Viimeiset ristiretket

su 18.1.2015

Tulimme siihen tulokseen Tikkisen Hannelen kanssa, ettemme kiusaa enää itsejämme Kari Hotakaisen Luonnon lailla. Hannele kesti kirjaa jonnekin sivulle 178 ja marmatti koko ajan tekstarilla. Minä luin sillä aikaa Juha Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia ja olin hurmiossa.

Kunnes eilen sain Hurmeen loppuun - valitettavasti - ja aloitin Luonnon lain. Ärsyttävää pikku näppärää keikailua. Oman onnettomuden tuotteistamista. Varmaankin ammattitaitoista ja taiturimaista. Kyllä minäkin jo sivulle 45 mennessä muutaman kerran tyrskähdin, mutta samalla ärsyynnyin selittämättömästi.

Miksi Hotakaisen piti etäännyttää? Miksi pienyrittäjä Rautala? Kaikki kuitenkin lukevat Luonnon lakia avainromaanina. Teksti soljuu sliipattuna ja nerokkaana. Sliip, sliip, sliip. Virheetöntä kuin muovituoli Paavo Haavikkoa lainaten.

Ehkä ei olisi pitänyt yrittää Hotskua Juha Hurmeen jälkeen. Hurmeen Nyljetyissä ajatuksissa oli koko ajan yllätyksiä edessä enkä pysynyt aina Hurmeen monikerroksellisen kerronnan perässä. Esimerkiksi kummallisen vaellusromaanin viimeisillä sivuilla ollut kiinalaisen teatterin kohta jäi hämäräksi.

Tuli kuitenkin sellainen olo, että pitää hankkia Nyrjähtäneet ei kun Nyljetyt ajatukset omaan kirjastoon ja palata kiinalaiseen teatteriin myöhemmin.

Toki Hotakainenkin järjesti Luonnon laissaan koukkunyrjähdyksiä, mutta ne eivät tuntuneet aidoilta nuljahduksilta. Esimerkiksi kohta, jossa kuvataan auto-onnettomuudessa olleen pienyrittäjän vanhempia: "Väinö ja Kerttu olivat olleet yhdessä tuhat vuotta. He eivät koskaan olleet harkinneet eroa, mutta murhaa kumpikin oli useasti suunnitellut." (Kari Hotakainen Luonnon laki s. 43) Tässä kohtaa ajattelin, että blääh, miten latteaa.

Sitten Kari Hotakainen järjesti koukun jatkamalla: "Ensikertalainen ja nuhteeton ihminen saa murhasta vain muutaman vuoden tuomion, mutta sitten kun palaa vankilasta kotiin, puolisoa ei enää ole. Se on murhan huono puoli."

Tirskahdin ensin. Ja kohta nousi suuttumus. Kuinka laskelmoitua. Kirjailija on niin ammattilainen, että ensin arvaa lukijan ajattelevan juuri tässä järjestyksessä: voi jeesus, mikä latteus, ja sitten voi jeesus, mikä mestari. Laskelmoitua kuin Jari Tervon Laylan ja Koljatin sekä Pirjo Hassisen Populan veret sekä suolenpätkät.

Sivulla 43 tarkkaavaisuuteni herpaantui. Jatkoi vaivoin sivulle 45 ja palasin Panu Rajalan Waltari-elämäkerran Unio Mystica pariin. Odotellessani Hannelea kohdassa Waltari teologian opiskelijana luin aamulla Väinö Linnan esseekokoelmasta kirjoituksen Vuonna 1918 - ja vähän sitä ennen.

Maria ja Jenni ovat kohta heräämässä ja pitää lisätä vauhtia tähän näpyttelyyn, jotta ehdin vielä tässä kirjoituksessa käydä Juha Hurmeen Nyrjähtäneissä ei kun Nyljetyissä ajatuksissa, Panu Rajalan blogissa ja selvittää, että sekoitin eilisessä merkinnässäni toimittajat Ali Jahangirin ja Arman Alizanin.

Eilen illalla Marian iltatoimilla, kun mainitsin Ali Jahangirista, lapsi tuijotti minua kuin vähäjärkistä ja tiuskaisi, mistä minä oikein puhun Akusta ja seitsemästä ihmeestä vai mitä ...ttua? Lopulta minullakin alkoi raksuttaa. Ali Jahangiri ja Arman Alizanin ovat molemmat kyllä iranilaisia, mutta kaksi eri ihmistä.

