Pidän omituisista tyypeistä

Upoksissa Viron lähihistoriaan

ti 30.6.2015

Sain aamulla tekstarin, jossa kysyttiin, miksi siedämme Jatua. Ehkä siksi, kun Jatu on melkein kuin sukulainen. Jatun veli oli meillä töissä ja silloin saatoin istua pitkiä toveja työmaalla vain kuuntelemassa kirvesmies-hunajanpisara-Aki Rissasen ja Jatun veljen huimia juttuja. Ne polveilivat Raamatusta historiaan ja takaisin.

Jatuliini on taas pahoinpidellyt jonkun. Ehdotankin, että maahan säädetään pakkohoitolaki. Siinä vaiheessa, kun ihminen oikeasti on uhkaksi ympäristölleen, hänet suljetaan laitokseen. On ihan turha odotella, että tässä vaiheessa sairautta kenellekään nousee "oma tahto".

Se on uusliberalistien paskapuhetta, jonka avulla vain väistetään vastuuta.

Nykyisenkaltainen päihdetyön putka-katko-putki-putka-katko-entistä tiiviimpi putki -karuselli ei auta ketään. Eilen muuten taas päätin, että huolimatta vastutustuksesta, jota kotona kohtaan, palaan Ylä-Savon työväen raittiusyhdistyksen riveihin. Pitäähän minulla jokin piiri olla, kun en mahdu samaan piiriin kuin aviomieheni.

Lapinlahden vasemmisto ei ole tarpeeksi suuri meille molemmille. Olen tehnyt johtopäätökseni. Nyt se vain pitää muotoilla jotenkin ilman kotoista naamanvääntelyä tai karjuntasessiota.

Sitä paitsi Matti joutaa vallan mainiosti ratkaisemaan kuumien makkaroiden kiihkeitä kiistoja tai taistelemaan lettutaikinan oikeasta koostumuksesta. En vain tiedä, mitä sanoisin facebookissa eräälle fiksulle nuorelle miehelle, joka kyselee, onko Lapinlahden vasemmistolla säännöllisiä kokoontumisia jossain.

Onhan sitä. Öh. Mutta kyllä se tästä, kun syksyyn päästään.

Viro

Kuinkahan monta kertaa Juhani Salokannel on sanonut Jaan Krossista kertovassa Sivistystahdossa, että Virossa sosialismilla ei ole ollut merkitystä ja kuvannut maata oikeistolaisesta näkökulmasta? Onko Viro oikeasti niin täysin historiallisesti vasemmistoton vai onko kyse etupäässä kirjoittajan myrkyllisyydestä?

Viron huimassa maareformissa, jossa saksalaisilta kartanonomistajilta kylmän viileästi vietiin elinkeino jakamalla maat maattomille, ei ollut kuulema sosialismin kanssa mitään tekemistä. Se oli yhtä luonnollinen toimenpide kuin meillä turvavyöpakko tai tupakointikiellot.

Mutta mutta. Eivätkö turvavyöpakot ja tupakointikiellot sodi sitä oikeistoliberaalia asennetta vastaan, että kukaan ei saa rajoittaa minun vapauttani. Vähän niin kuin toimittajat alkavat heti vinkua, että joku vie heiltä sen kuudennenkin tuopin, kun alkaa puhua päihdehoidosta tai edes vähän vilauttaa pakkohoitolain puolesta.

Eihän oikeiston mielestä mitään yksilönvapautta saa rajoittaa - edes yhteisön elinvoiman nimissä? Toki tietysti markkinavoimien herkkä sielu menee näiden oikeistopaatoksellisten yksilönvapauden vaalijoiden mielessä tavallisen rahvaan edun edestä, mutta nyt meni turvonneelle juoppotuoppitoimittajalle ihan liian vaikeaksi. Tuli liian pitkä lausekin. Voi voi.

Eikös saksalaisten ökyrikkaiden feodaalien oikeuksien rajoittaminen ollut legitiimiä reformismia? Eikä legitiimi reformismi synny ilman painetta äärivasemmalta.

Sehän on nähty Suomessakin Korpilampi-seminaari jälkeen. Demarit menivät into pinkeänä uusliberalistien kelkkaa ja mikä on tulos? Raunioitunut hyvinvointivaltio.

