Milan Kunderan Tietämättömyys
Kärsimyskilpailut on lopetettu
la 9.5.2015
Voiton päivä tänään. Fasismi murskaksi. Milan Kunderan Tietämättömyys puhuu pääosin kansainvaelluksesta länteen tai oikeastaan yrityksestä palata takaisin tai edes käydä katsomassa, mistä on lähdetty. Muistamisesta siinä on myös paljon.
Jossain mielessä maastamuutto on kuin kuolema. Tietämättömyyden toinen päähenkilö Josef tulee Tšekinmaalle pieneen kotikaupunkiinsa ja näkee hautakivistä, että hän ei tiedä sukulaistensa kuolemasta, vaikka osa heistä on kuollut vuoden 1989 jälkeen.
Vuonna 1989 oli Tšekkoslovakian samettivallankumous. Sitä ennen kuolleista sukulaisista Josef ei tiennyt sen vuoksi, että sukulaiset eivät saaneet pitää yhteyttä. Me Partasen Oilin kanssa (nyk. Orispää) muuten osuimme vuonna 1989 syyskuussa Prahaan. Samettivallankumous alkoi marraskuussa. Syyskuussa muistan Andrej Broszin ja punatukkaisen Jakubin, jonka sukunimeä en muista, selitelleen, miksi valta ei Tšekkoslovakiassa ole vielä vaihtunut. Kummatkin sanoivat, että asiat eivät Tšekkoslovakiassa ehkä olleet niin huonosti kuin Puolassa.
Andrej Brosz oli kuuluisan taiteilijan poika. Kauhea juoppo. Lieköhän enää edes hengissä? Hulppea koti hänellä oli ja eleganttiin valkoiseen aamutakkiin pukeutunut äiti, joka toi meille, nopeasti pariutuneelle ja yhtä nopeasti eronneelle, nuorelle pariskunnalle aamiaista hienolla tarjottimella. Taisi äidillä olla suippokärkiset tohvelitkin.
Minä kahlasin tšekkejä sillä aikaa, kun matkatoveri syventyi ranskalaiseensa, valokuvaaja Pascal Baesiin. Minulla ensin punkbändin rumpali, sitten taiteilijan poika ja Budapestissa australialais-srilankalainen Harin de Soysa. No, olen tässä kohtaa piinallinen kuin Göran Schildt omaelämäkerrallisessa kirjassaan Lainasiivet, mutta jonnekin nämä on kirjattava jälkipolvia varten.
(Tässä netistä Pascalista: Pascal Baes, LABEL_AGENT_DATES, 1959, LABEL_AGENT_DESCRIPTION
In 1985, after his training in biology, painting and photography, Pascal Baes decides to focus his attention on cinema. He experiments extensively with the use of the stop-motion technique and specializes in image-by-image animation. By filming all frames separately, he makes use of long ‘exposures’ and slow ‘shutter speeds’. Whilst freezing movement and reanimation, he creates the Staccato-Effect, (closely related to the pixilation techniques of animation film), which has over the years become his trademark. His technique is noticed within the world of advertising, where he creates commercials for major brands such as Air Nike (’Stairs’, 1990), the Paramount Hotel in New York (1991-1992), Schweppes (1994) Dockers (1995) and many more. In 1995 he begins to look for an appropriate feeding ground to further develop his experiments, a feeling of freedom and openness that he ultimately finds in Brussels. For ‘Kronotone’ (1997), his first installation project at Argos, he experimentes with the use of the phenakistoscope (a predecessor to cinema), as a deliberate reference to the preliminary sketches of the cinematographic image. Baes often makes use of complex algorithms and computer models and effects. Thematically as well as philosophically, he refers to the cinematic avant-garde of the 1920s and 1930s and the innovative experiments of Étienne-Jules Marey, George Demenÿ and Marcel Duchamp. Earlier films like ‘46Bis, rue de Belleville’ (1988) and ‘Topic I & II’ (1990), in which he collaborates with dancers, are also related to the early avant-garde film.)
Kolmesataavuotinen valtakunta
Kävin mielessäni äsken Prahassa ja käytännössä ruokakaapilla. Otin kulhollisen kuivattuja Hannulan Ullan ja Kössin omenia. Putosin muistoihini samettivallankumouksesta ja Prahan tovereista, jotka selittelivät kilvan syyskuussa 1989 sitä, miksi Tšekeissä ei tapahdu mitään.
Milan Kundera on sitä mieltä, että Tšekeissä ihmiset olivat vaipuneet apatiaan kuvitellessaan järjestelmän pysyvän pystyssä ainakin kolmesataa vuotta eteenpäin. Kyllähän sitä nytkin Suomessa tekisi mieli vaipua apatiaan. Meillä tuntuu olevan porvarihallitus ja kokoomus seuraavat tuhat vuotta ainakin. Neljäs tuhatvuotinen valtakunta. Öök.