Maria seurasi tarkasti Arman Alizanin dokumentteja Viimeinen ristiretki. Maria näki, kuinka Kambodzassa perheet elävät keräämällä roskia tai kuinka Brasiliassa Favelan huumepiireissä selviydytään arjen haasteista (eikös olekin toimiva sana tämä haaste tässä? Oikeasti vihaan eufemismia haaste, yöks!)

En minä muuten koko Armanista olisi mitään tiennytkään. Viimeiset ristiretket kun tulivat Neloselta, jota en katso.

Toimittajat - nuo söpöt puudelit

Panu Rajala kirjoitti blogissaan mielestäni osin osuvasti ja osin pieleen Pariisin pommi-iskusta. Tätä en nyt ymmärrä yhtään: "Kukaan suomalainen skribentti ei tohtisi sanoa pahaa sanaa islamista tai muslimeista, ei maahanmuuttajista muutenkaan, ei mistään suojeltavasta arvosta." http://www.panurajala.fi/2015/01/08/provokaatio-onnistui/ 

Miksi suomalaisten skribenttien pitäisi tohtia sanoa pahoja sanoja islamista tai muslimeista? Eikös poliittisen satiirin tarkoitus ole syöstä vallasta vallanpitäjiä? Mikseivät skribentit sano kokoomuksesta tai kokkarihegemoniasta pahoja sanoja?

Sakari Kilpeläinenkin teurasti taannoin Paavo Arhinmäen A-studiossa täysin tietoisena siitä, että Arhinmäen silpomisesta saa sulkia kokoomusyleläiseen hattuun. Toimittajatar Katri Makkonenkin yleni pikavauhtia Niinistön talliin, kun tiesi, ketä kohtaan on syytä olla terävä.

Islamin ja muslimien arvosteleminen sataa juuri Halla-ahojen ja kumppaneiden laariin. Onko Panu Rajala tietoinen siitä, että Breivikillä oli mielikuvituksellinen teoria Euroopan islamilaistamisesta? Hän perusteli tekemäänsä massamurhaa teoriallaan. Onko Rajala tietoinen siitä, että Breivik laski Halla-ahon hengenheimolaisekseen?

Toisaalta Panu Rajala huomasi, että halla-aholaiset sekä Ruotsi-demokraatit saavat vahvistusta Pariisin tapahtumista. Lisäksi hän näkee Aamulehden Matti Pitkon vallan puudelina. Kavereita kait nämä Pitkot ja Rajalat ovat. Samanlaisia hännän heiluttajia, mutta kiva Rajalaa on lukea. Matti Pitkon elämäkerrankin luin loikkien, mutta ei siitä oikeastaan jäänyt mitään mieleen.

Varmaan Pitko on nokkela sanankäyttäjä, mutta siinä kaikki. Mitään sen suurempaa missiota en elämäkerrasta löytänyt. Tyypillinen toimittaja. Aika vähän mitään kiinnostavaa toimittajaelämässä. Toimittajat kirjoittavat elämästä - eivät tunnu sitä elävän. Siksi en halua enää palata entiseen toimittajaelämääni.

Pentti Haanpää joi viinaa ja joi viinaa ja joi viinaa

Kirjailija Pentti Haanpäästäkään en pidä ihmisenä. Minusta paljon arvostettavampi oli hänen isänsä Mikko Haanpää, joka sentään koetti tuoda sosialismin aatetta Pulkkilaan Amerikasta, tyytyi Maalaisliittoon ja sai alulle kansakoulun. Mitä teki kirjailija Haanpää? Jäi toki kirjallisuudenhistoriaan, mutta mikä oli elämä? Joi viinaa, kirjoitti, pyöräili ja löi laimin sekä vaimoaan että tytärtään. Lopuksi hukkui kännissä. Kammoittava tyyppi.

Jos voisi valita, olisin ennemmin lasteni rakastama  tai edes sietämä ja lapsiani rakastava kuin tulevaisuuden kuuluisuus.

Panu Rajala ottaa esille myös Ville Rannan. Hänetkin Rajala näkee vain pikkuruisena ja melko hampaamattomana satiirikkona. Ottakaapahan nyt huomiooon sen, että Ville Ranta on ortodoksi. Kun olin vuoden 2009 ortodoksisen Aamun Koiton päätoimittaja, olin valmis heti ensi tilassa haastattelemaan Ville Rantaa, mutta ei tarvinnut, sillä kirjallisuuslisensiaatti Esko Karppanen Katermasta oli tätä jo haastatellut.

Ranta oli kuitenkin pettymys. Ei hän ollut valmis piirtämään mitään loukkaavaa tai satiirista ortodoksisesta palkkaprelaatista, jonka pönäkästä pönötyksestä ja Suomen ortodoksisen kirkon todellisesta (todellisista) vallanpitäjä(i)stä (kuten Jyrki Hirmuisen Härski Härkönen) olisi kyllä riittänyt vitsiä.

Ja olisin arvellut, että Jyrki Hirmuinen Härski-Hartikainen olisi vain pitänyt siitä. Hm. Ristiriitaista.

Poliittisesti sitoutumaton

Maria haluaa nyt aamupesulle ja -pöntölle. Jatkan myöhemmin. Mitäs tästä merkinnästä nyt jäikään? Ainakin Juha Hurmeen Nyljettyjen ajatusten ylistys sekä Väinö Linnan Vuonna 1918 -esseen referointi ja pohdinta. Ai niin! Sitten pitää täydentää eilistä Pihlajalinna ja Dextra -merkintääni.

Lapinlahtelainen yleislääketieteeseen erikoistunut lääkäri Juhani Miettola oli kovin innostunut Pihlajalinnasta, sillä se on työntekijöidensä omistama tavallaan jonkinlainen vähän niin kuin osuuskunta. Tai ainakin niin päättelin puhelinkeskustelussamme, jossa koetin saada kasaan jotain itäsuomalaisten sosiaalisen omantunnon lääkäreiden juttua Tuusniemi-Lahden Antti Holopaisen kera ja kesäresidenssiin.

No, jospa Pihlajalinna olisikin sellainen osuuskummajainen ollut. Siinä on kuitenkin sellainen jutska, että omistavat lääkärit saattavat sellaisen yhteenliittymän kautta paketoida tulonsa pääomatuloiksi ja rikastua entisesetään verovaroillamme. Lisäksi Pihlajalinnan taustalla vaikuttaisi alunperinkin olevan uusliberalistien verovaroistamme kasaamaa julkisen terveydenhuollon yksityistämisrahaa.

Antti Holopainen omaelämäkerrallisessa kirjassaan Antti vasemmalta sanoo semmoisia masseja olevan kosolti esimerkiksi Tekesissä, mikä todella kummalliselta kuulostaa - Tekes - mutta näinhän se on. Rahaa Suomessa on, mutta silti Juha Sipilät ja muut villasukan lämpoiset kepulit tahtovat leikata julkista sektoria.

Lisäksi teki mieli sanoa Juhani Miettolalle, että haista sinä vittu vain tai jotain sellaista yhtä rakentavaa, että vedä vittu päähäsi, anteeksi, sillä tämä tokaisi heti puhelun alkuun, että on täysin poliittisesti sitoutumaton. Semmoisella saa kanssani helposti keskustelun tyrehtymään, sillä vaistoan, että heti jo tällaisen kaamean äärivasemmistolaisen soittaessa puhelun vastaanottajalta tuppaa menemään pissa housuun.

Pelkäävät jotenkin varmaan, että äärivasemmistolaisuus tarttuu. Pakko kertoa vielä yksi juttu siitä, miten käämini kärähtävät, kun joku vinkaisee: Olen täysin poliittisesti sitoutumaton.

Kun Lapinlahdelle tuli maahanmuuttajien yhteysopettaja Oulusta, pyysin tätä melkoisen rajatilassa olevaa ihmistä pistäytymään meillä, sillä opettajatarkokelaalla oli jotain ongelmia Vuokrataloyhtiö Kaskihovin toimitusjohtaja Yrjö Etunimensä Veroinen Muonan kanssa. Ajattelin, että voisimme hieman helpottaa opettajaren tuskaa.

Meillä eteisessä tämä parkaisi, että on täysin poliittisesti sitoutumaton. Katseensa käväisi Lenin päissä ja Iisalmen Yrittäjäntien kirpparilta pelastamissani punalipuissa. Meinasin heivata eukon pihalle heti kättelyssä, mutta henkäisin mielessäni syvään ja kyselin lisäkysymyksiä rouvan ja Muonan välisestä konfliktista.

Mieluummin vaikka sikaporvari, kestovittumainen kokoomuslainen (hm, taidan tarkoittaa Iisalmen Antti Sarvelaa) kuin pelokas poliittisesti sitoutumaton. Mieluummin palava pensas kuin valju penseilijä, sanon ma.

