Perheretki Pihtiputtaalle

su 28.6.2015

Eilen käytiin Pihtiputaalla keihäskarnevaaleilla. Paralympiaheittäjät heittivät keihästä eilen. Tärkeää oli, että Annakin jaksoi mukaan, vaikka joutui heräämään puoli yhdeksältä. Tärkeää on, että lapset edes näkevät joskus erilaista porukkaa: vammaisia, mustia, tummanruskeita, parrakkaita ja keskipohjalaisia - vaikka reisjärveläisiä.

Taas Annan maantieto laajeni hieman.

Mariallahan tätä ongelmaa ei ole. Hän elää jo globaalistuneessa Suomessa. Marialla on yhteyksiä ympäri Suomen vammaisurheilupiireistä. Jonain kesänä asetan ehdoksi, että lähdemme yhdessä Kangasniemen Prideen. Tai jonnekin muualle ahdistavalle pikku paikkakunnalle, jossa Seta Priden päättää järjestää.

Kirjailija Laura Honkasalo kirjoittaa tämänpäiväisessä merkinnässään aivan ihastuttavasti. Näin ajattelen myös minä ja olen niin kirjoittanutkin:

http://blogit.image.fi/sininenkirjahylly/mina-rakastan-rakkautta/

Jahah, to 2.7.2015 sain sähköpostia, että kirjailija Laura Honkasalon su 28.6.2015 kirjoittama blogimerkintä ei enää löyty netistä. Kiintoisaa ja pelottavaa. Kirjailijan kirjoitus oli homomyönteinen, ehkä jopa persujen lanseeraamaa homosaatiota, jota minäkin kaiketi viljelen blogissani.

Yhteiskunnan soisi homosaatioituvan edes vähän ja olen tyytyväinen siihen, että lapseni asensi facebookiin omaksi profiilikuvaukseen version, jossa oli sateenkaaren värit. Minä koetin samaa, mutta nakkisormena ei onnistunut. Toinen lapseni kertoi rohkeana, että oli hymyillyt paikallishomolle kertoakseen, että ei ole vihollisen puolella.

Kyllä nyt äiti on tyytyväinen. Kasvatusperiaatteeni on, että tänne kotiin ei raahata nulkkeja, jotka käyvät näyttämässä homoille persettä. Tai jos raahataan, äiti ottaa nulkit puhutteluun.

Lasse, Jussi, Martti ja Antti

Laura Honkasalon kirjoitusta lukiessa tuli ikävä edesmennyttä ystäväämme Purhosen Lassea. Lassen kanssa ajettiin parikymmentä vuotta sitten Keiteleelle Arseni Konevitsalaisen juhlaan. Koska minä olin parempi autolla ajaja kuin ompelilja, ajoin tukka suorana ja Lasse apukuskin paikalla lyhensi rässihousujaan. Muistan myös, miten puutarhuriksikin opiskellut Lasse nyppi marmattaen itsekseen kukistani kuivia lehtiä.

Kuulen vieläkin Lassen matalan peitellyn naurun, kun hän sanoi, ettei kestä katsoa epäsiistejä viherkasvejani.

Lasse ei seksuaalisesta suuntautumisestaan puhunut, mutta hänen mukanaan porukkaan tuli Jussi ja jossain liepeillä oli Martti ja sitten viime vuodet ilmeisesti Antti.

Kun Antti oli Lassen kuvioissa, minä olin niin upoksissa lapsiini, ettei minusta ollut enää ystäväpiirille miksikään. Oikeastaan heräsin horroksesta vasta Lassen muistojuhlassa, jossa istuimme samassa pöydässä Leonid, Koskelan eli Susannan Jussi ja Hyvärisen Petteri, joka on sivumennen sanoen saanut valmiiksi kirjansa.

Mietin viime yönä 1990-luvun ystäväpiiriäni. Ensin tuli Koskelan Jussi, sitten Virkin Emma, Pennasen Kaija - ollos iäti muistettu -, Vainikan Riitta, Miettisen Päivi, Paulon mamma, Ollilan Alpo, Tuula ja Arto, Malisen Marina-rouva, Hyttisen Risto sekä Purhosen Lasse ja Jussinsa. Myöhemmin Jussi, se hetero, toi porukkaan Susannansa ja joukossa kävi Leena Järvinen-Kervola, mutta Leena hävisi samalla tavalla lapsiperhe-elämäänsä kuin minäkin.

Emme me edes olleet kaikki ortodokseja, vähemmistöhän ortodoksit siinä porukassa olivat.

Olimme kaikki lajia Konevitsan-kävijät, mutta loppujen lopuksi sekin oli vain taustakohinaa. Me vain pidimme toisistamme ja sillä sipuli. Ja tunnustimme, että ystävillä voi olla ärsyttäviä piirteitä. Ärsyttävistä piirteistä huolimatta ystävyys aina jatkui. Lassekaan ei hermostunut lopullisesti minun sotkuisuuteeni ja suurpiirteisyyteeni. Yhdessä valitimme toisillemme, että Pennasen Kaija jotenkin ryömii meidän elämäämme ja käyttää valtaa.

