"Emme ole lääkäreitä, olemme kipu!"

su 4.1.2014

Eilen kävimme vähän matkan päässä Venäjästä. Maria järjesti meille mahdollisuuden kurkata, miten Vainikkalan rautatieasemalle parkkeerataan.

Samalla reissulla tutustuimme joutsenolaiseen vammaisperheeseen. Kahvipöydän ääressä puhuimme siitä, kuinka Kajon-Relink -taksiyritys on kiusana sikäläisillekin vammaiskuljetuksille. Kajon-Relink -sekasikiön liiketoimintaidea tuntuu olevan, että se tunkeutuu tarjoamaan kuntien koulu- ja vammaispalvelukuljetuksia polkuhinnoin.

Polkuhintojen salaisuus on se, että taksiyhtiön kalusto on ala-arvoista, kuljettajat kiskottu jostain kannon juurelta vuokrafirmojen palveluksiin ja lopputulos on ainakin vanhan Varpaisjärven puolella se, että ilmeisesti kate otetaan touhuun muun muassa ylilaskutuksella. Olen myös antanut itseni ymmärtää, että varpaisjärveläiset autokorjaamot eivät ota enää Kajonin takseja korjaukseen maksamattomien laskujen vuoksi.

Meillä Kajon-Relink -sekasikiön taksi hoiti Marian koulukuljetukset Matin ja Liisan kouluun kuudennella ja seitsemännellä luokalla. Meillä ei kuljetuksista ollut juurikaan huomautettavaa, sillä Marialle osui tunnollinen ja ammattitaitoinen kuljettaja, joka oli muutenkin hyvä tyyppi.

Ainoat huomautukset tulivat auton ja pyörätuolihissin kunnosta.

Kävin äsken Kaupparekisterin yritystietopalvelussa. Kajon Oy:ltä löytyy tukku erilaisia versioita yhtiön nimistä. Varhaisimmat jäljet yritystietopalvelusta löytyvät Relinkin nimellä vuodelta 2003. Kuljetusyhtiösekasikiöllä on ollut ongelmia Espoon ja Vantaan kanssa, joten nyt se näyttää kusettavan meitä itäisen Suomen pieniä kuntia.

Huvittavaa on, että Kajon Oy:n nettisivuilta löytyy tällainen lause: "Tuotemerkkinämme on huippulaatu ja ammattitaitoinen henkilökunta." Relink Oy kertoo rehvakkaasti näin: "Toimintamme aloitimme vuonna 2003. Päätoiminta-alueemme on Savon alue, jonka alueella olemme lähes markkinajohtajia toimintasektorillamme."

Markkinajohtajia?! No niinpä. Voi Savon alueen vammaispalvelusektoripoloisia. Tosin Joutseno-parka on pakkoliitetty Lappeenrantaan parisen vuotta sitten ja Lappeenranta-Joutseno on saanut Kajon-Relinkin taksit ristikseen. Olisipa joskus aikaa selvittää Kajon-Relinkiä tutkivan toimittajan tavoin.

Puumalassa kävimme Leonidin sekä äidin ja isän haudoilla. Joku oli käynyt joulunpyhinä tervehtimässä myös Leonidia, sillä haudalta löytyivät kynttilänkuoret. Mukavalta tuntui. Ikään kuin Leonidkin olisi jotenkin kuulunut Sorjosten sukuun.

Sekin oli mukava, että haudoilla tapaisimme Helka-serkun miehineen. Mukana oli myös pariskunta, jonka yhteyttä Valtosiin tai Helkan perheeseen en ihan hahmottanut. Pitää katsoa sukututkimuksesta, mahtoiko olla serkkuni lapsi jompikumpi heistä. Joskus kuulun edes johonkin porukkaan. Ja kohta maataan kaikki Puumalan kirkkomullassa - seuraavaa lähtevää sukupolvea kun ollaan.

Rotuerottelun perintö

Katsoin aamulla Suomessa asuvan amerikkalaisen Joe Davidowin dokumentin Rotuerottelun perintö. Dokumentista kävi ilmi, että Barack Obaman Chicagon kotitalon ympäristössä on tapettu satoja mustia nuoria. Ylen nettisivut korostavat sitä, että dokumentti kertoo rotuerottelusta, mutta onneksi dokkarissa tuli vähän yhteiskunta-analyysiakin.

1980-luvulle tultaessa USA:n luokkaerot, taloudellinen epätasa-arvo ja työttömyys olivat tehneet tehtävänsä. Dokumentissa näytettiin filminpätkiä suurkaupunkien asuma-alueista, jotka olivat kuin pommituksen jäljiltä. Amerikan autoteollisuus oli siirtynyt Kiinaan, jossa työläisille ei tarvitse maksaa kuin sen verran, että tämä saa riisikuppinsa.

Yhtenä syynä afroamerikkalaisten teiniraskauksiin oli se, että nuoret miehet arvelevat elävänsä hädin tuskin 18-vuotiaiksi. Heidän pitää äkkiä saattaa joku teinityttö raskaaksi, jotta heistä jäisi edes jotain jäljelle ennen kuin tulevat ammutuiksi jengitappeluissa tai muuten vain.