Nyljetyt ajatukset

Juha Hurmeesta en tiennyt ennen Nyljettyjä ajatuksia juuri muuta kuin, että on käväissyt jonkin verran hulluudessa. Vuonna 2012 aikakauslehdissä oli hänen haastatteluitaan kirjastaan Hullu. Herramujee, Juha Hurme oli mukana sukupolvikokemuksessani, jolla luulin valmistuvani Tampereen yliopistosta!

Hän oli mukana Oulun teatteripäivien paskanheitossa vuonna 1986. Mitenkäs en sitä muistanut?

Olin Jumalan teatterin episodista täpinöissäni, sillä mielestäni oltiin menossa siihen suuntaan ylipäätänsä, että muuta ei ollut tehtävissä. Teatterissa pönöttävälle keskiluokalle paskaa päin näköä. Olinhan silloin punk.

Eihän se kovin analyyttista ollut, mutta me emme olleet syypäitä siihen, että analyysin työkalut olivat meiltä riistetyt. Marx kuulosti kirosanalta ja yliopiston käytävillä naurettiin sosialismille. Kommunisteista olin oppinut, että he syövät pieniä lapsia Neuvostoliitossa aamupalakseen.

Kun kuulin sanan kommunisti, alkoi aivoissani kilkattaa stalinstalinstalin, kuten vielä tätä nykyäkin nerkoolaisella viherpersulla. Silloin tuoreena yliopisto-opiskelijana, joka innostui teatteriyleisön nolaamisesta, ajattelin, että olen vihreä, symppaan vihreitä ja äänestän vihreitä, kun se oli niin raikasta.

Hankin itselleni pari nippua kumpaakin paskalehteä: Iltasanomia ja Iltalehteä. Tarkoituksenani oli tarkastella Jumalan teatterin jatkumista iltapäivälehdistössä ja saada toimittajatutkinto sillä tehtyä. Meni kuitenkin vuosi ja toinenkin. Muutin lehtien kanssa Viinikasta Rongankadulle imatralaisen ja punikin pojan pojan Juha Akkasen luokse ja jonkin ajan kuluttua huomasin tulleeni siirretyksi yhteisestä kodistamme radan toiselle puolelle Tammelan kaupunginosaan.

Siirto on elämäni tärkein kasvatustapahtuma ja vaikka en sitä anna koskaan Juha Akkaselle anteeksi, olen valmis kiittämään kasvatustapahtumasta häntä loppuelämäni. Sekä Leonid että Matti kiittävät myös, sillä ilman sitä olisin vieläkin sietämättömämpi ihminen kuin nyt olen. Perhekelvoton suorastaan.

Lehdet olivat edelleen mukanani. Oli loppuvuosi 1988. Jotenkin koko journalismi ei silloin jaksanut minua kiinnostaa yhtään enää. Syy ei ollut Jumalan teatterin, vaan sen, että kiinnostukseni kohteet vaihtelevat. Vaihdan seurakuntia, alaa, miehiä, puolueita ja yhdistyksiä kuin likaisia sukkia. Joihinkin saatan palata, mutta mutkitellen.

Olin vuoden 1988 tienoilla siirtänyt itseni henkisesti ja fyysisesti Pyynikille filologian laitokselle venäjää ja slaavia lukemaan, joten Suomen keltalehdistö pölyyntyvine pinoineen aiheutti vain oksetusta.

Kun sitten olin käynyt välillä Helsingissä itkemässä Kodin Kuvalehden vessassa ja matkustanut kierroksen Unkari-Tsekkoslovakia ja palannut Lappa-Juhan kämpän ja Pellervonkadun kautta Sammonkadulle Kalevan kaupungionosaan, olin kypsä.

Maailma meni syrjälleen ja me vain bailasimme

En halunnut enää nähdäkään paskakeltalehdistönippujani. Sitä paitsi maailma oli kääntymässä toiselle syrjälleen ja me Oili Partasen (nyk. Orispää) olimme keskellä tapahtumia. Minä budapestilaisessa punkluolassa nimeltä Fekete Lyuk, Musta Aukko (tai Yuk tai Juk, kuten muistin ensin), Oili ranskalaisen rakastajansa kanssa ties missä Erzsébetin sillan alla nu... nu... nukkumassa.

