Leinen antikolonialismi ja Kätevä mies

Punainen sohva hyökkää nyt päälle

pe 8.5.2015

Pitää kirjoittaa kaksi kirjaa pois itsestä: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat ja Carolyn Seen Kätevä mies. Äsken lukaisin loppuun Michéle Lesbren Punaisen sohvan ja Esko Valtaojan Kaiken käsikirjaa luin illalla yhtä aikaa luvusta Usko ja tieto sekä alusta.

Vien Punaisen sohvan äkkiä takaisin kirjastoon, josta se kuljetettaneen kertaviikkoisella kuljetuksella Pielavedelle. Rutakko-kirjastoverkko on oiva. Voi lainata kirjan Pielavedeltä, vaikka on lapinlahtelainen ja palauttaa sen vaikka Kiuruvedelle.

On pakko päästä eroon kirjasta tai jään roikkumaan siihen ikuisiksi ajoiksi. Ehkä jopa anastaisin sen itselleni. Punainen sohva oli toden totta sensuelli, aistillinen, ilmava ja kepeä ranskalainen. Sanalla sanoen. Olen sen pauloissa.

Vaikka Lesbren teksti on ilmavaa, ei ollut kuin pilvet, joita Tikkisen Hannele koetti haroa kasaan lukemalla Paolo Coelhoa. Ei sinne päinkään. Punainen sohva kertoo naisesta, jolla ei ole lapsia. Hän on nuorena röyhkeästi vaatinut itselleen vapauden. Rakkainpansa Gylin hän menettää sen vuoksi, että Gyl kyllä otti eroottisia vapauksia, muttei olisi suonut sitä naiselleen. Gyl raivoistui.

Nainen lähtee Moskovasta junalla Irkutskiin etsimään Gyliä. Ei hän miestä löydä. Käy kuitenkin tämän talossa, josta on retkellä venäläisen vaimonsa Irinan kanssa. Irina on raskaana. Ranskatar lähtee oikeastaan enemmän huojentuneena takaisin Pariisiinsa. Hän nimittäin piti Gyliinsä yhteyttä Siperiaan, mutta yht´äkkiä kirjeet lakkasivat.

Ranskatar ahdistuu. Onko jotain tapahtunut? Onko Gyl enää hengissäkään? No perkele, kirjoitan Punaisesta sohvasta sitten, kun kerta se tunkee näppäimistölle. Punainen sohva oli outo minulle ja kiehtova sen vuoksi, että se kertoo sitoutumattomuuden maailmasta. Vaikka niin mielelläni olen kautta aikojen ollut kuin Gyl - eroottiset vapaudet parisuhteessa vain minulle, kiitos - en oikeastaan koskaan ole halunnut olla vapaa.

Siunatut lapset, kun uskalsitte syntyä minulle. Ja ajoitus oli oikea. Vasta yli kolmikymppisenä olin nähnyt tarpeeksi vapautta. Johan sitä olin vihdoin kypsä sitoutumaan. Lapsiin. En minä ikinä mihinkään mieheen sitoudu. Tämän sanoi minulle Kiteen punikki Ärräpäissä rivien välissä. Hän sanoi, että oikeasti, eihän minua kiinnosta kuin omat lapset. Se on niin totta. Niin totta. Kylläpä minä olen sen jälkeen monee otteeseen eri sanakääntein kertonut, mikä mielestäni Kiteen punikkia kiinnostaa.

Punaisessa sohvassa tärkeänä sivuhenkilönä on myös dementoitunut hatuntekijärouva. Aivan upea on kirjailijan kuvaus muistista, joka hapristuu. Hatuntekijärouvan, jonka nimi on liian vaikea ulkomuistista kirjoitettavaksi aksentteineen, mieli on välillä kirkas, välillä sumea. Ihan niin kuin minunkin. On aivosumupäiviä ja vähän kirkkaampiakin hetkiä. Olkaamme onnelliset kirkkaista. Koha heitä ees on, sanoisi äiti-Vieno.

Lesbre vastaan Kundera ja Liksom

Pidän enemmän Michéle Lesbrestä kuin Milan Kunderasta. Milan Kundera on kyllä terävä, mutta tympeä. Vituttaa, kun jokaisessa tarinassa kylmät ja tympeät pökkelöt päätyvät naimaan intohimoisesti, mutta toisiaan oikeasti koskettamatta joissakin tympeissä oloissa. Sitten kummatkin jatkavat tympeää ja kylmää elämäänsä tyydyttymättöminä. Kundera on uusliberalistisen eksistentiaaliahdistuksen kiteymä.

Michéle Lesbre on nainen. Ehkä siksi hänelle on merkityksellistä halata lämpimän pikkueroottisesti haitarinsoittaja Borista ja rakastua välimatkan päästä ihailemaansa Igoriin junassa. Lesbren kirjasen kehystarina on identtinen Rosa Liksomin Hytti numero kuuden kanssa, josta kyllä väittäisin, että vaikka venäläinen mies olisi kuinka piripäissään psyykensä pilannut, sellaista paskaa venäläinen mies ei suustaan päästä naiselle, mitä Liksom viritteli.

Minä sitä paitsi tunnen liudan venäläisiä miehiä, jotka ovat vetäneet aivoonsa mitä tahansa, eivätkä aivot ole tohjona eikä suusta tule ulos rivouksia. Venäläinen mies on siveä. Liksom pani junahytissä venäläisen sekoboltsin puhumaan lappia.

Tulipa nyt tuossa tuokin.

Lisäksi Punaisessa sohvassa oli kaikki tärkeät elementit: eurokommunismi, natsien tappama vastarintaliikemies, Picasso ja Stalinin muotokuva, Kafka ja Kafkan Milena Jesenská, joka kuoli keskitysleirillä. Se vain huvitti, että kommunisti on Lesbren kirjankin mukaan joka tapauksessa syypää: natsien ampuma vastarintaliikemies Paul oli syypää itse teloitukseensa, sillä saatanallinen aate sai natsit tappamaan hänet. Kirjasen päähenkilö ei näin sanonut, vaan Paulin nuoruuden rakastettu, joka koko elämänsä sitten piti muitakin miehiä, muttei kyennyt unohtamaan Paulia.

Voisiko minulle käydä niin? Että olisi joku, jota en pystyisi unohtamaan. Leonid? Juha Akkanen? Tai vieläkin varhaisempi kuvio: luokkahitsari Teijo Kuokkala?

Älkääs nyt tyrskikö siellä. Olen vakavissani.

Punaisen sohvan kääntäjä Timo Torikka olisi saanut pysytellä näyttelijänä. Kirja oli hänen debyyttinsä suomentajana. Käännös oli paska. Ellei se sitten ollut tarkoituksella paska. Tyyppi oli joissain kohti jopa kahdessa lauseessa samalla sivulla ottanut määräisen artikkelin: Muistin tuon hotellin.... muistin tuon patetian.... blääh, kammoittavaa.

Profeettojen antikolonialismi

Kim Leine kietoi minut pauloihinsa, vaikka kapinoinkin hänen makaaberia ja suolenpätkäpitoista maailmankuvaustansa vastaan. Ehkä entisten narkkareiden ja alkoholistien on pakko kirjoittaa itsestään pois kaikki se paska, mätä ja viinakrapularipuli, mitä narkatessa ja kännissä tulee vastaan.

Olisin enemmän halunnut lukea Ikuisuusvuonon profeetoista juuri niistä profeetoista. Leinen mukaan tanskalaisesta siirtokunnasta irtosi jonkinlainen alkeissosialistinen alkuperäisgrönlantilaisten yhteisö, joka rakensi oikeat talot vuonon ja tuntureiden väliin. Yhteisössä elettiin tasa-arvoisen tuntuisesti. Ainakaan talven jäljiltä ei porukkaa löytynyt kuolleena niin kuin Grönlannin tanskalaissiirtokunnista.

Kuitenkin grönlantilaisyhteisön nimellinen johtaja Habakuk oli samanlainen viriili ällöpukki kuin tanskalainen pappi Oxbøl. Oxbøl oli siitellyt lapsia äideille ja tyttärille. Pääasia ilmeisesti, että nai neitsyitä. Habakukin vihjattiin tekevän aivan samalla tavalla. Hänen puolisonsa Maria Magdalenan olisi suonut saavat vähän isomman osuuden kertomuksessa.

Mutta onnettoman leipäpapin Morten Falckin tarinahan Ikuisuusvuonon profeetat oli. Ja antikolonialismi? Oli se ainakin siinä kohtaa selvästi, kun Falckin katekeetta, opetettava, Bertel koettaa opettaa ainoata eloonjäänyttä lastaan (joka oikeasti on pappi Oxbølin siittämä) grönlantilaiseksi.

Poikapolo on kuitenkin viehättynyt paikallisen matamin opetuksesta, länsimaisesta sivistyksestä ja esittelee isälleen, mitä on oppinut: "(Tanskan) prinssihallitsija on hyvä ja rakastava ihminen..." (Kim Leine Ikuisuusvuonon profeetat s. 416). Länsimainen sivistys näyttäytyi täytenä epärehellisenä ja teeskentelevänä bull shittina. Kaikki siirtokunnassa tiesivät, että silloinen Tanskan prinssihallitsija oli älykääpiö.

Kätevä mies vihdoin

Luin Carolyn Seen Kätevän miehen ensimmäisen kerran vuonna 2002. Muistan, että luin sitä Alapitkällä Seija Vainikaisen talon vanhan päärakennuksen makuuhuoneessa. Tulimme vanhaan päärakennukseen Leonidin ja tyttöjen kanssa vuokralle euroon siirtymisvuoden alussa. Aloin tuolloin uumoilla muun muassa Heikki Mäki-Kulmalan Näin puhui Sarasvuo luettuani, että maailmassa oli jotain vialla.

Olin ymmärtämäisilläni, että maailmassa vika oli uusliberalismi, vaikken vielä tiennyt sen nimeä. Kätevä mies jäi mieleen sen vuoksi, että tajusin USA:n romahtaneen. Kirja kertoo akateemisesti koulutetusta taiteilijasta, joka joutuu elättämään itsensä käytännön työllä.

Pudokas. Looseri. Aivan kuin minäkin.

Tosin Kätevä mies kokee myöhemmin sosiaalisen nousun. Sekin on kuitenkin sellainen Voittaja vie kaiken -nousu, josta ei paljoa murusia putoile työväenluokalle. Voittajien maailmassa talouden näkymätön käsi läpsii kasvoille proletaaria, kuten Ylä-Savon subcomandante Marcos on sanonut.

Kirjailija Carolyn See on nainen, kuten Punaisen sohvan kirjailija. Hänen kuvauksensa on lämmintä ja empaattista. Taiteilja Bob on perheissä, joita käy auttamassa, merkityksellinen. Hän tekee samalla sosiaalityötä - olkoonkin, että hänen sosiaalityönsä on residuaalista, köyhäinhoitoa, laastareita.

Koskettava kuitenkin oli kuvaus, jossa Bob tulee osalliseksi Ohiosta, maaseutumaisen fundamentaalikristillisistä piireistä lähteneeseen hinttipikkuperheeseen. Hinttipariskunta on tullut Kaliforniaan bailaamaan ja tapaamaan kaltaisiaan pervoja. Ovat tavanneet toisensa jossain seurakunnassa ja ottaneet niin sanotusti hatkat.

Pariskunnan femiinisellä osapuolella on HIV aids-vaiheessa. Hän tekee kuolemaa. See kuvaa, kuinka tämä makaa surkealla patjalla vuokrahuoneiston makuuhuoneen lattialla - ja on paskonut alleen. Kusi ja oksennus ovat levinneet pitkin lattiaa. Bob siirtää ensin pojan pihalle patjoineen, siivoaa talon ja sitten yhdessä pojan puolison kanssa suihkuttaa potilaan puhtaaksi puutarhaletkulla.

Kuvaus oli täynnä myötätuntoa. Sen tarkoitus ei ollut oksettaa, vaan herättää. Pariskunnalla ei ollut Kaliforniassa oikeutta minkäänlaiseen edes hyväntekeväisyyteen perustuvaan aids-kuvioon (joku Angel´s lunch vai foodko siellä nyt oli), sillä he olivat kirjoilla eri osavaltiossa.

Pari ei halunnut palata takaisin, vaan elämän lopun piti olla hilpeä. Se, mitä jäin kaipaamaan Kim Leineltä, oli myötäeläminen ja sitoutuminen. Kim Leinen typerä Morten Falck ei jää edes Norjaan rikkaan leksen tueksi, vaan palaa takaisin Grönlantiin kuollakseen jotakuinkin yksinäisenä ja unohdettuna. Voi vittu sentään, saarnaaja pitäisi poistaa Raamatusta. Sehän tätä ei millekään mitään voi -asennetta uskovaisten keskuuteen levittää.