Joka tapauksessa Juhani Salokanteleen kirja on luettava. Ei auta. Pakko saada tietää. Olkoonkin Viron historia yhtä oikeiston riemuvoittoa.

Toisaalta Salokannel kuvaa sympaattisin sanakääntein suomalaisia ryssävihaisia 1930-luvun akateemisia karjalaseuralaisia, jotka valkolakit tutisten menivät Tarttoon. He kohtasivat lempeitä opiskelijaneitoja ja -poikia, taiteen uusista virtauksista kiinnostuneita nuoria intellektuelleja tai huvittelunhaluisia käytännön kavereita.

Salokannel kuvaa suomalaiset AKS-läiset aika naurettavina intoa puhkuvina teutoneina. Siitä hänelle pisteet.

Jotain itsepintaista virolaisissa on. Heidän ylitseen ensimmäisessä maailmansodassa menivät ensin venäläiset ja sitten saksalaiset ja sitten taas venäläiset. Sama toistui toisessa maailmansodassa. Viro tahtoi etupäässä itsenäisyyttä, mutta mikä tällä hetkellä on logiikka?

Mitä itsenäisyyttä on olla Nato- ja EU-maa?

Vasemmistolainen vallankaappausyritys Neuvostoliiton taustatuella Virossa oli vuonna 1924, mutta siitä ei seurannut samanlaista keskitysleiriteurastusta kuin Suomen punikkien vuoden 1918 vallankaappausyrityksessä.

Juhani Salokannel viittaa kirjailija A. H. Tammsaareen Viron itsenäistymisen jälkeisenä euforian aikana Joel Lehtosen kaltaisena omanatuntona. Itsenäisyyden jälkeen oli vähän aikaa ylevää ja sitten materian himo voitti. Kaikki latistui. Ja tästä asiasta kertonee Varkauden Portin Kirjapörssistä pelastamani A. H. Tammsaaren Kotiinpaluu.

Kerroin hurmoksessa, että olen kätellyt Jaan Krossia, kun haastattelin hänen vaimoaan lastenkirjailija Ellen Niitiä. Olen minä kätellyt kirjailija Viivi Luikiakin. Eikä siinä vielä kaikki. Olen istunut hänen talossaan kahvilla syksyllä 1991, kun Viro julistautui itsenäiseksi.

Juhani Salokannel on kirjoittanut vuonna 1989 kirjan 4 päivää Virossa. Miksi minä en ole kirjoittanut kirjaa Seitsemän päivää Virossa Jüri Vendelinin kanssa? Viro julistautui itsenäiseksi 20. elokuuta 1991, kun Gorba oli syrjäytetty ja paennut johonkin Etelä-Venäjälle. Kodin Kuvalehti lähetti minut siltä istumalta jutun tekoon Viroon.

Ehkä sellaista kirjaa ei koskaan syntynyt minulta, sillä isänmaallisuus ei ole aiheuttanut minussa muuta kuin epämääräisiä atavistisia inhonpuistatuksia. Olen typerä internationalisti, sanoi Susanna Kaukinen meistä mitä tahansa. Ja EU ei ole mitään internationalismia, vaan kylmää IMF-kolonialismia.

Jokin pikkusormipystyssä eurooppalainen identiteetti saa minut vain oksentamaan inhosta. Sitä paitsi se, että pikku sormi historian hienoissa pidoissa sojotti pystyssä johtui yläluokan degeneraatiosta. Kuppa jäykensi niveliä. Kauneuspilkutkin olivat samaa sarjaa. Kupasta tuli kaikkia ihomuutoksia naamaan ja sama tauti vei hiukset, joten oli käytettävä peruukkia.

Seitsemänä päivänä Virossa alkusyksystä 1991 mielessäni kyllä väikkyi, että olin vasta edellisenä talvena itkettänyt Moskovassa patrioottista rakentajapoikaystävääni Valbo Kallastetta. Tämä niin liikuttavasti oli isänmaallinen ja halusi itselleen kotirouvan, joka harjoittaisi hyväntekeväisyyttä perheen pään käydessä töissä.

Jeesus sentään, tuollaisiakin nykymaailmassa on, ajattelin yli-ilkeästi ja sanoin, että Gorba ei päästä teitä virolaisia ikinä mihinkään. Näin kuinka sanani koskivat isoon ja vahvaan mieheen.

Siinä mielessä olin oikeassa, että ei Gorba päästänyt.

