Onneksi

pe 16.1.2015

Tänään vasta tyhjensin Pietarin-rinkan ja -laukun. Pyykkäykseen lähti nyt toinen erä. Tänään suuri kierrätyspäivä. Nurkat ovat olleet täynnään tai kemijärveläisittäin päntiönään pakkausmuovia.

Onneksi Annan Nurmon-turnaus on jo kahden viikon päästä. Viime yönä päsähti päähän, että kolmen viikon päästä, sillä laskin mielessäni väärin. On pieni mahdollisuus minun päästä Konevitsa ry:n vuosikokoukseen Helsingiin vähähköllä vaivalla. Jos Nurmon-turnaus ja vuosikokous olisivat olleet päällekkäin, olisi tarvittu monimutkallista logistiikkaa ja taas koiran- sekä kissanhoitajaa.

Yläkerrassa on muuten syntymäpäivälahjakissa, joka huomenna matkustaa Helsinkiin. Saisi tosin jäädä meillekin. Paitsi, että Osku on eri mieltä. Eikä Pimukaan riemusta eilen kiljunut, kun kisu tuli väliaikaismajoitukseen Runnilta.

Konevitsa ry:n porukka tuntuu turvalliselta ryhmältä. Se on joukko, jossa ei tarvitse pelätä, vaikka alkaakin jossain vaiheessa tilittää. Sain Pietarista paluussa kertoa, miksi erosin Suomen ortodoksisesta kirkosta ja matkaväki alkoi pragmaattisesti miettiä, milloin kannattaisi minun liittyä takaisin.

Ajatuksemme olivat saman suuntaiset.

Loppusyksystä oli selvästi ilmassa johdatusta. Istuin tapani mukaan kuuntelemassa radiota - tällä kertaa Matin läppäriltä - kodinhoitohuoneessa. Kuuntelin Heikki Talvitien haastattelua Ylen Areenalta. Joku oli vinkannut. Olisikohan ollut Juuan Hannu Ketoharju.

Minulla oli oikein muistiinpanovehkeet edessäni. Talvitien haastattelu avasi sitä, mitä olen koettanut jotenkin alitajuisesti vain unohtaa. Opiskelin Moskovassa, kun Neuvostoliitto kaatui. Silloin oli niin paljon toivoa, että taksinkuljettajatkin puhuivat into piinä politiikkaa. Sen jälkeen kaikki tuntui menevän vain huonompaan suuntaan.

Ehkä jokin kulminaatiopiste omassa Venäjä-historiassani oli kapakkakierros sekavassa, pelottavassa ja ahdistavassa Pietarissa. Oppaanamme tai oppaanani - en muista tilanteesta kuin tyrmistyneen itseni - oli John Nurmisen Jouni Marjomaa - missähän tyyppi lienee?

Aamuyöstä tupsahdimme jonnekin yökerhoon, jossa näyttämöllä oli strippari ja elävä karhu. Minusta se oli kaameaa ja oksettavaa. Martin Owenin Stalinin lapsissa, jonka Aaro minulle antoi, oli samantyyppisiä 1990-luvun kokemuksia. Tosin Oweinilla potenssiin viisi. Puoliksi brittiläinen ja äidin puolelta neukkutoimittaja kertoi oma- ja äitinsä elämäkerrallisessa kirjassaan siitä, kuinka 1990-luvulla rakasti jotain venäläistä uusrikasta naista, joka samalla oli täysi narkkari.

Naisella oli rahaa niin, että ei varmaankaan edes paskalle taipunut. Loppu tuli jossain hämärissä oloissa mömmöissä ja raiskattuna hienostobileiden jälkeen. Mitä tahansa saattoi tapahtua. Kuka tahansa saattoi päästä hengestään. Eikä tällaisia keisejä juurikaan ilmeisesti selvitetty - ikonimaalari Sergei Pšenitšinin kanssa oli näistä keiseistä puhe.

Sergeistä kuulin, että olisi tehnyt itsemurhan. Kävi asumassa Ruotsissa Göterborissa ihanan punatukkaisen ruotsittaren Maria Krohinin luona, muttei siitä mitään tullut. Palasi Konevitsaan ja sitten Pietariin. Kirjoitti minulle pari sekavahkoa kirjettä, jotka saattavat vielä olla jäljellä ja sen jälkeen ei mitään.

Joku keroi Sergein tappaaneen itsensä kotinsa ikkunasta hyppäämällä. En tiedä. Ehkä taiteilja Alekšander Gepner oli minulle kertonut tai Leonidille. Leonidin Suomeen-tulon jälkeen keskittymiskykyni muihin Konevitsan ajan ystäviin oli pyöreä nolla. Niin Iso ja Tilaa Vievä Ihminen Leonid oli: "Ollos iäti muistettu, kun ei tässä kyllä muutakaan voi...."

