Vainaja paikallla

la 25.7.2015

Hilkka siunattiin eilen aamupäivällä Pyhän Pietarin kappelissa Kuopiossa. Tilaisuus oli kaunis ja rauhallinen. Pappi puhui hyvin. Hän kertoi joitain kohtia Hilkan elämästä ja sanoi sitten, että tehän Hilkan tunsitte.

Jokainen meistä tunsi erilaisen Hilkan. Läheisimmät tunsivat jopa useita hilkkoja samoissa nahkoissa.

Muistan Antti Eskolan jossain elämäkerrallisessa esseekirjassaan miettineen sitä, onko ihminen ylipäätänsä eri elämänvaiheissa sama. Ehkä ydinihminen on. Ydinihmisen päälläkö ovat kulttuuriset, sosiaaliset, sosio-ekonomiset ja muut kerrokset? Ympäristötekijätkin kait.

Hilkan siunaustilaisuuskutsu tuli veljeltään puhelimeeni tekstarina toissailtana. Sen jälkeen alkoi kuumeinen tekstarointi. Piti miettiä, kenelle kaikille viestin tulee mennä perille. Hilkan lähimpien ystävien kautta tuli tavoitettua muun muassa virallinen Savon Sanomat -instituutio, joka tuli paikalle kaksin päälliköin ja kukkalaittein.

Onneksi oli pakko herätä kello kuusi aamulla. En ehtinyt herätä jännitykseen ja sydämen takomiseen. Totta kai pelotti, miten paikalle tuleva orkesteri soi. Hyvin soi. Hilkan veli ja vaimonsa ottivat vieraat arvokkaasti ja hillitysti vastaan.

Saattojoukkoa katsoessa tuli mieleen, että vanha Savon Sanomat on tosiaan enemmänkin kuin työpaikka. Ennen Keskisyöpäl... ei kun Keskisuomalaisen talousmormoneja vallitsi henki, jossa Savon Sanomissa töissä oleva väki muodosti ikään kuin suvun, jossa oli kaikenlaisia pien-, ydin- ja ryhmäperheitä.

Oyj, pörssikonserni, atomisoi Savon Sanomien hengen ja suvun sekä hajotti perheet. Enää ei käyty taisteluita hegemoniasta yhteisrintamin. Jäivät vain yksittäiset toimittajat tietokoneidensa ääreen nuoleskelemaan johtajien varpaanvälejä; kuka on meistä kaunein, potentiaalisin, mukautuvin ja toisaalta ... harmittomin.

Jonkinlainen uusioperhe on ollut Hilkan, Mirjan ja Hannelen muodostama yksikkö. Hannele tätä on useasti kuvaillut värikkäine ja osuvin sanakääntein. Mirja isä, Hilkka äiti ja Hannele tytär. Meillä lattiatason työntekijöillä - minä olin sellainen lattiatason alapuolinen, ulkopuolinen tarkkailija, sukuun naitu vaimo - ei näistä ylätason "pomojen" elämästä ollut harmainta haisuakaan.

Siunaustilaisuuden jälkeen saattoväen osanen kokoontui Kuopion torin natsibunkkerikahvioon juttelemaan. Anteeksi, arkkitehti Reijo Mitrunen, mutta sellaisen bastionin tyyppi on tullut piirtäneeksi perinteikkään kalahallin tilalle. Mukava kuunnella sivusta, kuinka toisilleen läheiset työtoverit, jotka eivät ole tavanneet vuosiin, porisivat ja kädet viuhtoivat.

Paluu- ja menomatkalla kirjailija Arja-Liisan kanssa puhuimme muun muassa siitä, kuinka Savon Sanomat naiset olivat raivoissaan siitä, että Savon Sanomat oli Suomen suurikokoisin miesten lehti. Arja-Liisa kertoi, että hän alkoi kirjoitella itse valitsemistaan aiheista tavalla, jonka itse katsoi parhaaksi, esittelemättä niitä turhanpäiväisissä (mies)vallan demonstraatiopalavereissa, jossa kaikki sosiaalinen ja emotionaalinen kuitenkin olisi ammuttu välittömästi alas.

