Usko ja tieto

ke 13.5.2015

Eilen oli mukava vanhempainilta. Kasiluokkalaisten vanhemmat oli kutsuttu opoasioita miettimään Väisälänmäen laavulle. En olisi muuten vanhempainiltaan mennytkään - Matti olisi saanut hoitaa pönötykset, mutta eilinen ilta ei ollut sitä. Tunnelma oli vapautunut ja rento. Opo hauska ja näimme vielä uuden yhteisrehtorinkin.

Ortodoksiviesti (3/2015) yllätti. Siinä oli harvinaisen suorasanainen yleisönosastokirjoitus otsikolla Kankea autoritäärisyys hävettää (s. 26). Helsinkiläinen kirjoittaja Anna Tosha Einiö kirjoittaa, että jäänee kyllä kirkon jäseneksi, mutta sen vuoksi, että haluaa tulla haudatuksi omiensa viereen ja tuoksujen, musiikin ja kaiken sen pyhyyden vuoksi, mihin dogmit eivät ulotu.

Esko Valtaoja Kaiken käsikirjan luvussa Usko ja tieto (s. 167 alk.) sanoo sen, mitä olen sanonut jo ammoisista ajoista lähtien. On kaksi mahdollisuutta: joko Jumala on ja kaikki uskonnot koettavat puhua siitä tai Jumalaa ei ole. Sillä sipuli. Olen vakuuttunut siitä, että totuus löytyy kohdasta yksi, mutta se johtuu vain siitä, että uskonnollisuus on kuin musikaalisuus. Joko sitä on tai ei ole.

Minä en ole musikaalinen, mutta uskonnollinen kylläkin. Mitään yhtä totuutta uskon asioissa ei ole. Sen vuoksi voin istua alas punatukkaisen Jehovan todistajani kanssa ja syventyä Raamattuun hänen ehdoillaan. Ja mikäs sen mukavampaa kuin kotiopetus ja kotiopettajan innostus.

Käymme läpi opetusohjelman kohtia, jotka ovat voittopuolisesti ihania. Ei ole minun asiani siinä yhteydessä käydä jankkaamaan, että Saarnaajan voisi mielestäni poistaa Raamatusta kokonaan ja toisten mielestä Ilmestyskirja joutaisi pyhien kirjoitusten yhteydestä jonnekin. Interferonihemmo Kari Cantell Tiedemiehen mietteissä uskosta totisesti huolehtii vasta-argumentoinnista Jobin kirjan kirjoittajan kanssa.

Minun ei tarvitse.

Oma lempparini Raamatussa on vasemmistolainen Jaakobin kirja. Siinä propagoidaan rikkaita vastaan ja sanotaan hieman toisin sanoin kuin Luukkaan evankeliumissa, että työmies on palkkansa ansainnut:

"Kuulkaa, te rikkaat! Itkekää ja valittakaa kurjuutta, joka tulee osaksenne.  Teidän rikkautenne on lahonnut ja teidän vaatteenne ovat koin syömiä. Teidän kultanne ja hopeanne on ruosteessa. Niiden ruoste on todistava teitä vastaan, ja se syö lihaanne kuin tuli. Te olette koonneet rikkauksia näinä lopun aikoina. Te olette riistäneet palkan työmiehiltä, jotka ovat leikanneet teidän peltonne. Kuulkaa: se palkka huutaa, ja korjuuväen valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin.  e olette maan päällä eläneet yltäkylläisyydessä ja mässäilyissä, te olette lihottaneet sydäntänne teurastuspäivänä.  Te olette tuominneet ja surmanneet viattoman; ei hän asetu teitä vastaan." (Jaakobin kirje 2:1-6)

Luukas 10:7 sanoo sen näin: "Ja olkaa siinä talossa ja syökää ja juokaa, mitä heillä on tarjota, sillä työmies on palkkansa ansainnut."

