Talo moskeijan vieressä

Vähän vasemmistosta

su 14.6.2015

Onpa tullut riideltyä. Eilen heräsin kello 4.45 pikkuruiseen paniikkiin. Verenpaine kävi korkealla ja kello 5.15 taoin Matin selkää kertoakseni hänelle huoleni: a) pihalla minua erityisesti vituttaa romukasa, joka odottaa "lajittelua" b) mielestäni kasan voisi heittää jätekonttiin, jonka myös olisi aika siirtyä jonnekin pihasta, jotta pihaan mahtuisi jossain vaiheessa kolme maailmalla kulkevaa firman pakettiautoa sekä työmaakoppina oleva asuntovaunu sekä tietysti se paljon puhuttu puutavara, joka saa lapinlahtelaiset raivoihinsa muun muassa Honkaharjulla sekä jätevedenpuhdistamolle johtavan tien varrella. Kunta kun kuulema "suosii" tällä tavalla pientä yrittäjää. Sanoisin tähän, että vetäkää vain käteenne. Työllistämme vuosittain 5-6 rakennustyöläistä, joten meitä on syytäkin "suosia".

c) pitäisi tehdä tarjous d) pitäisi tehdä toinenkin tarjous.

Vittu, että vitutti. Niinpä Matti poistui maisemista kello 6 aamulla eikä palannut kuin myöhään illalla. Kun Matti palasi, heittelin lautasen keittiön pöytään (hajosihan se) ja lähdin ajelemaan. Kävin kierroksen Väisälänmäellä ja palasin takaisin keskustelemaan. Olin jo mielessäni muuttanut Helsinkiin johonkin mamulähiöön, josta käsin kävisin siivoamassa luovan luokan lattioita itsenäisenä Piika toiminimenä.

Oikeasti. Tahdon johonkin multituudiin lähiöön, jossa talojen porraskäytävässä haisee curry ja jossa kuulee aamuisin ensimmäisenä rukouskutsun. Tahdon vaikka Mellunmäkeen, jossa on villi ortodoksinen toimintakeskus. Tai en tiedä, onko enää, mutta jotain vapaata ortodoksista kansalaisliikehdintää varmasti siellä vielä on.

Metropoliitta Ambrosiuskin tuntuu menneen järjiltään. Hieroin silmiäni, kun luin hänen kirjoituksensa Ortodoksiviestissä 4/2015 otsikolla Päivittämistarpeita (s. 14). Metropoliitta kirjoittaa: "Kiiltokuvamainen malli perheestä, jossa kaikki ovat ortodokseja, vanhemmat ensi kertaa aviossa ja lapset yhteisiä, ja keittiön ikkunasta näkyy nikkarityylinen kirkko... on satua!"

No niin on. Jos joku toinenkin Suomen ortodoksisessa kirkossa on valmis keskustelemaan asioista niiden oikeilla nimillä, klikkaan itseni välittömästi takaisin Suomen ortodoksisen kirkon jäseneksi. Luulenpa vain, että valtaosa Suomen ortodokseista haluaa elää satumaailmassa ja loppuosa kaiken lisäksi vielä karjalaisessa käs´paekkailluuusiossa. Mutta jos ortodoksit kokevat sen hyväksi, kyllä se mulle sopii.

Voi palveluksessa käydä jäseneksi liittymättäkin. Ulkopuolisena saanee arvostella. Sisäpuolisena koin, että ei saa.

Kun olin tehnyt eilisen autokierroksen Väisälänmäellä, jumissa olemisen tunne helpotti. Myös se helpotti, että karjuin keittiön pöydän ääressä - siinä, missä on nyt koloja rikkomani lautasen jäljiltä -, että haluan pois Lapinlahdelta. Siivosimme jäljet yhdessä. Matti otti lautasen jäännökset käteensä, käänsi ympäri ja sanoi kuivasti: "Tämä oli muuten Arabian."

Tulostelin äsken monta kappaletta Heikki Patomäen kirjoitusta Vasemmiston tulevaisuus. Aion jakaa sitä printtinä eri puolille. Muun muassa Lapinlahden demareille. Se, mitä Susanna Kaukinen nationalistis-mystisessä rajatilassaan koettaa sanoa, on se, että kolmannen tien vasemmisto on ollut vain uusliberalistisen rahan pikku apuri.

Kuorikaa, hyvät ihmiset, Kaukisen väärinajattelun lempeistä syleilyistä kaikki se lapsellinen suomalais-kansallinen Louhi Pohjolan emäntä -pölinä. Kolmannen tien vasemmistosta sanoi samoin myös Jukka Relander kirjassaan Ankkalinna ja lajien synty. Hän sanoi myös, että ihmiset lakkaavat taputtamasta. Sanoi muuten miltei samoin sanoin kuin Timo Harakka kirjassaan Luoton loppu.

Harakka käytti Relanderin tapaan esimerkkinä Romanian viimeisiä vaiheita.

Ihmiset ovat todellakin lakanneet taputtamasta. He ovat lakanneet äänestämästä.

Vasemmistoliitto uusliberaalina hätäpaskana onkin valmis hautaan. Pitää perustaa uusi vasemmisto. Sitä odotellessa olen IPU:n jäsen sekä mietin, hakisinko SKP:n jäsenyyttä. Vasemmistoliiton jäsenmaksun maksoin tässä hiljattain. Tutiskoon perinnevassuleiden nupit siitä, että joku uskaltaa olla monen puolueen jäsen.