Heikki Talvitie puheli omassa radiohaastattelussa jotenkin rauhallisen maltillisesti, mitä Neuvostoliiton jälkeen tapahtui. Minä näin vain groteskin rappion. Ihmisenraatoja rantautumassa Konevitsan luostariin. Ja miten hyviä ihmisistä, tappajista, narkkareista ja murtovarkaista saarella loppujen lopuksi tuli. Kiitos isä Nazarin ihmeenmuotoisen karisman.

Vaikka tietystihän joskus myös arkkimandriitasta täytyi tuntua siltä, että Konevitsa on jonkinlainen hullujenhuone, jossa hullut ja mielipuolet hoitavat toisiaan. Niinhän me suomalaisetkin olimme siinä mukana. Hoidettavina ja hoitajina. Vuorovaikutteinen prosessi. En käsitä, miten igumeni Nazari saattoi säilyttää meidän kanssamme hyväntuulisuutensa.

Kun Konevitsan ihmisiä tapasi Pietarissa, he olivat muuttuneet kireiksi ja valmiita vetämään suoniinsa mitä tahansa. Nyt arkkimadriitta Nazari siunasi minut Lavrassa ristinmerkillä ja sanoi, että koetahan selviytyä perheesi kanssa. Ehkäpä voimauttava siunaus olisi pitänyt antaa perheen päälle, Matille, käy se tosin näinkin.

Talvitien haastattelun jälkeen Ylen Areena ehdotti minulle ohjelmia. Jumala puhui systeemissä aivan selvästi. Ylen Areenan tietokoneohjelma sanoi ujohkosti, kiinnostaisiko tämmöinen ohjelma: http://areena.yle.fi/radio/2363943

Siinä sisar Anastasian Pekka kertoo seuraavista asioista: "Suomella on erityinen suhde Venäjään, sillä itäisestä naapurista on kokemusta vuosisatojen ajalta. Kokemusta venäläisten kanssa toimimisesta on myös Pekka Viljakaisella, Venäjän federaation neuvonantajalla. Hän valottaa omia näkemyksiään Venäjän tulevaisuudesta Juho-Pekka Rantalan Mikä maksaa? -ohjelmassa. Viljakaisen mukaan Venäjän vahvuuksia ovat raaka-ainevarat, suuri oma tuotanto, modernisaation eteneminen ja velattomat kotitaloudet. Mikä neuvonantajaa rassaa eniten, se käy ilmi lähetyksessä." 

Pekka Viljakainen kertoi, että Skolkovon nuori it-väki ei enää vedä heroiinia eikä juhli hysteerisesti. It-inssit menevät työpäivän jälkeen kotiin ja miettivät, mitä tehdä lastensa kanssa yhdessä. Tällaisesta Venäjästä pidän enkä siitä elävän karhun kanssa ties missä aineessa strippaavasta 1990-luvun Venäjästä.

Houellebecq on kirjoittanut taas

Kävinpä pitkästä aikaa Antiaikalaisesta tsekkaamassa, mitä Tommi Melender, arrogantti lempi-inhokkini, on lukenut. Toiselta lempi-inhokiltani Michel Houellebecqilta on ilmestynyt kirja Soumission. Se tuntuu olevan monimutkainen tulevaisuussatiiri Ranskan muuttumisesta vuonna 2022 islamilaiseksi maaksi.

Melender ei ole vielä kuin selaillut Soumissionia. Sen sijaan hän avaa Houellebecqin ajattelua muistelemalla Halujen taistelukenttää ja sen toista päähenkilöä, pienen seurakunnan pappia, Buvet´a. Olen tästä kaikesta samaa mieltä, mutta sillä erotuksella, että uskon ihmisessä piilevään hyvyyteen ja rakkauteen.

Ehkä tässä on miehen ja naisen välinen ero. Kirjallisuustohtori Markku Soikkelikin ihmettelee lapsensa äärellä, miksi mies haluaa tehdä lapsia. Houellebecq ja Melenderkin tuntuvat vajoavan johonkin fasistiseen toivottomuuteen. En muista, mistä luin jonkun kirjallisuuskriitikon hihkuvan riemusta: Melender kirjoittaa taloudesta kriittisesti olematta vasemmistolainen.

Rakkaus puuttuu, rakkaus puuttuu näistä fasisteista tai fasismisymppareista sanon minä. Pahin näille olisi, jos joku vasemmistolaiseksi arvelisi. Siinähän menisivät myyntiluvut ja vaikka mitä. Tämä pätkä kuitenkin kannattaa lukea:

"Buvet’n ahdistus on Houellebecqin romaanien katkeraa ydinmehua. Samalla se ilmentää inhimillistä perustunnetta toisen maallistumisen maailmassa, jossa sekä uskonnolliset että sekulaariset traditiot ovat haipuneet ja jäljellä on vain taloudellisia pyyteitä ja seksuaalisia haluja. Traditioiden kuolema näyttäytyy Houellebecqille tragediana, koska hän ei usko ihmisissä piilevään hyvyyteen. Hyvyys vaatii taakseen ihmistä suurempia voimia, mutta yhteiskunnassa, jossa mikään ei ole pyhää, ihmiset elävät kuin viimeistä päivää, muuttuvat paheidensa orjiksi."