Eri evoluutiot

Esko Valtaojan Kaiken käsikirjassa puhutaan emergenssistä, kompleksisuudesta ja evoluutiosta. Vaikeita käsitteitä ja pää meinasi toissailtana haljeta, kun koetin tajuta jotain. Mutta oppiminen tapahtuu erilaisia emergenssejä ja monimutkaisuuksia yksinkertaistamalla näin:

"Uuden tason saaminen näkyviin olisi siis vain abstraktiotason nostamista, tiedon hukkaamista. Ymmärryksen ja viisauden luominen on periaatteessa samanlainen ilmiö. Tarvitaan paljon alatason ilmiöitä ja sitten paljon prosessointia niiden yhtäläisyyksien löytämiseksi ja siis tiedon hukkaamiseksi, yksinkertaistamiseksi. Ilmiö näkyy myös oppimisessa alkuvaiheen oppimistasanteena ja sitten tarpeellisen prosessoinnin ja oikeiden havaintojen jälkeen oivalluksena, oppimisen uutena tasona. Palaset loksahtavat paikalleen." http://fi.wikipedia.org/wiki/Emergenssi

Aloin pohtia tätä, kun Kiteen punikki koetti saada meidät Ärräpäissä ymmärtämään, mitä ovat mustat joutsenet.

Joka tapauksessa Valtaoja antoi syyn sille, miksi on kuolema. Minä olen aina kohauttanut olkapäitäni; kuolema on sen vuoksi, että kuolema on. Se jotenkin kuuluu elämään. Valtaoja tarkentaa. Jos ei olisi kuolemaa, ei olisi evoluutiotakaan.

Meidän kaikkien alkuäiti on Eeva, yksinkertainen molekyyliketju, joka vain päätti kopioida itsensä. Jos ei olisi kuolemaa, maapallo olisi Eeva-nimisten molekyyliketjujen peittämää harmaan massan peitossa. Jossain vaiheessa varmaan Eevan kopioituminen lakkaisi, sillä tyhjästä on huono nyhjäistä mitään. Kun Eeva-materiaali loppuisi, kaikki vain jäisi olla möllöttämään paikoilleen.

Evoluutio tarkoittaa sitä, että kukin eliö koettaa epätoivon vimmalla sopeutua vallitseviin oloihin. Akateemisista taidoista ei välttämättä ole aina apua. Mietin tätä, kun katselin pätkän Åke Lindmanin ohjaamaa Lapin kullan kimallusta. Tyypit kävelivät Kemistä Inariin kullan perässä. Elettiin 1800-luvun loppua eikä reitin varrella ollut yhtään ABC-asemaa. Voisi olla, että sellaisella matkalla toimittajatutkinnon pohjalta tulisi nälkä.

Pigmentittömän pienet ilot

Olen aina miettinyt sitä, miksi Matti ottaa aina niin raskaasti marras-joulukuun. Joulu on miehelle kauhistus. Joutuu olemaan perheen kanssa monta päivää sisätiloissa. Jouluun huipentuu pimeä kausi. Minulle marraskuu on joskus jopa helpotus. Kaikki pimenee ja voi hiljentää hytkymistä. Odotettavissa on ruokaan keskittyvä juhla, jonka aikana ei välttämättä tarvitse poistua sisätiloista ja kaikki rakkaat ovat paikalla.

 

Meillä on aivan eri käsitys Matin kanssa siitä, mikä on mukavaa.

Valtaoja sanoo, että ihminen, jonka ihosolut ovat aktiivisempia ja tuottavat kunnolla melaniinia, pigmenttiä, on sopeutunut elämään oloissa, joissa paistaa aurinko. Sen sijaan tummaihoinen ihminen, kuten Matti, tummempi kuin minä, ei saa auringon D-vitamiinia prosessoitua niin helposti. Sen vuoksi Matti alkaa mennä marraskuussa alikierroksille. Minusta taas tuntuu elo taivaalliselta rauhalta.

