Jaan Kaplinskin Törmäys todellisuuteen

Riläx beibi, sanoi Hannele

su 5.7.2015

Helmi tuli Marian luokse kylään. Minä valuin sohvan pohjalle Jaan Kaplinskin Törmäyksen todellisuuteen kera. Eilen perustimme Matti Pulkkisen muistoseura ry:n. Kävimme Kajaanissa nepalilaisessa ravintolassa, kierroksen Paltaniemessä, sillä Matti tahtoi nähdä Kajaanin lentoaseman, jos joskus sinne lentäisi itse, ja sitten nukuin UKI-pakun koiraosastossa tunnin ja neljäkymmentä minuuttia.

Illalla nukkumaan käydessä olinkin pirteä. Luin Jaan Kaplinskia. Katsoin välillä televisiosta Camorran mafiamiehiä. Komeita olivat, mutta en halua koukkuuntua, sillä minusta mafiaelämä on aika ankeaa. Koskaan ei tiedä, vaikka kuinka kelluisi rikkauksissa, milloin tulee kilpaileva mafiamies ja pamauttaa aivot seinälle.

Yksioikoista ja tylsää lopulta. Jos joku haluaa elää sellaista elämää, siitä vain, kunhan ei tule pamauttelemaan kenenkään aivoja meidän teollisuuskontin seinään. Joku Lapinlahden mafiamiehistä kahlasi kyllä verissään konttien tilalla olleissa vanhoissa ikkunoissa takavuosina. Oli ilmeisesti koettanut heittää vetensä ikkunoiden päälle, mutta kävellyt vahingossa niiden sekaan, rikkonut osan niistä ja vahingoittunut itse.

Ilmeisesti ei kuolettavasti, kuten teki yo-juhlieni vieras, muudan Rautavuorten veljeksistä. Lakkiaispäivänä juhlat minulle järjesti vuokraemäntä Kärpäsen mummo ja mieliinpainuvin kuva yo-kekkereistä on Kärpäsen mummo minun lakkini päässä ja pari jotain horsmaa kädessään.

Juhlissa oli mukana muitakin Kärpäsen omakotitaloyhteisön asukkeja. Kuten tämä Rautavuoren veljes karuna, mutta ystävällisenä. Kuulin myöhemmin, että olisi murtautunut Järvelän keskustassa sijainneeseen R-kioskiin, jonka terassilla joskus katsoin ala-asteaikaisen Suuren Rakkauteni Teijo Kuokkalan spittarinkärkiä ja mietin, että tässä on nyt kaksi maailmaa, jotka ovat vaikeasti yhdistettävissä.

Veli Rautavuori, jonka etunimeä en muista, ilmeisesti oli mennyt R-kiskalle ikkunasta. Ikkunalasi oli viiltänyt reisivaltimon auki. Ja veli Rautavuori ryöminyt osuuspankin taakse ja kuollut.

Teijo Kuokkala muutti joskus ala-asteen viimeiseltä luokalta jonnekin. Kun olin lukiossa, havaitsin yht´äkkiä, että tämän pikku veli, Kari, seisoo postirakennuksen edessä. Vähän ajan kuluttua pongasin toisenkin veljeksen, sen minulle tärkeän. Pyrin juttusille juuri siinä R-kiskan terassilla, mutta en muista tapauksesta kuin Teijon rotantappukengät.

Ja sen, että tunsin itseni aika typeräksi nousukastytöksi, jonka elämässä ei ole muuta kuin lukion käynti. Teijo oli Koskisen sahalla töissä, työläinen, enkä minä osannut sanoa tälle mitään. Lisäksi oli päivänselvää, että minulle koettaa pikapuoliin lähtö Järvelästä. Teijo oli jäävä ja minä lähtevä. Oli päivänselvää, että abiturienttivuoden jälkeen olen jossain kohtuullisen kaukana.

Huomaako kukaan nyt tässä kaikuja Anya Ulinichin romaanista Petropolis? Elämäni on lähtenyt Asbesti 1:stä Kärkölästä ja olen juminut tänne Lapinlahdelle, Asbesti numero 15:een.

Kaplinski naamalla

Matti käänsi lauantain mafiaelokuvan jälkeen kylkeänsä ja minä sanoin, että odota vähän, luen vielä tämän sivun Kaplinskia ja tämän ja tämän ja tämän ja tämän. Tänä aamuna jatkoin.

Sitten nukahdin sohvalle Kaplinski naamallani.

