Looserin viha

ti 31.3.2015

Luen kaiken, mitä saan irti Umayya Abu-Hannahista. Eilen menin kirjastoon hakemaan nigerialaisen Chimanda Ngozi Adicien Kotiinpalaajia. Rutakon uuden sekavantuntuisen nettisysteemin mukaan se näytti olevan Lapinlahden kirjastossa hyllyssä.

Adicien Purppuranpunaisen hibiskuksen löysin pokkarina Iisalmen kirjaston kierrätyshyllystä ja tartuin siihen epäilevästi. Ensimmäisenä silmään osui kohta, jossa kuvataan katolista messua. Nigerialaiset seurakuntalaiset ovat vähällä taputtaa kirkossa, mutta sitten muistavat, että kukaanhan ei halua samaistua helluntalaisiin eikä hihhuloida.

Hellariseurakuntia kun oli seudulle syntynyt kuin sieniä sateella.

Ajattelin heti, että tämä kirja pitää lukea. Sunnuntaina eksyin Teemu Keskisarjan perässä Ylen Areenalle ja löysin sarjan nimeltä Kirjakerho. Kirjakerhossa kuuntelin ensin ohjelman elämäkerroista, jossa oli Teemu Keskisarjaakin pätkä, ja sen jälkeen ohjelman John Irvingin Minä olen monta -kirjasta.

Meni puoleen väliin ohjelmaan ennen kuin keskustelijat saivat kakaistua, että Minä olen monta -kirjassa on muitakin aspekteja kuin Shakespeare. Voi sovinnaisuuksien sovinnaisuus, ajattelin. Onko moninainen seksuaalisuus oikeasti niin vaikea asia?

Reilu vuosi sitten Kirjakerhossa on ollut ohjelma Chimamanda Ngozi Adichiesta ja Kotiinpalaajista. En kuunnellut sitä vielä. Luen ensin kirjan. Löysin kuitenkin kirjaston uutuustelineestä Umayya Abu-Hannahin Alienin silmin - Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana.

Olen vuodessa 2002, jolloin Umayya Abu-Hannah on televisiostudiossa haastateltavana juutalaisten Ruben Stillerin ja Gideon Bolotowskyn kanssa. Umayya Abu-Hannah on Israelissa syntynyt palestiinalainen arabikristitty, jonka lapsuuden perhe oli ateistinen ja kommunistinen. Umayya kävi mummolassa Nasaretissa aina koulun loma-aikoina. Hän on käynyt katolisen koulun.

Ihmeellinen yhteensattuma oli, että heti kirjan alussa Umayya lainaa Chimanda Ngozi Adichieta. Nigerialainen naiskirjailija on sanonut näin: "Yksittäinen tarina luo stereotypioita. Ongelma stereotypioissa ei ole se, että ne ovat vääriä, vaan että ne ovat puuttellisia. Stereotypia väittää, että se on koko tarina."

Alussa kirjoitin, että luen kaiken, minkä irti saan Umayya Abu-Hannahista. Hän on minulle tärkeä julkisuuden hahmo. Tunnistan itsessäni marginaalin pudotetun ihmisen itsevihan. Itse asiassa minun vihani tosin kohdistuu ulospäin. Jos olisin itsevihainen, makaisin sängyn pohjalla ja nappailisin masennuslääkkeitä.

Olen viime laman yhteydessä syrjäytetty looseri, mutta en vihaa sisäänpäin.

Sen sijaan istun keittiön nurkassa mamin omassa tilassa. Kyllä pielavetissyntyinen kepuliini Jukka Rönkkö eilen ihmetteli asetelmaa. Talossa on melkein 200 neliötä tilaa ja perheen äiti istuu pikkuruisen kirjoitustason äärellä keittiön nurkassa vanhan läppärin ääressä takoen hulluna irtonäppiksiä.

Matti tekaisi sunnuntaina minulle pienen oman kirjoituspöydän, sillä tämän läppärinpaskan vuoksi emme ole kunnolla mahtuneet viime aikoina keittiön pöydän ääreen ruokailemaan. Läppärinpaskan sekä sitä ympäröivien kirjakasojen. Minulla on nyt oma taidetila.

Oikeasti se mies on nero. Aamupäivän tyyppi kaiveli UKI-pakun ohjaustehostimen vuotoa, heitteli jotain pakettiauton osia pitkin pihaa (raivoissaan ehkä? Ainakin vihasena siitä, että UKI kaikkien näiden satojen tuhansin kilometrien jälkeen osoittaa heikkouden oireita) ja sitten tuli sisälle sylissään kirjahyllylevyjä.

Meni viisi minuuttia ja istuin uuden kirjoituspöytäni ääressä. Sanoin Matille, että muutan tähän ja olin tyytyväinen kuin pikkutyttönä, kun sain oman nurkan Kärkölän Järvelän Nummenkulman Vuorimaantilan päärakennuksen työläisille tarkoitetun kahden huoneen asunnon tupakeittiöstä.

Tunnen itseni Virginia Woolfiksi. Yläkerrassa en halua istua, sillä siellä on firman konttori ja toinen puoli on makuuhuonettamme. Haluan olla tapahtumien keskipisteessä, mutta silti omassa tilassani.

Jukka Rönkkö kysyi ujosti, kirjoitanko ehkä kirjaa. Niinkin voi sanoa, mutisin. Kirjoitan blogia; onhan kaupparekisterissä Lehtipiian kohdalla merkintä, että sen toimialaan kuuluu taiteilijatoiminta. Blogissani julkaisen joka päivä.

Mutta se itseviha. Vanhimman siskoni lapset kokevat minut katkeroituneena looseritätinä, joka valittaa joka asiasta. Täti kommunisti, täti ruskea. Olen vihainen, mutten suostu ottamaan vihaa sisälleni. Minulle läheinen ihminen, joka putosi toimittajan työssä korkealta ja kovaa, päätti joskus puhelunsa niin, että en saa tehdä häneen kohdistuneesta ajojahdista STT:ssä poliittista kysymystä.

Kyseinen ihminen otti vihan sisäänsä ja sekosi. Minä semmoista poliittista kysymystä koetin tehdä, että hän ei todellakaan ole ainoa vanheneva nainen, joka siivotaan Suomen toimituksista, jotta tilaa tulisi kaikenmaailman Ylä-Savon neidoille. Tämän asian takia en nyt ole ihan varma, haluanko mennä Oili Partasen (nyk. Orispää) 50-vuotisjuhliin.

Pilaisin vain rennon letkeän tunnelman.

Joku Seppo Turunen www.uusisuomi.fi:stä ei tunne yhtään IPU:n yrittäjäjäsentä. Turunen ei tunne minua. Olen ylpeä tästä poppoosta, jossa saan roikkua mukana, vaikka olenkin kommari:

http://iitimo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/191396-ipu-suomen-yritteliain-puolue