käännös viroksi ja niinpä tyrskähdin, kun Le mal du paysista tuli selko. Se tarkoittaa koduigatsus. En pidä suomen kielen lounaismurteista, sillä niihin on vaikuttanut virolaisten invaasio.

Olen miettinyt pääni puhki, miksen pidä viron kielestä enkä näin virolaisistakaan. Poloiset eivät varmaankaan ole itse syypäitä siihen. Eilen kuunneltiin vielä Matin kanssa Hannu Reimen ohjelma saksan kielestä Ylen Areenalta. Saksan syntaksi ja verbioppi ovat jättäneet jälkensä viroon. Olisiko syy sittenkin siinä, etten pidä saksan kielestä enkä erityisesti halua olla menestynyt eurooppalainen.

Koiduigatsus tarkoittaa koti-ikävää. Litzin Le mal du pays kuulosti kuitenkin ahdistavalta. Niinpä ongin Youtubesta esille Erik Satien melankolisen pianobiisin, joka on minulle yhtä kuin Woody Allenin elokuva Toinen nainen. Sekin kuulosti turhan murheelliselta, joten juon nyt loput kahvit keittimestä Claude Debussyn pianomusiikin tahtiin ja toivon, että Murakamin Tsukuru pääsee asiaan. Suomeen toisin sanoen ja tarkemmin Hämeenlinnaan Eri Kuronon perässä.

Vai olisiko Chopin vieläkin kevyempää ja ilmavampaa kuin Claude Debussy? Tulee muuten sellainenkin mieleen, että olisiko Murakami synesteetikko. Kirjoittaa kirjoihinsa musiikkia ja hänen värittömän miehensä ihmiset kuvataan erilaisin värein.

Yhteiskuntakritiikkiä?

Kaivoin Youtubesta Chopinin. joka aluksi oli relaksanttia, mutta nyt kävi vähän turhan kiihkeäksi. Tyrskähdin toisen kerran tänä aamuna ääneen, kun tulin päivän Murakamissani sivulle, jossa Tsukurun lukioaikainen ystävä oli perustanut Creative business -koulutusyrityksen.

Creative business -koulutusyritys, sellainen kuin Jari Sarasvuolla on, Trainer´s house, tarkoittaa Murakamin mukaan pikaisten aivopesukurssien järjestämistä, jotta saataisiin yrityssoturit koulittua kuuliaisiksi. Demagogia on suorastaan uskonnollista: manuaali korvaa pyhät kirjat, valaistumisen tai paratiisin sijaan luvataan menestystä ja korkeita vuosituloja.

Opportunistisen ajattelutavan hypnoottista iskostamista asiakkaan mieleen.

On hauska mennä taas ensi viikolla ulkomaankauppakoulutukseen. Olen pannut merkille, kuinka yritysdemagogit käyttävät puheessaan vuosi vuodelta yhä vähemmän ja vähemmän uusliberaalia bull shittiä.

Haa, Murakami tuo esille creative busineksen raadollisuuden. Hänen lukioaikainen ystävänsä Aka on menestynyt kotikaupungissaan kuin Jari Sarasvuo Suomessa ottamalla koulutusohjelmaansa natsi-Saksan SS-joukkojen koulutusmanuaaleja. Aka suuntaa oppinsa 85 prosentille väestöstä; 85 prosenttia ihmisistä ottaa vastaan käskyjä ylhäältä ja toimii niiden mukaan.

Outcast-tyyppeihin eli ikuisiin vastarannan kiiskeihin tai oikeasti omilla aivoillaan ajatteleviin ei kannata panostaa. Ja panostaahan on militaarikielen businessverbi. Ikuiset vastarannan kiisket eivät muuten ole Mukaminkaan mielestä omilla aivoillaan ajattelevia. He ovat vain siten koodattuja, että ämpyttävät aina vastaan. Ilman sen kummempaa ajatteluprosessia.

85 prosenttia ihmisistä on opportunisteja! Hyvä kasvualusta fasismille.

Vapaus valita

Ei tule mitään, pakko lukea tämä kirja kerralla loppuun. Työt voin hoitaa vaikka ensi yönä tai huomenna, kun on loppiainen. Räjähdin miltei ääneen hohottamaan Värittömän miehen vaellusvuosissa sivulla 186: "Meillä on vapaus valita!"