Teidän moralistinen paatoksenne ei kulkaa voisi vähempää kiinnostaa.

Kissani Osku eikun Jugoslavia

Mieleni päällä on nyt ollut Kader Abdolahin Talo moskeijan vieressä. Eilen kävin Pielavedellä ystävättäreni, luterilaisen papin, luona miettimässä islamia ja ISIS:tä. Kysyimme, kenen intresseissä ISIS oikeasti on. Kuka hyötyy siitä, että islamilaiset maat ovat kaaoksessa?

Oikeastaan esityslistallani oli uskonnottomuus. Sitäkin ehdimme käsitellä. Alya Ulinichin Petropolisissa oli kiehtova päähenkilö. Siperian Asbesti 2 -nimisessä kaupungissa syntynyt mustaihoinen juutalainen, joka tosin ei Amerikkaan ja venäläis-juutalaiseen perheeseen joutuessaan tiennyt edes, mikä on toora.

Lupasin ystävättärelleni, että luen Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Statovci on sanonut Hesarin haastattelussa Jugoslavian albaaneista näin: "Sodan jälkeen olimme irtolaisia, marginaaliin työnnettyjä kiertolaisia, ihmisiä vailla kotimaata, identiteettiä ja kansallisuutta."

Samaistan itseni tällaiseen porukkaan. Olen irtolainen, marginaaliin työnnetty, vailla identiteettiä. Arvatkaa, miksi? Otin paperit vuonna 1992 yliopistosta. Tarjolla oli vain sosiaalinen lasku. Olen ollut työtön. Käytännössä ehkä yhden kuukauden ajan syksyllä 1991, kun tulin Kuopioon nuoreksi aviovaimoksi.

Olen stigmatisoitunut. Olen luuseri. Minulla ei ole mitään puhuttavaa keskiluokan kanssa.

Kun järjestelmä murenee, propaganda kovenee

Mainostin ystävättärelleni Hollantiin paenneen iranilalisen Kader Abdolahin kirjaa. Se kertoo suvusta, joka on jo vuosisatoja asunut pienen uskonnollisen Senedžan kaupungin moskeijan yhteydessä. Suvun päämies on aina moskeijan maallinen johtaja. Imaamit tulevat ja menevät, mutta suku oli ja pysyi.

Suvun päämies, Agha Džan, on harras, mutta maltillinen, muslimi. Hän ei ole erityisemmin šaahin, mutta ei myöskään yksioikoisen poliittisen islaminkaan kannattaja. Itse asiassa oli yllättävää, kun kirjassa tuli esille, että šaahilla oli alueita ja kaupunkeja omassa imperiumissaan, jonne hänellä ei ollut menemistä.

Tällainen ei-šaahilainen kaupunki oli Qom. Qom on šiiojen pyhä kaupunki ja myös ruhollah Khomeinin kotikaupunki. Sitä mukaa, kun šaahin valta alkoi mureta, koveni šaahilainen propaganda. Kader Abdolah kuvaa hyvin, kuinka uskonnollisessakin Senedžan kaupungissa ämyreistä kaikui šaahi Mohammad Reza Pahlavin ääni.

Nyt ei voi kuin toivoa, että kokoomushegemonia olisi meillä menossa ohi. Propagandaa nimittäin tulee joka tuutista. Heikki Patomäki kotisivuillaan kertoo, kuinka lakkasi tilaamasta Hesaria. Minä harkitsin vielä talvella Iisalmen Sanomien tilausta, mutta sitten luin Kai Luttisen syvääluotaavan kolumnin netti-Iikkarista, kuinka toimittaja huulet kaikkitietävästi kireänä kertoi, että Suomen kansalle on seuraavan eduskunnan aikaan tulossa todellinen matokuuri.

Riittää, että samaa paskaa työntää keittiöön Yleisradio. Yleisradiossa on paljon hyviäkin ohjelmia vastapainoksi.

Ruhollah Khomeini

Talo moskeijan vieressä käy läpi islamilaisen vallankumouksen. Ruhollah Khomeinista se piirtää inhimillisen kuvan. Kader Abdolahin mukaan tämä oli loppujen lopuksi aika yksinkertainen ja ikääntynyt maalaismies, jota ihmiset vain seurasivat. Ruhollah Khomeini ei tajunnut esimerkiksi taloudesta tuon taivaallista.

Ruhollah Khomeinin osana oli henkilökultti, jotenkin hän oli asioista eristyksissä ja Abdolah vihjaa, että likaisen työn hänen ympärillään teki vallanhimoinen kätyrijoukko. Kaikkein pahinta oli, että Khomeinin pääpyöveli sen jälkeen, kun kaikki olivat Iranissa jo kyllästyneitä tappamiseen, siirtyi Afganistaniin Kabuliin suunnittelemaan seuraavia tappajaisia.

Itsekin lukijana myönnän tunteneeni tyytyväisyyttä, kun pääpyöveli joutui kostajan ampumaksi.

Eilisessä kaunokirjallisessa sessiossamme Pielavedellä tulimme siihen tulokseen, että maltillisuus ja tietynlainen sekularisoituneisuus valistuneessa muodossa on kannatettavaa. Pitää tunnistaa itsessään kostonhalu ja muut alhaiset piirteet, jotta ne eivät pääsisi hallitsemattomaksi.