Kuin kaksi pikku kakaraa, jotka valittavat voimakkaasta äidistä. Muistan myös reissun Vainikan Riitan takapenkillä. Riitta ajoi Käkisalmeen - kait siellä jokin Konevitsan podvorjen juhla oli - apukuskin paikalla oli klassisen musiikin piireistä meillä lainassa ollut Katri Maasalo, joka solahti kummalliseen joukkoomme saumattomasti.

Lassen kanssa pompittiin takapenkillä Käkisalmen tien töyssyissä ja tunsimme suurta yhteyttä. Nauroimme tilanteelle. Järkevä äiti auton etuosassa ja me lapsen asemassa olevat aikuiset orvot kyydissä. Riitta tosin ei koskaan ollut vallankäyttäjä suhteessa meihin jotenkin avuttomampin, vähemmän esimerkiksi perhe-elämää kokeneisiin, heikompiin ja nuorempiin nähden. Emme Lassen kanssa valittaneet asemaamme Riitan pikkuautosen takapenkillä.

Nyt monet ovat kuolleet ja jäljellä on ikävä. Ei ole Lassea, jolle valittaa Kaijan voimasta, eikä ole Kaijaa, jonka voiman varaan oli tuvallista tukeutua ja jota vastaan saattoi jopa kapinoida.

Kun joskus huusin täällä keittiössä naama punaisena Matille, että kaipaan sellaista ystäväpiiriä, Matti kysyi liikuttavasti, mihin se hävisi - hänkö sen olemassaolon estää. Ei estä. Huusin takaisin, että kaikki ovat kuolleita tai asuvat jossain muualla. Oikeastaan Leonid vei minut pois tiiviistä kanssakäymisestä ystäväpiirin kanssa. Leonid oli täydellinen perhe-ihminen. Hän saneli perheellemme tiukan aikataulun kuin jokin perheupseeri; ylös tiettyyn aikaan, aamulenkki, lapsille ruoka, iltapäiväunet, lenkki ja ruoka ja kylvetys ja nukkumaan.

Leonidilla oli sen verran lapsista kokemusta, että hän tiesi säännöllisyyden merkityksen. Hemmetin perhe-fordisti. Toisaalta ymmärrän. Olimme pakotetut sarjatyöhön - muuten emme olisi saaneet kahta penskaa ikinä uloslähtökuntoon. Kun oli kaksi vaipoissa, ystävät vain jäivät jonnekin.

Kaija oli ainoa, joka jaksoi siinä vierellä, koska hän varmaan oli nähnyt kimuranttisempaakin ja raskaampaa elämää kuin yhden uusavuttoman akateemisen naisen törmäämistä lapsiperheen todellisuuteen. Aina, kun valmistin jotain kaalista, soitin Kaijalle: "Miten se oli? Miten näitä piti keittää? Pitikö kaali kuullottaa kaalilaatikkoa varten?"

Harvoin minun neuvoa piti kysyä, sillä Leonidhan meillä ruoan teki, siivosi ja lämmitti saunan, mutta joskus ihan kuriositeettina. Joku voi tietysti kysyä, mikä oli minun roolinin Leonidin johtamassa perheessä. Lähinnä kait ahdistua kaikesta kotitöiden paljoudesta. Ihan tuli hiki, kun ajattelikin, mitä kaikkea piti tehdä, kun oli pieniä lapsia.

Kaalilaatikon valmistamista opetellessani osasta tuli vanhoja ja poismeneviä. Osa kuolikin, kuten Matille huusin.

On minulla ystäviä, mutta hajaystäviä, joita ei oikein voi kutsua samoihin juhliin. Eikä Matti oikein ymmärrä ystävyyttä. Hän on viettänyt lapinlahtelaista "ydinperhe-elämää", joka minusta on lähinnä falskia teeskentelyä. Kaipaan taas multitudoa. Kaipaan Pridea tai jotain.

Suku

Aina joulun alla lapsuuden perheessäni päivittelin joulukorttishow´ta. Joskus nuorempana arrogantisti ajattelin, että minäpä olen ystäviini yhteyksissä muutenkin, ei siinä joulukortteja tarvita. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että tarvitaan sekä joulukortteja että yleensäkin kommunikaatiota, joka vain ylläpitää kanavaa.

Ei sen aina niin juhlallista tarvitse olla eikä tarvitse - oikeastaan ei edes pidä - sydämen purkamista tai keskusteluja maailman synnystä. Sukulaiset eivät ole ystäviä. Ainakaan meillä. Tämä ei ole statement.