Sellainen oli vielä 1990-luvun loppuun asti mahdollista. Sen jälkeen alkoivat uusliberalistiset johtamisopit tihkua toimituksiinkin. Toimituksiin jäivät toimittajat, joita on mahdollista johtaa. Kaikkinainen vapaus katosi. Jutuista tuli mielenkiinnottomia kuin muovituolit Paavo Haavikkoa lainatakseni.

Jos ette usko, lukekaa vaikka Venla Hiidensalon Mediahuora.

Arja-Liisan kanssa tulimme myös siihen tulokseen, että olemme uskonnollisesti vapaita. Arja-Liisa on vapaa uskomaan, että Jumala on nainen, synnyttämisen taitonsa vuoksi. Minä olen vapaa uskomaan, että Jumala saattaa olla pikemminkin nainen juuri samasta syystä - tai sitten kumpaakin yhtä aikaa - sekä ja että.

Aseksuaalinen neutri Jumala ei taida olla. Siunauksen jälkeen Arja-Liisa valmistautui illan alustustilaisuuteen naisjumalista ja -jumalattarista. Arja-Liisan tilaisuudet kiinnostavat Arja-Liisan takia, mutta jotain ärsyttävän sumeaa niihin kokoontuneissa tyypeissä on. Heiltä puuttuu tyystin kapitalismin analyysi. Lisäksi en kestä porukassa, josta osa vaikuttaa siltä, että on syönyt muitakin sieniä kuin pelkästään metsäsieniä.

Minä universalisti kun olen varasin siunaustilaisuuden jälkeen Jehovan todistuksen. Puhuttiin tälläkin kertaa perheestä.

Kuoleman tabu

Otsikko tulee siitä, että ortodoksisissa hautajaisissa vainaja on enemmän läsnä, kun arkku on auki. Ja jotain kuolemaan liittyvän tabun rikkovaa siinä on myös. Ortodoksisen Soleani kanteen rohkenin kerran panna erinomaisen isä Harrin ottaman kuvan, jossa vainaja on itse läsnä omissa hautajaisissaan.

Siitä ei tullut päätoimittajan puhuttelua. Sen sijaan ääriekumeenisesta ja alkeisuniversalistisesta, naturalistisesta ristiä kantavasta Jeesuksesta tuli. Solean toimituskunnan tö(r)pöimmät kirkkoherrat vetivät herneen nenään siitä, että Solean kannessa ollut katoliseen kuvastoon kuuluva pitkäperjantain kuvaston valokuva ei ollut yhtään ortodoksinen.

No, ei ollutkaan. Kuvan minulle toimitukseen välittänyt viisas nainen sanoi, että kansikuvasta, joka oli valotuksellisesti, asetelmallisesti ja aiheensakin puolesta kerrankin priimaa, ei hyvä hyrise. Kyllä minä sen tiesin jo kuvan kanteen taittaessani.

Mielestäni episodi paljasti sen, kuinka ohutta siloiteltuun julkisuuskuvaan perustuva imago-ortodoksisuus oli - tai ehkä edelleenkin on. Tosin tervetulleita murtumia, joista se, mitä instituutio on koettanut epätoivoisesti peittää, on alkanut tihkua ulos. Toivottavasti tervehdyttävästi.

Kypsä vakaumus

Professori Antti Räsänen on väitellyt teologian tohtoriksi aiheesta Aikuisen uskonnollisuus - tutkimus Fritz Oserin uskonnollisen arvioinnin kehityksen teoriasta suomalaisilla. Ensimmäisenä alakategoriana aikuisen uskonnollisuudelle on Riippumattomuus. Alakategoriaa kuvaa vakamuksen autonomisuus.

Kypsän vakaumuksen merkki on olla toisen mielipiteistä riippumaton. Kypsä vakaumus on itsenäinen, itse mietitty ja henkilökohtainen.

Joku saattaa nyt ihmetellä, mitä kypsää on vakaumuksessa, jonka mukaan ortodoksikirkkoherroja pitää koko ajan potkia munille. Pitää potkia, sillä he ovat hegemonian omistajia.

Teologisen koulutuksen saaneet naiset eivät itse uskalla sanoa mitään esimerkiksi ylistämällä alistetusta työmarkkina-asemastaan Suomen ortodoksisen kirkon palveluksessa. Naiset pelkäävät, että eivät saa sitä seuraavaakaan surkeaa pientä pätkätyötä, jossa pääasia on, että on söpö, huivi päässä ja suu suppusessa. MOT.