Susanna Kaukinen Väärinajattelun lempeässä syleilyssään on jostain lukenut, että vaalea ihomme on peräisin neandertalin ihmiseltä. http://anarkisti.vuodatus.net/lue/2015/05/valkoinen-iho-neanderthalin-ihmiselta Vaalea iho vain on tarkoituksenmukainen näissä oloissa. Ei se yhtään sen parempi ole tai rumempi. Toivottavasti jossain vaiheessa aletaan arvostaa meikäläisen porsaanpunakkuutta!

Olen hyvin tällä hylkeenrasvakäärölläni sopeutunut Suomen talveen. Ilmastonmuutoshelteet kesäisin ovat minulle kauhistus.

Valtaojan Kaiken käsikirja kertoo hauskasti sen, että esimerkiksi nykyiset Papuan - Uuden Guinean asukkaat ovat sekoittuneet siperialaiseen denisovanihmiseen ja kyseisen heimon jälkiä löytyy jokaisen dna:sta jonkin verran. Lisäksi on ollut Susanna Kaukisen ihannoimia vaaleita neandertalilaisia sekä florensenihmisiä ja heidelberginihmisiä sekä pystyihmisiä.

Ihmisrodun esilajit esiintyvät mytologiassa. Siellähän vilisee kääpiöitä ja jättiläisiä sekä suomalaisessa mytologiassa vielä koirankuonolaisiakin. Risto Isomäki viimeisimmän Aarre-lehden kolumninsa mukaan arvelee, että koirankuonolaiset ovat itse asiassa muinaisia ahmoja, jotka joskus asettuvat istumaan kahden takakäpälänsä varaan.

Kätevä mies

Mietin, miksi eilisessä merkinnässäni kirjoitin, että Minna Canthin sosiaalinen brutaalirealismi ei nappaa. Miksei nappaa - minua vasemmistolaista pitäisi. Mutta kun ei. Canthilainen sosiaalirealismi ei kolahda sen vuoksi, että tiedän sen olevan ulkopuolelta tarkasteltua.

Ei Minna Canth ole samanlainen alentuva lätystelijä kuin Juhani Aho, jonka mielestä Savon köyhät ja pappilan palvelusväki ovat kivoja lemmikkejä, mutta pelkkä tietoisuus siitä, että Canth vain kuvaa oloja, joita näkee ympärillään, vaivaa. Sen sijaan koska en tiedä, onko amerikkalainen kirjailija Carolyn See itse kokenut samanlaisen sosiaalisen kohoamattomuuden kuin romaaninsa Kätevä mies taiteilija Bob, pidin Kätevästä miehestä ja sen yhteiskunnallisten ongelmien kuvauksesta kovasti.

Kun jotain Kätevästä miehestä mainitsin, jäi kertomatta, että taiteilija Bob oli lähtenyt kiipeämään valkoisesta roskaluokasta. Hänen vanhempansa olivat amerikkalaisia asuntovaunuköyhiä, jotka asuivat siellä täällä ja tekivät semmoista sekä tämmöistä. Nyt kun työväenluokka on peruuttamattomasti romutettu Yhdysvalloissa, Bobin sukulaiset muun muassa polttivat rakennuksia tilauksesta.

Vakuutuspetokset ovat romaanin mukaan ihan jees elinkeino, kun muuta ei ole. Ryhtymällä opiskelemaan taidetta Bob tahtoi irrottautua pikkurikollisköyhälistötaustastaan, mutta huomasi, että yhteiskunnassa, jossa voittaja vie kaiken, taiteilijankin putoaa köyhien työtätekeväisten joukkoon.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Kätevässä miehessä oli, että miehensä laiminlyömä hienostorouva Walker, jonka luona Bob kävi tekemässä kaikkia miesten hommia, heitti pellolle tympeän puolisonsa ja sukelsi luokattomaan vietnamilaisyhteisöön. Vaihtoi niin kuin yhteiskunnallista kontekstiaan.

