Itämaasta pari kappaletta lopussa

Pihkatappi vielä kielen päällä

la 20.6.2015

Eilinen päivä meni villasukissa Pihkatapista kirjoittaen. Se jäi sanomatta, että kirjassa aivan ihaninta oli Nilsiän maalaismainen sukukepuyhteisöllisyys, jota Antti Heikkinen kuvaa olleen vielä 1980-luvulla.

Aivan kuten Savon Mediat Oyj:n muhkea televisiokriitikko Marko Ahonen vihaan minäkin 1980-lukua, mutta Ahonen tuntui televisiokolumnissaan vihanneen vuosilukua lähinnä esteettisistä syistä. Minä vihaan 1980-lukua sen vuoksi, että se lopullisesti marinoi uusliberalistisen asenteen syvälle suomalaisten tajuntaan. Juppiasetelma oli juuri sitä. 1980-lulla alettiin ihannoida suunnattoman rikkaita.

Sen vuoksi en halunnut mennä toimittajatutkintolaisten tapaamiseen Tampereelle. Olisi ollut pakko käydä katsomassa musikaali Vuosi 1985. Ei vittu, hyi vittu. Se oli vuosi, jolloin tiedotusvälineiden edustajat, toimittajatyhmyrit, ryhtyivät kusemaan hunajaa Jukka Keiteleiden ja Sam Inkisten kaltaisten lähellä.

Silloin myös kepu kiellettiin ja maaseutu vaiettiin. Suomen alkoi vallata kokoomushegemonia, joka saa minut sylkäisemään säännöllisin väliajoin blogissani. Anteeksi kaikki vanhan kansan kokoomuslaiset, teitä on ikävä.

Pihkatapissa oli kaunis asetelma. Maanviljelijän vaimo ja syntymätön kuopus kuolevat ja apuun rientävät kummankin puolen mummot. Mummot eivät pidä toisistaan erityisemmin, mutta niin vain elämä menee niin, että toinen mummo jotakuinkin pitää siitä kolkosta mummelista huolta, kun kolkko mummo sairastuu dementiaan ja alkaa höperehtiä.

Lisäksi leski-isän apuna talon töitä käy tekemässä naapurin Tauno. Kuvaus oli niin lämmintä, että taidan sen hehkussa lukaista vielä Matti Pulkkisen Ja pesäpuu itki toiseen kertaan. Minusta Pulkkisen esikoinen oli kaikkea muuta kuin hauska. Se oli pistävä, huippuunsa ammattimaisesti etäännytetty ja katseli Koppelon kyläläisiä sosiaalisen nousun kokeneen, mutta alemmuudentuntoisen, nuoren ja arrogantin miehen näkökulmasta.

Minusta Matti Pulkkinen oli kotikyläläisiään kuvatessaan lähinnä ilkeä. Jonkinlaiseen synnintuntoon hän tuli kolmannessa, kohuromaanissaan Romaanihenkilön kuolema. Se sisältää jakson, jossa kirjailija käy Ja pesäpuu itki -romaanissa esiintyneen henkilön hautajaisissa. Romaanihenkilö oli lukenut itsensä kirjasta Ja pesäpuu itki. Kuva ei ollut miellyttävä. Sen kirjailija oli kuullut kotikyläläisiltään.

Voi kun kirjailija olisi vielä elossa niin voisi kysyä, miksi en voinut pitää Pulkkisen esikoisesta. Kirjailijaa vain nauratti, kun vaahtosin hänelle Romaanihenkilön kuoleman ahdistavuudesta. Koetin lukea sitä moneen otteeseen.

Ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa aviomieheni äidille jääneen mökin pihassa vastapäätä Tervon luterilaista kirkkoa. Pääsin sivulla 80 ja olin aivan tuskan hiessä. Seuraavan kerran koetin kirjan lukemista 2002 tienoilla, kun havaitsin, että kirjailija Matti Pulkkinenhan asuu Lapinlahdella. Pääsin taas sivulle 80.

Luin Romaanihenkilön kuoleman kokonaan ja tarkkaan vuonna 2008, kun haastattelin kirjailijaa Kansan Uutisiin. Silloin luin melkein ulkoa opetellen jaksot, jotka arvelin olevan Pulkkisen omaelämäkerrallisia. Toisen kerran kokonaan luin kirjan nyt, kun koetin tarjoilla sitä Tikkisen Hannelelle.

Hannele sanoi mieltäni järisyttävästi: "Mitäs jos Pulkkinen ei kirjoittanutkaan hyvää ja aikaa kestävää kirjallisuutta?"

Äh, mistäpä minä tiedän, sillä en ole kirjallisuustutkija enkä etenkään teoreetikko. Ei kirja nyt aivan shittiä ole, sillä sen on sanonutt tuoneen postmodernin Suomeen ja katkaisseen sosiaalisen maaseuturealismin eeppisen perinteen. Vai miten se nyt meni?

Tottahan minä aina olen miettinyt, että pidän enemmän Heikki Turusista ja kun ylimielisten superkaksosten Jyrki Lehtolan sekä Markku Eskelisen Sianhoito-opas ilmestyi, olin nimenomaan Turusen puolella.

Tämän vuoksi en ole pitänyt 1980-luvusta. Se oli ylimielisten nuorten miesten omnipotenttia aikaa. Kylmää, kilpailullista. Uusliberalistista kulta-aikaa. Esimerkiksi minä menin muodista ennen kuin ehdin edes työelämän alimmalle rapulle. Sanonko, mikä erityisesti vituttaa?