Vapaus valita on Milton ja Rose Friedmanin teos, jonka lopussa on lista USA:n sosialistien jo toteutuneista tavoitteista. Kirjan päätarkoitus on kertoa meille, miten ihana on elää uusliberalismin kultaisessa pakkopaidassa.

Karjalan kuningas

Tikkisen Hannele laukaisi Ärräpäissä kirjallisuuskeskusteluja. Harmi vain, että Hannelella itsellään ei ole kotona läppäriä ja asukastuvalle on korkeahko kynnys. Pyysin Pentti Straniukselta Ärräpäihin kritiikkiä Heikki Turusen Karjalan kuninkaasta. Vastasin viestiin näin:

Kiitos isä Stranius Karjalan kuninkaan kritiikistä,

Hm. Mulla meni ihan toisin päin. Ekat sata sivua istuin aamulla vessanpytyn kannella enkä meinannut tajuta, että ulko-ovella on kulkuriveljeni Jouni Määttä. Mutta sitten kun tuli virolainen Jelena kuvioon, mulla herpaantui keskittymiskyky. Lusin kuitenkin kirjan loppuun. Ja kyllähän lopussa kiitos SEISOI. Saimme tietää, mitä kullekin oli tapahtunut.

Kaikki on hyvin subjektiivista. Minna Canthkin uskoi kaiken, mitä Kaarlo Bergbom sanoi. Ja Tarja Lappalaisen mukaan Canthin teksteistä parhaimpia olivat ne, joihin Bergbom ei vaikuttanut.

Nyt menen nettiin selvittämään, mikä heppu tää Bergbom oli. Ja onko Tarja Lappalainen kirjallisuustutkija vai mikä. Sorge, olisi pitänyt tehdä nämä googlaukset jo ennen tän viestin kirjoittamista.

No, minäpä en mikään kirjallisuuskriitikko olekaan. Ei mulla ole sellaiseen ammattitaitoa. Niinpä luen pers´tuntumalla ja jos joku vain ei innosta, jätän kesken. Se on tässä harrastelijalukijuudesssa ihanata. Esim. ei tarvinnut lusia Vadelmavenepakolaista loppuun. Luen sen kyllä joskus, kun haluan hauskaa tietoa RUOTSISTA, mutta kaunokirjallisena pastissina se ei vain vedonnut minussa yhtään mihinkään. Ei kyllä vedonnut Tikkisen Hanneleenkaan.

Jospa se olisi elokuvana parempi. Joku oli tykännyt Haruki Murakamin Norwegian woodista elokuvana enemmän. Joku siis - Ihminen välissä -kirjablogisti.

Luen nyt Tarja Lappalaisen Salonkielämää, tutkimusta lähinnä Elisabet Järnefeltin ja kumppaneiden rakkaudesta, riidoista ja kirjoittamisen palosta myös Minna Canthin Kanttilassa. Olen aina ollut ihastunut Elisabet Järnefeltiin enkä nytkään Salonkielämässä paheksunut sitä, että eukko torppasi kaikki Juhani Ahon mussukat mustasukkaisuuksissaan ennen Venny Soldania. En nyt sitten tajunnut, oliko Elisabetin ote Ahosta jo kirvonnut, kun meni Vennyn kanssa naimisiin.

Sen sijaan vihaan ja inhoan lopun elämääni Juhani Ahoa, sillä näin Kuopion kaupunginteatterin näyttämöllä kuinka tämä heikko naisten mies - ja aatteellinen oppoturnipsi antautui vaimonsa pikku siskolle, joka oli täysin harmiton tytteli verrattuna upeaan Vennyyn, jolla oli oma ammatti ja taiteellista kunnianhimoa ja ties mitä kaikkea, mitä Tillyllä ei ollut.

Tämän te nyt olette kuulleet ennenkin, mutta kertauksena.

Luin äsken loppuun Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet. Olen häikäistynyt. Se oli pakko lukea kerralla loppuun. Vain pikkuisen ärsyttää kirjan helppolukuisuus. Kirja on käännetty suoraan japanista ja kirjan alussa oli monta kymmentä sivua samanlainen olo kuin Norwegian woodia lukiessa: eihän tästä tule lasta eikä paskaa. Sitten aloin hörähdellä ääneen Murakamin huomioille.