Olen pari kertaa mennyt "rajan" ylitse ja vieläkin omat tilitykseni hävettävät niin, että voisin vetää itseni vessanpöntöstä alas. Jaan Kaplinskin Samassa joessa oli asia ilmaistu juuri niin kuin se epäslaavien perheissä ja suvuissa on. Kirjan kaikkitietävä kertoja kuvaa päähenkilön lapsuuden perhettä näin:

"Hän olisi halunnut auttaa isoisää, sanoa tälle jotain ystävällistä, mutta ei osannut. Sellainen ei ollut tapana heidän perheessään. Koskaan ei puhuttu siitä, mitä toisia kohtaan tunnettiin. Heidän perheessään kaikki elivät ja kuolivat yksin, itsekseen kuin etanat kuoressaan. Jos joku vahingossa tai epätoivoissaan hiukankin kohotti kuorestaan pehmeää ruumistaan, hän säikähti itse ja niin säikähtivät toisetkin." (Jaan Kaplinski Sama joki s. 14)

Tämän takia en osaa olla keskiluokassa. En osaa häveliäisyyden koodistoa. Olen aina jotenkin väärin. Liian kiihkeä. Liian lähelle työntyvä. Sanon väärin. En osaa pitää omaa tietonani. Likapyykki pitää pestä kotona. Ei meillä huudella asioita kaikelle kylälle.

No, onneksi on blogi.

Saa tilittää. Saa mouruta. Voi huutaa vitutukset ja turhautumiset koko maailmalle. En ymmärrä, miten keskiluokkaiset ihmiset ovat niin kitsaita tässä. Jaettu ilo on kaksinkertainen ja jaettu vitutus oikeasti puolittuu tai jopa häviää olemattomiin.

Ihan niin kuin silloin kuin sanoimme Lassen kanssa toisillemme, että kylläpä Kaijalla on iso vaikutus elämäämme. Katsoimme toisimme ja huokaisimme: "Eihän se niin uhkaavaa olekaan."

Meidän perhe ja Tuomas Törrönen

Ja onneksi on pari ihmistä, jotka uskaltavat Sorjosissakin olla epäkonventionaalisia ja vähät välittävät suvun normeista sekä tabuista. Toinen on yllättäen patamusta porvariveljeni Kosti ja toinen Touko-veljeni vaimo Maija. Maija on renessanssimaisen kiinnostunut ihmisistä ja on ennakkoluuloton. Maija se sai minut lukemaan Pauliina Rauhalan Taivaslaulunkin.

Kävin monta kertaa sivelemässä Taivaslaulun takakantta kirjastossa ennen kuin uskalsin edes avata sen. Pelkäsin jotain. Ehkä pelkäsin kirjan suosiota. Kirjaa jonotettiin Lapinlahden kirjastossa niin, että jonossa oli pitkän aikaa ainakin parikymmentä lukijaa. Turhaan pelkäsin. Kirja oli upea ja monitasoinen. Luen sen ehdottomasti uudestaan tai käytän tietolähteenä.

Maija on Tanhuvaaran urheiluopiston emerita rehtori ja muistaa vammaisurheilukoordinaattorin Tuomas Törrösen tämän opiskeluajoilta.

Koska kerroin Maijalle sähköpostilla, että utsin Osku Kuutamosta kotipaikat ja sukuselvistykset tämän isoisään, Kaavin Sivakkavaaran kylän muinaiseen Paavo Kuosmaseen numero kaksi asti (naapurissa oli myös Paavo Kuosmainen, siksi esi-isä otti sukunimekseen Kuutamo), en yksinkertaisesti kehdannut kysyä, mistä Tuomas Törrönen oli kotoisin.

Jotenkin minusta tunnusti siltä, että Törrösen puhe on pohjoiskarjalaisen jylhää. Törrönen puhuu samalla suurella nuotilla jostain isokokoisen ihmisen rintalastan ympäristöstä tai keuhkonpohjasta kuin Juuan SKP-isä Hannu Ketoharju ja Kiteen punikki Auvo Rouvinen. Pohjoiskarjalainen jylhyys retoriikassa sekä puhetekniikassa on sellainen, joka saa koirat aivan vaistomaisesti heiluttamaan häntäänsä.

Osku Kuutamo muuten yhden kerran Pajulahden leirillä kohotti näytöksenomaisesti ääntään. Silloin mietin, onko tämä sittenkin toiselta ammatiltaan sotilashenkilö. Tämäkään ei nyt sitten ole statement, vaan utelias ja kunnioittava huomio, vaikka ensimmäisenä päivänä olinkin Pajulahdessa hapan sekä myrkyllinen.

Maija oli varmistanut omista lähteistään, että Tuomas Törrönen on Joensuusta, asuu siellä perheensä kanssa. Lähteen, Jarmo Hirvosen, mielestä Tuomas on säilynyt yhtä mahtavana tyyppinä kuin tullessaan Tanhuvaaraan pienenä poikana, joka halusi oppia kaiken urheilusta.