Samaan aikaan tuhansia DDR-läisiä koetti länteen Unkarin kautta. Ja nuoren perheen isä, Kurt-Werner Schulz, ammuttiin Unkarin ja Itävallan rajalle. Me vain Oilin kanssa bailattiin kuin hullut. Kun palasin Tampereelle, olin alkanut miettiä, että en ehkä voikaan viettää loppuelämäni syyskuita ryömimässä itäeurooppalaisessa dekadenssissa, tekemällä työtä touko-elokuun välisen ajan ja haahuilemalla suurimman osan vuodesta yliopistolla.

Päätin valmistua. Menin tihrustamaan itkuntapaista toimittajatutkinto-ohjaajan luokse. Toimittajatutkintolaisten tutkielmanohjaajaksi oli joutunut jollekin millelie hyllylle kepulaistaustainen Alpo Rusi.

Hän sanoi minulle ystävällisesti, että teepä, hyvä tyttöriepu, tutkielma sitten aiheesta, joka sinua kiinnostaa. Mietin, mitä eniten maailmassa tahtoisin tehdä ja tulin siihen tulokseen, että valmistuakseni yliopistosta tahdon lukea vasemmistolaista naisten lehteä Uutta Naista kahden vuosikymmenen ajalta.

Siinä samassa unohdin Jumalan teatterin, suuren sukupolvikokemuksemme "paskaa keskiluokan naamalle", koko Juha Hurmeen ja aloin irtaantua muotiaatteesta vihreistä.

Niin ne Nyljetyt ajatukset

Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset oli niin täynnä kaikkea, mistä huudahtelin huudahtelemista päästyäni, että tuosta en tiennyt enkä tuostakaan. Kirjaa lukiessa tuli täyshymiöiviä taide-elämyksiä, teki mieleni väittää vastaan tai muuten vain pohdiskella ääneen. Joitan populaarimusiikkia koskevia kohtia hypin yli enkä kirjan loppupuolen kiinalaisen teatterin kohdasta tajunnut tuon taivaallista.

Sen ymmärsin ja olen vamlis hyväksymään, että koska olen uskovainen lähtökohtaisesti, ei asiata kannata alkaa ruotia, jollei halua kuulostaa omaperäiseltä kuin porkkana penkissään. Tai sitten on vain annettava piut paut Juha Hurmeelle ja kuulostaa juuri pölöpäiseltä porkkanalta naattiaivoineen - ja tuumata, että vitut.

Kari Peitsamon musiikki ei ole herättänyt minussa koskaan mitään. Nyt nauroin aivan räkänä Hurmeen litteroimalle Peitsamo-sanoitukselle: "Samlinghetsparti luktar illa, min flickvän heter Gunilla. Hon tänker att rösta de Gröna, men jag är kommunist."

Anna Ahmatovankin pelkään löytäväni nyt uudestaan kirjastostani, sillä Hurme oli ottanut Ahmatovalta kirjaansa seuraavat taivaalliset säkeet: "Jos tietäisitte mistä tunkiosta/nousevat runot tuntematta häpeää/kuin voikukan kelta lehmikarsinoista,/kuin koiruoho ja takiaisen pallopää." (Juha Hurme Nyljetyt ajatukset s. 403)

Kävimme Pietarissa Litennyin varrella olevalla sisäpihalla, joka oli myös Anna Ahmatovan kotipiha. Kävimme hiplaamassa Ahmatovan patsasta, kun ensin olimme luulleet lasten tekemää lumiukkoa Ahmatovaksi. Minä parkaisin, että ei kai se Ahmatova koskaan elämässään Minna Canthin ulkomittoihin yltänyt.

Isä Heikki Jääskeläinen, joka meidät sisäpihalle oli opastanut, oli heti mukana juonessa.

Union maid

Jenkkisarjassa Valaistunut, josta esitetään nyt uusia jaksoja, on vilahtanut biisi Union maid. En nyt kopioi biisin sanoja tänne, sillä olen sen jo blogissani tehnyt - ehkä useamman kerran. Union maidin soidessa taustalla hienostoyrityksen loosereiden osastolle alennettu Laura Dern katseli kuin ohimennen auton ikkunasta amerikkalaisten ay-aktivistien työtaistelua.

Nyt on pakko ottaa tämä tähän:

"Oh, you can't scare me, I'm sticking to the union,
I'm sticking to the union, I'm sticking to the union.
Oh, you can't scare me, I'm sticking to the union,
I'm sticking to the union 'til the day I die."