Helmin isä tuli hakemaan tyttöä syömään. Sanoin, että olin nirvanassa. Helmin teologian tohtori-isä sanoi, että niinhän se sunnuntaina kuuluukin olla. Mutta minä en päästänyt vähällä, vaan ajattelin pumpata kohtaamisesta kaiken hyödyn irti. Sanoin, että olen ihan kaplinskissa.

Jaan Kaplinski oli kuulema 1990-luvun alussa soittanut tohtori Järveläiselle. Siitä vain, että Jaan Kaplinski täältä Tartosta, hei. Jos nyt oikein ymmärsin siinä unen ja valveen rajamailla - arvelin, näinkö unta vai voiko tämä olla otta. Että joku tulee Lapinlahdella, täällä kapisessa Pohjois-Savon Asbesti numero viidessätoista ovestamme ja sanoo, että Kaplinski on hänelle soittanut - että virolaiset teologit olivat jakaneet suomalaiset teologit keskenään ja ottivat yhteyttä.

Etsiäkseen yhteyksiä.

Vastasin Järveläiselle, että sinä muuten olet tässäkin ja otin käteeni Torsti Lehtisen Kainin merkin. Olin jo joskus kertonut Helmin isälle sähköpostilla, että Vartija-lehti oli paljastanut tämän olleen jopa Vihreän Langan kannessa.

Järveläinen sanoi, että ai, mutta Sørenhän se siinä. Tarkoitti kissaansa. Meni vähän hitaasti jakeluun minun uniaiovilleni. Järveläisen kissa. Søren, oli kussut Kiergekaardin päälle, jota Järveläinen päivitteleikse Kiergekaad-vesirotta-filosofi Lehtiselle.

Sain syyn kysyä, kuka oli Opettaja Jaan Kaplinskin Samassa joessa. Kerroin, että olin koettanut googlata suomenkielisiltä nettisivuilta Opettajan henkilöllisyyttä. Tuloksetta. Järveläinen sanoi, että Opettaja on Uku Maasing, virolainen teologi. Nyt pitää vielä haroa vähän nettiä, jotta tietäisi, kuka on tämä Uku Maasing, jonka luentoja pääsimme Heikkisen Aaron kanssa lukemaan Jaan Kaplinskin Samasta joesta.

Ja miten Aaro on Samaan jokeen törmännyt?

Törmäys todellisuuteen

Tiedän, että olen monen mielestä rasittava akka.

Luin loppuun Jaan Kaplinskin Törmäyksen todellisuuteen välillä torkkuen viime öisiä univajeita. Kirja puhuu - tietenkin paljon kultivoidummin ja oppineemmin kuin minä - samoista asioista kuin tämä blogi. Jos on olemassa vulgaarimaxilaisuutta, olisiko blogini teologisista kysymyksistä sitten vulgaariteologinen?

Ei kai kansanomaisuudessa ole mitään pahaa. Julkeitahan kirjoitukseni ovat. Millä ihmeen eväillä, moni voi ajatella. Näillä eväillä. Istun nytkin erilaisten kirjakasojen keskellä ja joka käänteessä otan hihasta ja haluan puhua maailman synnystä.

Johannes Salminen, katolisen kirkon jäsen, ihmettelee Varjossa Kiasman seinässä uskontunnustusta. Hän kirjoittaa, että kirkon maaninen tarve määrittää sanallisesti Jumala ja Hänen tarkoitusperänsä on alkanut tuntua lähinnä rasittavalta. Jo credossa, uskontunnustuksessa, on termejä, jotka vain hämmentävät kuvaa mysteeristä. Miten niin syntynyt, ei luotu?

Menin aikoinaan Kuopion kesäyliopistoon lukemaan yleistä läntistä teologiaa. Minulla on uskovainen tausta ja nuoruudessani arvelin olevani ateisti, mutta sitten hiimailtuani kymmenisen vuotta ortodoksisissa kirkoissa ja luostareissa, piti alkaa selvittää asioita itselle. Ja sitähän on riittänyt yhden kokonaisen pienen keskosen iän ajan. Kirkkohistorian luennoilta muistan erityisesti kyseisen kohdan ja ärsytti aivan suunnattomasti. Miksi meidän  edelleen pitää ottaa kantaa 300-luvun kiistoihin?

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että ihmiset uskovat miten sattuu. Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi ja antakoon minun myös tulla omalla uskollani.

Jaan Kaplinski aloittaa kirjansa vertailemalla Itää ja Länttä. Hän on pannut merkille, että Lännessä kaikki pitää määritellä ja luokittaa, lokeroida. Kaplinski kirjoittaa paljon Idän uskonnoista. Minä en niistä juurikaan tiedä, mutta muistan kerran puhelimessa jo useita vuosia sitten sanoneeni nimimerkki Siipiille, että jos joku sanoo omaa uskontoaan kaikkein parhaimmaksi, en oikein jaksa uskoa; onko hän perehtynyt kaikkiin muihin uskontoihin ja riittävästi.