Mutta ei se Tšekkoslovakia sitten kestänytkään. Timo Harakka (uusi kansanedustaja, sdp) sanoi kirjassaan Luoton loppu, että jossain vaiheessa vain ihmiset lakkaavat taputtamasta. Ihmiset ovat toden totta lakanneet taputtamasta markkinaliberalismille, mutta samalla jättäneet äänestämättä.
Kundera on sitä mieltä, että eivät punaisimmatkaan komissaarit välttämättä olleet kommunistisessa liikkeessä mukana Marxin teorioiden vuoksi. Ihmisillä oli ainakin tsiljoona erilaista syytä olla marxilainen: "Kommunismin teoria ei mitenkään liity Marxiin ja tämän teorioihin; aikakausi vain tarjosi ihmisille mahdollisuuden tyydyttää erilaisia sielullisia tarpeitaan: tarvetta osoittaa olevansa toisinajattelija; tai tarvetta totella; tai tarvetta rangaista pahoja ihmisiä; tai tarvetta olla hyödyksi; tai tarvetta kulkea nuorison kanssa kohti tulevaisuutta; tai tarvetta saada itselleen iso perhe." (Milan Kundera Tietämättömyys s. 121)
Tämähän on nätisti ilmaistu, vaikka Kunderan toinen päähenkilö Joset aikoinaan arveli ajatuksen olevan järjestelmää pilkkaava.
Minä en nimittäin löydä yhtään syytä olla uusliberalisti tai kokoomuslainen hegemoni. Eihän se järjestelmänä muuta kuin palkitsee pahoja ihmisiä. Uusliberalismi ei tarvitse ketään eikä etenkään tarjoa yhteisöllisyyttä. Uusliberalismi tarjoaa atomisaatiota.
Atomisaatio
Atomisaatio on asia, josta ajauduimme miltei riitaan Tikkisen Hannelen kanssa. Olin sitä mieltä, että Haruki Murakami kuvaa nimenomaan atomisoituneita ja yksinäisiä ihmisiä. Murakamin romaanihenkilöt eivät nimittäin ole perheellisiä. He ovat yksin eläviä nuorehkoja miehiä, jotka eivät edes koeta saada itselleen perhettä tai edes minkäänlaista ystäväpiiriä, yhteisöä, joka korvaisi perheen.
Hannele oli sitä mieltä, että Murakamin romaanihenkilöt potevat jotain traumaa. Minä tekstaroin takaisin, että Murakamin romaanihenkilöt voisivat ottaa nenän irti omasta navastaan ja huomata, että traumoja sitä on itse kullakin ympärillä - ei siihen auta juuttua; ei kun rikkomaan atomisaatiota ja parantamaan ihmisten elinoloja.
Uusliberalismi tosiaan ei tarjoa meille elämänmalliksi muuta vaihtoehtoa kuin istua kuluttajakansalaisena yksin tietokoneen ääressä ja tilata netistä tavaroita. Myös Wim Wendersin elokuva, jota rakastan vieläkin ja edelleen, Berliinin taivaan alla on kertomaa siitä, kuinka Saksa jakautui ensin kahtia ja sitten jakautui yhä pienempiin ja pienempiin Saksoihin. Jokaisesta saksalaisesta tuli vähitellen oma yksikkönsä.
Atomisaatio tarkoittaa kulttuurien pirstoutumista - tai oikeastaan kaiken inhimillisen pirstoutumista yhä pienempiin ja pienempiin siruihin. Uusliberalismi ajaa tahallaan ihmisiä erilleen toisistaan, jotta he eivät voisi muodostaa yhteisöjä, jotta tieto oikeiston rikoksista ihmisyyttä vastaan ei leviäisi. Toisaalta ihmiset ajetaan tyhminä nautalaumoina Matkuksen kaltaisiin oveliin kulutusparatiiseihin, joissa ainoa olemassaolon oikeutus on käyttää rahaa.
Myönnettäköön, että olisin huomenna purjehtinut Matkukseen ostamaan uutta matkalaukkua ja syöttämään lapseni äitienpäivän kunniaksi Ikean lihapullilla ja itseni kasvispullilla, joista oli kumman epäanalyyttinen juttu viimeisimmässä Voimassa. Matkus on viihtyisä paikka. Ja samalla reissulla olisi voinut viedä Tikkisen Hannelelle kirjakassin, johon on kerääntynyt paljon dekkareita.
Ihmiset kyllä toisaalta osaavat rakentaa vastaliikkeensä. He istuvat yksin tietokoneen ääressä ja verkottuvat. Mutta Kunderastahan minun piti. Kundera ei oikeastaan löydä yltiösivistyneissä ja kultivoituneissa romaaneissaan muuta keinoa kurottautua toisen ihmisen luo kuin satunnaiset panot.
Aika ällöä, sanoisin.
Muisti
Tänään on Partasen Oilin (nyk. Orispää) 50-vuotisjuhlat Helsingissä. En halunnut mennä sinne, sillä en tässä hallituksen muodostamistilanteessa halua tavata yhtään kokoomuslaista yleläistä. Hannulan Ullalle tekstaroin jopa, että näyttää siltä, ettei tarvitse Ylen uutisia tai ajankohtaisohjelmia katsoa seuraavaan neljään vuoteen.