Pia

Murakamin ja Houellebecqin ero

Tulin Värittömän miehen vaellusvuosia lukiessani siihen tulokseen, että Haruki Murakami on ystävällinen kirjailjia. Hänessä on samanlaista vaatimatonta lämpöä kuin kepujohtaja Juha Sipilässä. Pidän Murakamista, vaikka ärsyynnyn joka kerta, kun olen erottavinani tämän teksteistä laskelmointia.

Värittömän miehen vaellusvuodet tämä varmasti on kirjoittanut, jotta hänen kaikki suomalaiset lukijansa tulisivat iloiseksi. Kirjassa Tsukuru Tazaki matkustaa Suomeen ja päätyy Hämeenlinnan lähellä olevan järven rannalle suomalais-japanilaisen perheen kesämökille.

Suomalaisuudesta Murakami mainitsee Nokian, Marimekon, Muumit, Sibeliuksen ja Aki Kaurismäen. Siinä vaiheessa huusin ääneen, mutta lepyin samassa. Ehkä Suomen ulkoministeriön Suomi-mannekiinien mainitseminen oli huumoria. Muumimukeista juotiin Nescaféta jo Murakamin Kafkassa rannalla.

Mielenkiintoista kuitenkin oli, että Tsukuru Tazakin luokkakaveri oli naimisissa Arabialla työskennelleen keraamikkosuunnitelijan kanssa. Mistä maailmankuulu kirjailija, jonka arveltiin saavan Nobelin kirjallisuuspalkinnon, oli napannut tällaisen kuvion?

En käy kertomaan Värittömän miehen vaellusvuosien juonta, sillä sellainenkin kirjassa oli, vaikkei minusta mikään välttämätön elementti ollenkaan. Sen vain sanon, että Murakami osasi koukuttaa juonen sekä sellaisten romaanihenkilöiden avulla, jotka ovat jotenkin inhimillisiä, siedettäviä ja samaistuttavia.

En ymmärrä, miksi ranskalaisen nihilisti Michel Houellebcqin on pitänyt kasata romaaneihinsa lähinnä tunnekylmiä kusipäitä. Houellebecqin Maasto ja kartta kuitenkin kannattaa lukea toiseenkin kertaan pienien yksityiskohtien takia. Hänen yksityiskohtansa ovat paljastavia ja teräviä huomioita vallitsevasta todellisuudesta.

Värittömän miehen päähenkilössä Tsukuru Tazakissa oli sekä inhimillisyyttä että symboliikkaa. Luin hänet vastalauseena höpöhöpökapitalismille, uusliberalismilla. Tsukurun nimi tarkoittaa nimittäin tekemistä, konkreettista valmistamista. Hän on ammatiltaan rautatieasemien suunnittelija. Japanilaisissa rautatieasemissa pääasiana on turvallinen tehokkuus.

Japanilaiset rautatieasemat on suunniteltu niin, että valtavat ihmismassat etenevät hyvässä järjestyksessä eikä kukaan saa polkea edellistä kulkijaa kantapäille. Jos joku astuu toisen kantapäälle, saattaa työmatkakulkija menettää kenkänsä ja massojen vyöryessä eteenpäin on jatkettava vaikka vain yhdellä kengällä; ei ole varaa jäädä metsästämään kenkäänsä.

Tämä tekee japanilaisista työmatkakulkijoista niin surullisen ja huolestuneen näköisiä. Murakami sanoo, että siinä tilanteessa japanilaisista julkaistu kuva vaikutusvaltaisessa amerikkalaisessa lehdessä ei kerro koko totuutta eikä ainakaan taustoja, sillä tummansävyisiin takkeihin pukeutuneet, alaspäin katsovat ihmiset eivät yleensä näytä onnellisilta.

Toki, Murakami huomauttaa, yhteiskuntaa, jossa on pakko matkata joka aamu töihin peläten kadottavansa kenkänsä, voi syystäkin kutsua onnettomaksi. Lisäksi vapaan markkinatalouden vapaudessa valita on Murakamin mukaan kyse siitä, haluaako ihminen, että häneltä kiskotaan kynnet irti varpaista vai kynsistä.

Nyt Lapinlahden lainastosta tuli tekstari, että Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset olisivat haettavissa. Pakkasta on -17.