Kaplinski vastaa Salmiselle: "Sakraalit (esimerkiksi uskontunnustus) on annettu kuvauksina. Vaikka kuvaukset eivät ole normaaleja kuvauksia eivätkä myöskään yksiselitteisesti oikeita tai vääriä, uskovaisilta on vaadittu niiden tunnustamista, suuressa määrin jopa ainoiksi oikeiksi tunnustamista. Kuitenkaan siellä, missä Aristoteleen logiikka ei ole ehdoitta voimassa, ei vain yksi kuvaus voi olla oikea ja kaikki muut vääriä." (Jaan Kaplinski Törmäys todellisuuteen s. 163)

Kaplinski sanoo muuten, että viihde ja huvitukset ovat rikkaiden unohdusta ja uskonto köyhien. Hän arvelee, että uskonnolla ei ole lännessä merkitystä, ellei länsi ala köyhtyä. Marx oli oikeassa: uskonto on oopiumia kansalle. Kirkon avulla lännen köyhtyvät kestävät kohtalonsa paremmin (ja latinalaisen Amerikan vapautuksen teologian sekä Marxin avulla voivat alkaa vapautua sortajistaan.)

Tunsin muuten sivulla 167 aivan erityistä yhteisyyttä Kaplinskin kanssa. Kirjailija jo varhain oli alkanut ärsyyntyä ihmisiin, jotka puhuvat tyhjillä fraaseilla, käyttäytyvät rituaalinomaisesti ja kaihtavat ihmisiä, jotka kiskovat hihasta, että tästä pitäisi puhua ja tästäkin.

Porvarit, ne porvarit. Keskiluokkaiset porvarit, nuo itsestään kitsaat fraaseilijat.

Tosin uskontunnustuksestakin on nykyään tullut vain seurakunnan jäsenyyttä vahvistava fraasi, jolla ei ole syvempää merkitystä. Ja hyvä, että on pappeja, piispoja, kanttoreita ja suntioita sekä seurakunnan talouspäälliköitä. He kuljettavat historiassa eteenpäin uskontoja. Ja pitäähän niitä käsitteitä olla, jotta voitaisiin käsittää ja jotta voitaisiin ylipäätänsä puhua tai keskustella, sanottiin jossain kohtaa nettiavaruutta, kun etsiskentelin tarkkaa määritystä termiä vulgaarimarxilainen.

Naiset, eläimet ja kasvit

Hauskasti Kaplinski etenee esseekokoelmassaan naisten asemasta eläinten oikeuksiin. Hän kirjoittaa, että teologisessa mielessä meitä vaivaa unohdus aina, kun kaivamme lenkkimakkaran tai muuta lihaa jääkaapista. Coeur de filét on vähän aikaa sitten ollut elävä olento, syötäväksi kasvatettu.

Kaplinskin mukaan yleisesti ajattelemme, etteivät eläimet tai kasvit ole yksilöitä. Minulle maaseudun kasvatille eläimet ovat jossain määrin yksilöitä ja jopa omat ruukkukasvinikin. Purskahdin itkuun toissa syksynä, kun riivin tomaatit tuulikaapista. Muudan tomaattiyksilö oli synnyttänyt lapsensa, tertun kirsikkatomaatteja tuulikaapin verholaudan taakse, kuin kissa pentunsa pliiloon.

Varjelin myös pitkälle marraskuuhun urheaa chiliä, joka pykäisi paprikan viime tipassa. Paprikalapsi ei ollut vielä punainen, kun heitin tomaatit ja kurkut ulos. Chili sai kasvattaa paprikansa punaiseksi pitkin pitkää syksyä surkeassa varressa lehtien muuttuessa yhä surkeamman ja surkeamman näköisiksi.

Osaan inhimillistää myös autot. Matti on sysännyt Leonidin Corsan vaahteran alle Lada-katoksen taakse. Minulla on pikku autoa surku.

Omaatuntoa pisti Kaplinskia lukiessa. Syön meetwurstia kyllä, mutta Väisäsen kotilihasta ostamani hevosenleike jäi meiltä kaikilta syömättä. Meetwurstin hevosenlihan kollektiivinen muisti unohtaa, mutta hevosenleike oli liikaa.

Hevonen on minulle etupäässä eroottinen objekti. Niin kuin Mattikin. En voisi syödä Mattia, jos sitä tarjottaisiin perheelle Kotilhan myyntitiskillä.