Dokumentissa viitattiin myös siihen, että vankilakaupungit itse asiassa hyötyvät nyt vankilateollisuudesta. Maaseutu on USA:ssa köyhtynyt samalla tavalla kuin Suomessa ja vankilat ovat ainoita julkisia uudisrakennuksia, joita USA:n maaseudulla rakennetaan.

USA on hoitanut köyhyysongelmansa ja teollisuuden ylijäämäväestön sullomalla köyhät vankiloihin. Poliisit eivät saa rahoitusta keisien ratkaisemista - miten ratkaisisivatkaan huumeongelmaa, kun CIA auttaa auliisti huumemafiosoita tuomaan heroiinia milloin Vietnramista, milloin Iranista, milloin Nicaraguasta, milloin Afganistanista - poliisi saa rahoitusta sen mukaan, paljonko se tekee huumepidätyksiä.

Minusta on alkanut pikku hiljaa tuntua siltä, että suomalainen alkoholiongelma sekä koukuttaminen masennusläkkeisiin on valtaapitävien, kuten kokoomuslaisten, suojeluksessa. Aina kun joku ehdottaa jotain todellisia toimia alkoholin kulutuksen vähentämiseen, alkaa itku ja hammastenkiristys. Meidän tuoppejamme ei saa viedä, meitä ei saa holhota.

Kuten huumoritutkija Seppo Knuuttila minulle Kodin Kuvalehden haastattelussaan 1990-luvun alussa sanoi lainaten sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilää: "Joillekin on aivan sama, vaikka köyhät söisivät toisensa." Sain matkustaa Joensuun yliopistolle haastattelemaan Knuuttilaa, mutta juttu ei ollutkaan positiivinen. Sieltä löytyi esimerkiksi Sipilän lause ja niin juttu pätkähti hyllylle.

Aivan kuin unkarilainen Istvan Szabo Sodankylän elokuvajuhlilla joskus taannoin. Szabo kertoi, millaisen myllyn läpi unkarilaiset elokuvat kävivät ennen kuin ne hyväksyttiin lautakunnissa. Jos tekeillä oli dokumenttielokuva, jossa maalainen ruokkii sian, oli tunnelman oltava positiivinen. Maalaisen oli pynttäydyttävä parhaimpiinsa ja pantava rintaan kunniamerkit.

Samahan se oli Kodin Kuvalehden jutuissa jo 1990-luvun taitteessa. Piti olla positiivinen tunnelma. Ei saanut kirjoittaa sanaa peräaukko, vaikka se olisi jutussa ollut olennaista. Ei saanut kertoa, että jollekin lapselle oli heti syntymän jälkeen avattu leikkauksella peräaukko, vaan piti puhua hygieenisesti suuresta leikkauksesta.

Lukijaa ei saanut järkyttää ja markkinointiosasto pakotti kuvaamaan jokaisen lehden kanteen samannäköisen pirteän, hyvähampaisen sekä hymyilevän nuoren naismallin. Katsokaapas, kun hymyileviin kasvoihin tarttuu lukijan silmä lehtien irtonumeromyyntipisteissä.

Sama ällöttävä positiivisuushaaste oksettaa Sata päivää ilman viinaa -ohjelmassa, jonka pääosissa näyttää olevan kestoinhokkini Janne Kataja. Juu, köyhyys- ja työttömyysongelma Suomesta kyllä poistuu, kun kaikille juotetaan mäyräkoirapari tai viinapullo päivässä. Kohta ne kuolevat siihen!

Rotuerottelun perinnön jälkeen käänsin Teemalle ja ehdin katsoa Sodankylän elokuvajuhilta tehtyä ohjaajien haastattelukoostetta jonkin matkaa. Venäläinen Ystäväni Ivan Lapšin -leffan ohjaaja Aleksei German on sanonut, että elokuvaohjaajat eivät ole lääkäreitä, he ovat kipu.

Tai ainakin Germanin nimen kirjasin Tarja Lappalaisen Salonkielämän takakanteen, johon tein muistiinpanoja Sodankylä Foreverista. Toivottavasti toimittajatkin tajuaisivat joskus olevansa edes kipu. Nythän he ovat kokoomuksen ja mattiapusten kivoja puudeleita.

"Jos Jumala ei ois miut´ tarvint´, ei hää ois minnuu luontkaa!"

Väliotsikkoon on nyt tallennettu eteläkarjalainen elämänasenne, josta niin pidän. Koska arvelin Marian Empun perheen olevan eteläkarjalaisia ja mutkattomia, en kursaillut. Viemme tytön kylään ventovieraille ja läksimme itse käymään rajalla.

Jätimme tuliaisiksi Varpaisjärven hunajaa ja luomunokkosta, Vehmersalmen Ylämaan naudanlihaa, Kesti-leipää sekä Valion arkijuustoa, sillä arkijuusto on meidän lähijuustoa; juustola on puolen kilsan päässä.

Merkinnän väliotsikko on viipurilaisen kauppaneuvos Juho Lallukan suusta. Tosin jostain syystä tähän päivään asti luulin, että Juho Lallukka oli Lappeenrannasta.