Carolyn See havainnoi lisäksi ohimennen jenginuoria, jotka päivällä käyvät vanhempiensa apuna kuuliaisesti ruokakaupassa, mutta lähtevät sitten illalla jahtaamaan ja ampumaan toisiaan kadulle.

Tätä sivusimme Lapinlahden Venäjä-seuran Amerikka-keskustelussa 20. huhtikuuta, vaalien jälkeen, mutta vain sivusimme.

Ärräpäissä jokusen aikaa sinnitellyt työläinen Heikki Typpö puhui monta kertaa, että minun tulisi kirjoittaa suomalaisen akateemisen luokan proletarisoitumisesta. Tässä sitä nyt teen. Tämän parempaan tai terävämpään analyysin en pysty. Vielä, mutta asiaa pitää kypsytellä. Ja odotella, että kirjailija Katariina Romppainen saa aikaan suuren sukupolviromaanin - lamaan valmistuneet akateemiset looserit.

Tietämättömyydestä vielä

Milan Kunderan Tietämättömyys lähtee kohta kirjastoon. Siinä hyvää oli emigranttien nostalgian analyysi, mutta myös entisten itäblokin maiden yhteiskunta-analyysi. Kundera kirjoittaa, kuinka samettivallankumouksen jälkeen Tšekkoslovakiasta, sen lisäksi, että se hajosi, tuli dynaaminen luokkayhteiskunta jakamalla kansan omaisuus takaisin vanhoille omistajilleen:"... (näin) luotiin uudestaan hämmästyttävän lyhyessä ajassa luokkayhteiskunta, jossa yritteliäs porvaristo pystyi käynnistämään talouden."

Ja osa putosi kapitalismin hitaalle kaistalle, mutta meistähän kukaan ei ole kiinnostunut.

Kim Leinen historiakoukut

Kim Leine jonkun netissä olleen jutun mukaan kirjoitti Ikuisuusvuonon profeettoja kaksi vuotta. Ensin vuosi kirjoitusprosessia ja sitten toinen vuosi historiallisten faktojen tarkastusta. Huvitti, kun ärsyynnyin hieman muutamasta yksityiskohdasta.

Morten Falck, romaanin päähenkilö, tunsi Norjassa hetkellisesti yllättävää kansallistunnetta. Tunnettiinko 1700-luvun lopulla vielä kansallistunteita? Eivätkö ne tulleet vasta 1800-luvulla? Lisäksi Morten Falck kävi tarkastamassa grönlantilaisen uskonlahkon ja piti heille kesäseurat. Kirjoittaja huomasi, että kesäseurat olivat osallistujille vain kesäviihdettä.

Kesäviihdettä? Niin varmaan mitä suuremmassa määrin oli, mutta olisiko pitänyt käyttää jotain muuta sanaa kuin viihde. Ehkä tässä kohtaa kömmähti myös suomentaja. Kolmas ristiriitaisuus, jonka kirjoitin pienelle lapulle jonoon, oli sana ironia. Milloin sitä alettiin käyttää yleisesti?

Oliko Norjasta lähtöisin oleva lähetyssaarnaaja 1700-luvun lopun Grönlannissa tietoisen ironinen?

Vielä semmoinenkin, että kärsin hirveitä omantunnontuskia, kun haukuin Michéle (aksentti väärinpäin, mutta en tiedä, mistä saa toisinpäin olevan aksenttimerkin, enkä jaksa nyt kopioida netistä) Lesbren Punaisen sohvan käännöksen liiasta tuo-sanan, määräisen artikkelin käytöstä.

Mitäs jos alkuperäisteksti oli huono? Ja kääntäjä, Timo Torikka, josta töräytin, että olisi pysynyt näyttelijänä vain, koettanut tavoitella arkaaisen mahtipontista sävyä. Minulle niissä lauseissa, jossa Michéle Lesbre muistelee esimerkiksi tuota hotellia, jossa... tai vastaavaa, soi Ella Eronen ja suomalainen lausuntataide. Ööks, mutta onko se suomentajan vika?