Suomen poliittinen tilanne

Suomen poliittinen tilanne on niin masentava, että ei tästä pääse kuin ylöspäin. Oikeistostagnaatio tuntuu kuristavana ahdistuksen tunteena.

Aina, kun ajattelen, että jätän uppoava laivan, vussukkaliiton, kuin rotta, osun Heikki Patomäen blogiin. Nyt Patomäki vastaa vussuliiton lempi-inhokilleni, Jussi Saramolle, näin: http://patomaki.fi/2015/06/vasemmiston-tulevaisuudesta-vastaus-saramolle/#more-1868

Niin juuri. Vussukkaliitossa on hukassa sekä paatos että eetos. Mietin taas, että pitäisikö vielä yksi puoluekokous ja jos puolue ei siinä uudistu, antaa vittu olla.

Ja tätähän sitä koetetaan sanoa:

"Kaikkein vaikein asia voi olla puolueen toiminnan radikaali eurooppalaistaminen ja globalisoiminen. Se on välttämätöntä, jos haluamme muuttaa politiikan isoja kuvioita kestävällä tavalla edes Suomessa – ja silti politiikan globalisoiminen on kaikkea muuta kuin helppoa tai populaaria."

Minusta se, että esimerkiksi Syrizan tai Die Linken tyyppejä Suomeen toi nimenomaan SKP, on kuvaavaa. Syksyllä 2013 ajelutin Mattia halki Suomen SKP:n Vastavirtafestareille Helsinkiin vain nähdäkseni Syrizan Yiannis Bournousin. Eipä siellä näkynyt juurikaan vasemmistoliittolaisia.

Anteeksi vain, mutta kyllä öllötti, kun Kusari teki ihannoivan jutun siitä, miten Paavo Arhinmäki (vas. pj. vaihtoon perkele!) matkusti vauhdittamaan omaa kampanjaansa, kun Syrizan voitto oli selvää. Siinä vaiheessa. Hieman oli falski veto.

Kirjallisuustohtori Markku Soikkeli kirjoitti viimeisimmän Kulttuurivihkojen (3/2015) kolumnissaan Häpeäkulttuurista häivepolitiikkaan (s. 67), että vihreät kökkivät nyt muovikuusensa alla eikä vihreän puolueenkaan piipityksestä tiedä, kuten ei halvasta palovaroittimestakaan, onko kyse oikeasta vaarasta vaiko vain pariston virta vähissä.

Saman muovikuusen alle ovat vassutkin menneet. Ainoa punainen asia, joka sieltä suunnalta löytyy, on väri vuosikertapunaviinissä. Vittuun koko punavihreys, sanon minä. Punaista peliin.

Mäntsäläläinen itsenäisyystaistelija Susanna Kaukinen kirjoitti muutama päivä sitten osuvasti, että vasemmistolle ei kelpaa kansa. Jukka Kemppinen sanoi blogissaan vihreitä taasen akateemiseksi valiojoukoksi, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että vihreillekään ei kansa käy.

Kansa on jätetty persujen kätketyn fasismin armoille. Lähiöissä ja maaseutupitäjissä on helppo lietsoa vihaa mamuja ja homoja kohtaan. Tottahan se on mamun tai paikallisen reinotossuhomon vika, kun uusliberalistinen globalisaatio on vienyt sellutehtaat Etelä-Amerikkaan tai Kiinaan.

Alussa kirjoitin, että pidän oudoista tyypeistä. Kaikesta kaaheen kaakisen kaahotuksesta huolimatta aina välillä raottelen Susanna Kaukisen, sydämellisen separatistin, sivuja. Ja tykkään naisesta, vaikka hirveästihän se humisee.

Tämä oli superhyvä runo:

"ihminen on pelkkä yksi perunasato, josta jää hyvänä vuonna siemenperuna seuraavalle - sen enempää en minä ole - etkä sinä - älä luule itsestäsi liikoja - älä luule minusta itseäsi vähempää

sisuahan meillä on saatanasti ja aurinko nousee melkein väkisin."

Puhu, muisti!

Kiva on muistella. Ärräpäiden omistaja Pentti Stranius koetti kesämielellä saada meitä tappelemaan ruohonleikkuuasiasta, kun kerta Kreikan tilanteesta kukaan ei jaksa oikein vääntää. Minä kirjoitin näin: