Varastettua ilmaa

Esseitä silmät kiinni

Edward W. Said vilahti Jenenin aamuissa

ma 27.7.2015

Olen varmasti lukenut Jukka Mallisen Varastettua ilmaa silmät kiinni. En muista ensimmäisestä lukukerrasta muuta kuin sen, että Fjodor Dostojevski tuijotti aikoinaan vallankumousvirittelyjen jälkeen teloittajan aseen piippuun, pissasi housuunsa pelosta ja sen jälkeen alkoi piikitellä teoksissaan edistyksellisiä piirejä.

Esseen jälkeen Dostojevskin lukeminen tuntui entistäkin vaikeammalta. Ei voi mitään. Arvelen, että en voisi sietää Dostojevskia henkilönä, joten hänen tekstinsäkin aiheuttaa näppyjä. Romaanihenkilöt pölöttävät piinallisesti ja ainoa Dostojevskini, jonka olen saanut lusittua loppuun on Netotška Nezvanova.

Netotška Nezvanova on pienoisromaani, mutta jotenkin ruikuttava sekin. Idiootti tai Karamazovin veljekset ovat pysähtyneet minulta vieläkin enemmän alkuun kuin Tikkisen Hannelelta. Mallinen vertaa esseekokoelmansa luvussa Kaksi patriarkkaa Dostojevskia Tolstoihin. Ruskoi ja silpoo kyllä kumpaakin.

Dostojevskit Mallinen luokittaa metafyysis-sadististen kramppien ryteiköksi ja vaikka suhtautuu Tolstoihin positiivisemmin pitäen tätä kypsänä, jalostuneena ja aikuisena persoonallisuutena, hän kuitenkin arvelee, että Tolstoi kiinnostaa sitten, kun lukija kallistuu kohti vanhuutta, kihtiä ja luuloviisautta. Dostojevski menee nuoruuden hormonimyrskyissä. Ei minulla edes silloin ammoin.

Tolstoin Anna Kareninan luin vähän aikaa sitten - silloin kuin kaikki lukivat ensimmäisen suomalaisen käännöksen, jonka oli tehnyt Eino Kalima, Arja Pikkupeuran tarkistamana - ja luin sen rakastuen aivan eri hahmoihin kuin ensimmäisellä lukukerralla joskus anno domini 1994. Silloin Annikintiellä Kuopiossa tuijotin Anna Kareninassa vain päähenkilön epätoivoista kohtaloa.

Rakastua mieheen, joka loppujen lopuksi kyllästyykin leikkikaluunsa. Jättää lapsensa sen vuoksi, että höyrähtää johonkin Vrosnkin kaltaiseen kylmyriin.

Toisella lukukerralla vallan ihastuin talonpoikaiseen henkilöhahmoon Leviniin, joka tuntui ensimmäisellä kerralla täydeltä epäeroottiselta tylsimykseltä ja tässä vanhuuden, kihdin ja luuloviisauden kynnyksellä työteliäältä, uutteralta ja luotettavalta. Kittyn pässinpää tavoitteli ensin Vronskia, mutta suostui sitten Levinin kosintaan, kun järkeä vihdoin tuli päähän. Ensimmäisellä lukukerralla ajattelin, että Kitty vain luovutti suostuessaan moiselle typerälle maajussille korskeiden rakastajien sijaan.

Etnofuturismista vähäsen

Etnofuturismi vilahtelee Jukka Mallisen esseissä. Sekä Venäjän nykytilanteen kritiikki. Mallinen tuntuu kuitenkin pitävän 1990-lukua Venäjällä raikkaana vapauden aikana. Niinhän se varmaan oli, mutta osa venäläisistä kyllä kaiveli nurkista homeisia leivänpaloja. Osa ei raikkaan laihistavasta ilmapiiristä jaksanut suoranaiselta nälänhädältään paljoa nauttia.

Nykytilannetta on syytäkin Venäjällä arvostella, mutta minusta 1990-luvun kaaosta ei voi ihannoida tai romantisoida.

Mallinen arvostelee myös Venäjän ortodoksista kirkkoa. Olen varmaankin kahlannut yli esseekokoelman ortodokseja ruoskivat kohdat ensimmäisellä kerralla. Varmaankin kritiikki olisi saanut minut sähköistymään ja kiinnostumaan tekstiin syventymisestä. Mallinen siteeraa Joseph Brodskyä, joka ei ilmeisesti paljoa Istanbulista perustanut: 

"Venäjän aasialaisuuden muotoutumiseen vaikutti suuresti ortodoksinen kirkko, joka sai Bysantista itäisen kristillis-turkkilaisen valtiollisuuden muodot. Bysantin keisarius ja tukkilaisvaltio sulautuivat ruhjovaksi mekanismiksi, joka esti yksilön ja omantunnon vapauden." (Jukka Mallinen Varastettua ilmaa s. 167)

Malliselle on tärkeintä yksilön vapaus ja yksityiselämän ensisijaisuus. En tiedä. En tietenkään halua ruhjovia mekanismeja, mutta missä on yhteisö? Yhteisön säilyminen kait se on tässä tärkeää. Eikä mielestäni yhteisön ajatteleminen tarkoita sitä, että tulee olla ällö nationalisti tai jokin totalitaristi.

Näin muutama vuosi sitten dokumenttielokuvan, jossa Venäjän ortodoksisen kirkon napamiehet olivat ristisaattoa Kremlissä. Oli kirkkolippuja ja sotilasaggressiivisia tunnuksia. Oli vähällä oksentaa kauhusta siinä telkun ääressä. Mallinen myös huomaa, että nationalistinen kolmas Rooma, Venäjän ortodoksinen kirkko, kieltää universaalin kristillisen yhteyden, "oikomenoksen".

Esseekokoelmansa lopussa Mallinen kahlaa aika nopeaan tahtiin nykyvenäläisiä runoilijoita. Tai mitä venäläisiä ne oikeastaan ovatkaan. Olihan 1800-luvulla vain 44 prosenttia Venäjän imperiumin alaisista kansalaisista etnisesti venäläisiä. Tämähän näkyy Mariassa ja Annassa sekä Leonidin puolen suvussa.

Leonid oli osaksi tsuvassi. Leonidin pojan Ljovan äiti ukrainalainen. Lasten serkun Kirillin isä puolalainen. Leonidin siskon mies juutalainen ja siskon perhe kaiken lisäksi emigroitui Saksaan. Nyt kaikkein vähiten Saksaan halunnut serkku Dima on Pietarin sukulaisten mukaan ihan "saku".

Mallisen mukana meinasimme saada Lapinlahdelle käymään mordvalaisen runoilijan Sergei Zavjalovin. Hänen runonsa ovat kuulema postmodernin ironioita, merkitysten luhistumia, mutta tekstinsä ei ilmaise nihilismiä, vaan vanhanaikaista vilpitöntä tragediaa. (Vitsit, että Mallinen on verbaali.)

Zavjalov on kääntynyt suomalais-ugrilaisuutensa, etnisen alkuperänsä, suuntaan sen vuoksi, että länsi antaa meille vain establishmentin vakioita ja koodeja. Tätä se Susanna Kaukinenkin koettaa nyt muinaissuomalaishurmoksessaan meille pauhata: Globalisoiva monikulttuurisuus ei tee "toista" näkymättömäksi, vaan assimiloi sen. Globalisoiva monikulttuurisuus kesyttää ylistämällä ja sallimalla sekä kaupallistamalla.

Kaikki on kaupan tai ainakin syytä tuotteistaa. Minä sitten lisäsin tuohon yllä olevaan lauseeseen kaupallistamisen.

Venäläinen älymystö on vetäytymässä provinsialismiin, kuten persut Suomessa. Kyse ei ole etnisyydestä tai mistään etnofuturismista, vaan pakkoyhtenäisyydestä. Kanteleista ja tuohivirsuista, pikkuruisista siniristilipuista talojen ulko-ovien pielissä ja rynkyistä. Yök.

Susanna Kaukinen tosin koettaa nyt blogissaan asefetissiäkin - islamofobiasta puhumattakaan. Kaikkia keinoja, jotta tulisi edes jonkun kuulluksi, poloinen.

Mallinen ottaa esille runoilija Suflat Aflatunin, josta en nyt saa selvää, onko mahdollisesti kirgiisi vai uzbekki. Joka tapauksessa Mallinen mainitsee Aflatunin mielenkiintoisessa sävyssä ja on unohtanut tämän esseekokoelman henkilöhakemistosta. Aflatunin on ottanut venäjänkieliseen runoonsa "Sabir ja Sabir" turkkilaisen syntaksin.

Syntaksiin kuuluu sanojen luokittelu eri lauseenjäseniksi sen perusteella, mikä on niiden tehtävä suuremmassa kokonaisuudessa, kuten lausekkeessa tai lauseessa. (wikipedia syntaksista)

Turkkilaisella syntaksilla Aflatunin on Mallisen mukaan saattanut sepitää loputtoman pitkiä lauseita, joista ei ennen lauseen loppua tiedä, onko se kieltävä, potentiaali, konditionaali tai inperatiivi. Kiintoisaa!

Mallinen huomaa myös internet-yhteisöt. Hänen mukaansa ei ole enää tarpeen luoda paikallisia ryhmiä: täydellistä yksinäisyyttä kotipaikassa kompensoivat muut yksinäiset, joita läppärin ääressä valvova löytää muun muassa Samarasta, Kaliningradista, Saratovista, Jerusalemista, Berliinistä ja New Yorkista.

Varastettua ilmaa on julkaistu vuonna 2008. Se on kirjoitettu aikaisemmin. Vuonna 2008 Jukka Mallinen oli jonkin aikaa Ärräpäät-sähköpostilistalla, mutta tympääntyi sitten listan edelleen taisteleviin taistolaisiin. Minulle Ärräpäät avasi samanlaisen samoinhengittävien taivaan kuin Marialle internet-verkottuminen vammaisten kanssa.

Voisin kuitenkin mukaella Mallista siinä, että esimerkiksi omaa täydellistä yksinäisyyttäni Lapinlahdella kompensoivat muut yksinäiset Lieksassa (Pentti Stranius, Kari Seppänen ja Arvi Perttu), Mikan kylässä Alapitkän eteläpuolella (Hannulan Ulla) ja Matti Grönlund Etelä-Espanjassa sekä Matti Hoviseppä Varsovassa. Vai muutamia mainitakseni. Kari Jyrkinenkin Prahasta näyttäisi vielä listalla olevan, mutta ei ehkä lue listasähköpostilokeroaan.

Kirjailija Arvi Pertun etnofuturistisesta artikkelista Elonkehässä sanon vielä täällä blogissani jotain, kunhan saan lehden takaisin lainasta.

Jeninin aamut

Kävin kesän mittaan aina ihailemassa Iisalmen K-citymarketin pokkareiden valikoimaa. Hyllyssä silmäni jäivät kiinni - vai pitäisikö sanoa, että silmäni kiinnittyivät? - Susan Abulhawan Jeninin aamuihin. Kolmanneksi sanoen: En saanut silmiäni irti Jeninin aamuista.

Pokkarin takakansi lupasi romaania rakkaudesta ja vihasta, inhimillisyydestä ja julmuudesta sekä sukutarinaa, jossa suru, kosto ja anteeksianto kietoutuvat yhteen valaisemaan Lähi-idässä vuosikymmenet kytenyttä jännitettä.

Kuka dorka laatii nämä kansi- tai kansiliepeiden tekstit? Niiden perusteella en lukisi yhtään Suomessa julkaistua kirjaa.

Etukannessa tosin oli Henning Mankellin, dekkaristin, mainoslause: "En ole koskaan lukenut kiehtovampaa kirjaa Palestiinasta ja Israelista." Olisin saattanut ostaa Jeninin aamut oitis, jos takakansi ei olisi höpissyt rakkaudesta ja vihasta, julmuudesta, surusta, kostosta ja anteeksiannosta. Blääh, blääh, blääh.

Viime viikolla luin Jeninin aamujen jälkisanat. Kirjan henkilöt ovat keksittyjä, mutta osa kohtauksista ja kokemuksista on kirjailija Susan Abulhawan omia. Susan Abulhawa on USA:ssa elävä palestiinalainen. Muun muassa kokemukset jerusalemilaisesta orpokodista ovat suoraan Abulhawalta itseltään.

Susan Abulhawa kertoo jälkisanoissaan tavanneensa Edward W. Saidin, Orientalismin kirjoittajan. Se ratkaisi asian. Ostin kirjan. Enkä katunut tekoani. Luin Jeninin aamut yhtä pötköä lauantaista sunnuntaihin.

Nyt ymmärrän edes vähän, mikä palestiinalaiskysymys on. Kansanmurhansa vuoksi juutalaiset pakenivat luvattuun maahansa Palestiinaan ja ajoivat ensin pois britit. Juutalaiset perustivat Israelin vuonna 1948 ja alkoivat järjestelmällisesti karkottaa palestiinalaisia. Olenhan minä kansainvälisen politiikan tenteissäni lukenut nämä Suezin kriisit ja seitsemän päivän sodat ja muut, mutta eivät ne ole oikein asettuneet kohdalleen tai menneet ihon alle.

Tiedän jotenkin miltä tuntuu juurettomuus ja tuntemattomuus, ettei löydä kotiaan tai ei löydä itseään ns. kodista. Näin pohtii päähenkilö Amal Hasan Yahua, joka koetti muuttua amerikkalaiseksi Amyksi: "Turrutin herkkyyteni maialmalle ja ahtauduin amerikkalaiseen lokeroon ilman menneisyyttä. ... Minusta kuoriutui luokittelematon arabilais-länsimaalainen hybridi, juureton ja tuntematon." (Susan Abulhawa Jeninin aamut s. 189)