Valaistuneen käsikirjoittaja, ohjaaja ja pääosan esittäjä Laura Dern on Mannerheim ja 080808-sotaelokuvan propagandiittori Renny Harlinin entinen mussu. Olisikohan Dern tajunnut, että Harlin on tyhmä kuin saapas, ja antanut tälle kenkää? Olisikohan tajunnut, että Harlin vielä kaiken lisäksi on oikeistolainen ja tyhmä. Tyhmä saa olla, mutta ei yhtä aikaa oikeistolainen. Se on kamalaa.

Sanat Union maidiin on tehnyt Woody Guthrie, joka on Bob Dylanin oppi-isä. Juha Hurme kirjoittaa Woody Guthriestä pitkät pätkät. Woody Guthrie laski itsensä Amerikan kommunisteihin, joka meidän mittakaavassamme taitaa olla lähinnä loiva sosialisti.

Eiväthän meikäläiset vasemmistoelokuvafriikit pidä esimerkiksi Oliver Stonea vasemmistolaisena ohjaajana. MOT, tämä on kokeiltu Ärräpäissä. (En halua kokeilla enää, kiitos. Tuli niin paljon lunta säpolla tupaan.)

Eino Leino ja helkavirret ja mitä niitä nyt onkaan

Voi pyhä peräpukama, minkä sovinnainen koululaitos on tehnyt esimerkiksi Eino Leinolle. Meille on tarjoiltu vain helskytteleviä helkavirsiä, kun Eino Leinolla on ollut ihan lihantuoksuista draamaakin kirjoitettuna. Puhumattakaan nyt sitten Juha Hurmeen kuvailemasta jonkun kansallisuusaatteemme kaapinpäällisen kirjoittamasta Suomen kirjallisuushistorian oudoimmasta yhdyntäkuvauksesta - luistimet jalassa niemen nokassa rantanaatikolla.

Vihaan runoutta muun muassa Eino Leinon takia. En vain saa mitään kiksejä seuraavasta: "Tähkäpäiden yllä täysikuu, muu muu muu muu muu..."  Sitten ollaan niin naama napissa, että tämä nyt on hienoa.

Säveltäjä Eric Satiestakin Juha Hurme antaa synninpäästön. Ehkä vakavasti itsensä klassisen musiikin tuntijaksi laskevat pitävät Satie´a tyhjänpäiväisenä populistina, mutta minä en enää kiellä herkistyväni tätä kuunnellessa vast´edes.

Mitäs vielä? Tässä muuten on teille merkintää alkuviikoksi. En kirjoita huomenna enkä tiistaina blogiini mitään. Lupaan sen. Tikkisen Hannele on Unio Mysticassa jo sivulla 209, kun minä jäin odottelemaan Hannelea sivulle 122. Kanssalukijani hurahti puolessa päivässä ohitseni.

Mutta vielä Väinö Linnan esseestä Vuonna 1918 - ja vähän sitä ennen (Väinö Linna Esseitä s. 114 alk.). Linnan mukaan Suomen sisällissodan yhtenä syynä oli se, että Suomesta puuttui porvarillisen liberalismin perinne. Porvarillisen liberalismin abstraktinen muoto, kirjailja sanoo, on länsimainen demokratia.

Liberalismi on ikään kuin länsimaisen yhteiskunnan ukkosenjohdatin, joka itse paloi, mutta talo (systeemi) säästyi, kun proletariaatin ukkospilvestä iski salama. Yläluokan ja suurporvariston melkein kokonaan puuttuessa Suomen poloinen keskiluokka joutui esittämään vuonna 1918 väärää osaa.

Keskiluokan toimeliaisuus suuntautui alaspäin ja työväenluokka vain sai tarpeekseen. Näin Väinö Linna vuonna 1960. Pitää vielä makustella esseetä ja tietenkin lukea se loppuun! Nyt kuulen, kuinka Heikkisen Aaro Iisalmessa mutisee partaansa, että eikös sitä vielä ollakaan Lapinlahdella luettu Liberalismin mustaa kirjaa. No ei, sekin saattaisi selittää Linnan ajatusta.

Päätän jättiläismerkintäni Juha Hurmeen ajatukseen elämästä: "Alussa oli erehdys. Elämä on kompurointia ja harhailua. Maailma valmistuu vasta sinä päivänä, kun kuolemme. Siihen asti on vain sisukkaasti soudettava." (Juha Hurme Nyljetyt ajatukset s. 152)