Se vituttaa, että melko keskinkertaiset, värittömät, mitään sanomattomat ja täydellisen tietämättämyytensä oivallisesti ylimielisyyteen peittävät pojat menestyivät tuolloin työelämässä ja kapusivat työelämäportaita pikavauhtia. Tietysti myös nuorilla Thatcher-klooneilla meni hyvin. Pääasia, että oli kova ja toisti oikeistopaskajargonia.

Tiedättehän: suomalaisten matokuuri ja julkisen sektorin ylipaisumus, saavuteista eduista vaikea luopua ja sitä rataa.

Ehkä Romaanihenkilön kuolema aloitti sellaisen vittuile maalaiset maan rakoon -perinteen ja ansaitse sulka hattuusi sanomalla, että vasemmistolaiset ovat paskoja eikä Neuvostoliitto ole mistään kotoisin, kehitysapu perseestä ja neekerillä on iso muna sekä niitä on liikaa. Miksi Matti Pulkkinen kuoli ennen kuin uskalsin kysyä tätä?

Neekereitä Rautavaaralla

Eilen illalla lähdimme Varpaisjärvelle ja Limaniemen itikoita sekä mäkäriä syöttäessä Matti tuli siihen tulokseen, että Rautavaaran lentokentällä ei hyttysiä varmaankaan ole. Käänsimme pakun sinne. Paloisten kyläkokon ehdimme nähdä ja lopulta Metsäkartanonkin, mutta aikataulumme oli niin aikainen, ettei niitä ehditty iloksemme sytyttää.

Metsäkartanolla oli kansainvälisen oloinen nuorten leiri. Rannalla oli mustia nuoria ihmisiä vetämässä letkajenkkaa niin, että biisi jäi loppuillaksi korvamatona soimaan. Letkajenkkaajilla oli lystiä ja oli lystiä seurata menoa. Metsäkartanon respan kahvilassa kävimme syömässä pullat ja munkit. Rannalla oli myynnissä lettuja, mutta letunpaistaja ei oikein osannut rationalisoida hommaansa.

Armoitettuna vasemmistolettujen paistajana Matti naureksi Metsäkartanon rannan paistajalle hieman. Tällä oli pinossa ainakin viisi tai kuusi lettulautasta, jotka piti täyttää. Matti olisi voinut sanoa, että samalla pannulla voi paistaa kolmea lettua yhtä aikaa.

Varpaisjärven haudoilla ei enää jaksettu käydä, sillä piti päästä nukkumaan.

Ensin luettelen Johanna Holmströmin Itämaan huonot puolet. Tuntui, kun olisin lukenut kirjan jo aiemmin. Asetelma oli hämäävän samantyyppinen kuin Anja Snellmanin Parvekejumalissa. Toisaalta tuli sellainen olo, että Johanna Holmström on lukenut ruotsiniranilaisen Marjaneh Bakhtiarin Toista maata.

Välillä samankaltaisuudet olivat häiritseviä. Lopputulos oli kuitenkin se, että pidin kirjasta enkä onneksi heittänyt sitä kesken.

Kulttuurintutkimuksen väitöskirjaa valmisteleva Hanna Kuusela rynttäsi Anja Snellmanin Parvekejumalat Voima-lehdessä täysin. Totta kai kirjassa oli varmasti puutteensa - sehän oli WASP:n kirjoittama -, mutta silti. Ei se minusta niin kelvoton ollut.

Ainako pitää jokin trauma olla?

Se, mikä kaiveli kummallakin kirjailijalla oli selvä asenteellisuus, että suomalainen muslimikäännynnäisen täytyi väkisinkin olla jotenkin psykologisesti lapsuudessaan vaurioitunut. En enää muista, mikä oli Snellmanin Parvekejumalien käännynnäisen trauma, mutta Holmströmin Itämaassa tulee ihan pienellä lyhyellä lauseella, että suomalas-tansanialaisen perheen äiti, suomalainen musu, joka oli alunperinkin Jumalaan uskova, oli kasvanut perheessä, jossa oli autoritaarinen isä.

Itämaan kiinnostavin hahmo oli suomalais-tansanialaisen perheen äiti, suomalainen musu. Suomalainen musuvaimo arveli sisäistäneensä islamin uskon ja kaiken lisäksi paremmin kuin originaalit.

Taisin samaistua äitiin, sillä minustahan loppujen lopuksi tuli sen myötä ortodoksi, kun lasten isän palvellessa Pielaveden Petrun kirkossa ponomarina minä kannoin syntymäortodoksiset tyttäreni ehtoolliselle - ja jäin perheen uskonnolliseen vähemmistöön kuuluvana itse ilman.

Niin niin. Tiedän, tiedän. Jo ammoin, ennen Leonidia ja tyttöjä, asiaa purkaessani isä Leo Tuutille, tämä sanoi, ettei semmoisia olekaan kuin syntymäortodoksit. Myös karjalaissukuiset, Matsit, Tuutit, Röppäset, Sidoroffit ja Huurinaiset ja mitä niitä nyt onkaan, liitetään Kirkkoon vasta kasteessa.

Äh, Maria pitää herättää ja lähteä oudolle juhannusretkelle. Itämaasta pitää kirjoittaa vielä lisää merkintöjä ennen kuin se tyhjenee. Autosiivooja pötkähti taakse keittiön sohvalle ja alkaa kohta kuorsata. Pitäisiköhän tiputtaa lisää kahvia?