Oikeastaan ajatus oli hilpeän vapauttava. Vähän sama, kun klikkasin itseni irti Suomen ortodoksisesta kirkosta. Ei tarvii, jos ei taho. Sori vain. Eilen kuitenkin katsoin ja annoin itseni yllättyä positiivisella tavalla. Ylen pääuutisissa kerrottiin, mitä pahimmassa tapauksessa tapahtuu, kun leikataan. Ja A-talkissa puhuttiin nollatuntisopimuksista.
Milan Kunderan Tietämättömyydessä oli kuvaus, jossa romaanin toinen päähenkilö, Irena, palaa käymään Prahassa asuttuaan Pariisissa vuosikymmeniä. Hän kutsuu vanhat ystävänsä yhteen ja tarjoaa heille länsimaiseen tapaan hienoja viinejä. Ystävättäret haluavat kaljaa. Muutaman tuopin jälkeen ystävättäret sitten tyhjentävät viinipullotkin.
Prahaan jääneet ystävät eivät olleet tippaakaan kiinnostuneita Irenan elämästä. Minä arvelen, että toimittajaksi jääneet ystäväni eivät ole tippaakaan kiinnostuneita minun erilaisesta ei-toimittajaelämästäni.
Tai miten tämän nyt ilmaisisi. Ei ole kyse oikeastaan siitä, ovatko he kiinnostuneita vai eivät. Toisenlaista elämää ei vain heille ole olemassa. Aivan samalla tavalla, kun tikahdun ja pakahdun täällä Lapinlahdella toisesta ulottuvuudestani: Venäjästä. Ainoa ihminen, jolla on samanlaiset avainkokemukset kuin minulla on sonkajärveläinen kommunistijohtaja Asko Julkunen.
Ja Asko sentään on Moskovassa koulutettu kommunisti. Minä olen ehkä kommunisti ja Moskovassa koulutettu, mutta en Moskovassa koulutettu kommunisti. Lisänä vielä tähän ulkopuolisuuden tunteeseen tulee Leonidin maahanmuuttajuudesta. Kuulen nyt, kuinka sukulaiseni ottavat blogin äärellä asennon, joka on täynnä ylemmyydentunnetta: "Perheen nuorimmalla on aivan väärä asenne. Kuinka negatiivista. Marttyyri. Itsestä se on ollut kiinni, jos menee valmistumaan yliopistosta keskelle lamaa."
Mutta minähän olenkin tietoinen läski, saamaton, köyhä ja sairas looseri. (Katsoitte varmaan Inhimillisen tekijän toissa perjantaina. Siinä jokin ääliö psyyketraineri sanoi, että asiat menevät ihan ok, jos vain päättää, ettei ole läski, saamaton, köyhä ja sairas looseri. Firmakin alkaa takuuvarmasti menestyä, jos vain ajattelee positiivisesti.)
Irena haluaisi kertoa ystävättärilleen, että hänellä on ollut ikävä takaisin ja itse asiassa ei se lännessä asuminen aina niin herkkua ole ollut. Ei hän oikeastaan koskaan edes halunnut emigroitua. Varsinainen maastamuuttaja oli hänen miehensä Martin, jonka kanssa Irena ei erityisemmin halunnut edes naimisiin.
Hän vain takertui itseään vanhempaan mieheen, jotta olisi päässyt tukahduttavasta äidistään eroon. Kun Irena ja Martin muuttivat Ranskaan ja saivat kaksi lasta, miehenkutale jätti Irenan yksin. Hän kuoli pois. Nuori tšekkiläisleski joutui tekemään kaikenlaisia hanttihommia elättääkseen perheensä. En tiedä, joutuiko Irena huoraamaan. Sitä Kundera ei kertonut.
Epäonnistuneissa juhlissa Irena pitää entien Milenasta, joka sanoo Irenalle suoraan: "Ei ole mitään mieltä kertoa heille tuota. Vielä äskettäin kaikki riitelivät, sillä jokainen halusi todistaa kärsineensä muita enemmän entisen järjestelmän aikana. Kaikki halusivat, että heidät tunnustettaisiin uhreiksi. Mutta kärsimyskilpailut on lopetettu. Nykyisin kehutaan menestyksellä, ei kärsimyksellä." (Milan Kundera Tietämättömyys s. 34)
Ehkä minunkin olisi pitänyt mennä Oilin 50-vuotispäiville ja ottaa voittajan asenne. Olenhan nyt työnantajan edustaja ja odottelen tässä parhaillaan Lions Clubin jäsenyysneuvotteluita. Niin meidän firmahan on yläsavolainen kasvuyritys, joka saa aikaan ihastuvia huudahduksia heti, kun astuukin Ylä-Savon kehityksen ulko-ovesta sisään.
Joo-o, näkisittepä minut nyt, kun visioin. Nauran niin, että pissat ovat menossa housuun ja olen pudota tämän Matin itsetekemän kirjoituspöydän alle keittiössä koiran- ja kissankarvapallojen joukkoon.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]
