Kiitos Mirja Rusasen!

Varpaisjärven posti-Siwassa on kohta ramppi

ti 7.7.2015

Varpaisjärven posti-Siwa saa invarampin. Asialla ei ole ollut Lapinlahden vammaisneuvosto, vaan vammaisneuvoston Varpaisjärven jäsen Mirja Rusanen, joka sen jälkeen, kun posti siirrettiin K-Nissisestä Siwaan, kävi monet monituiset kerrat vaatimassa postiin estettömyyttä ja soitteli eri puolille.

Vihdoin löytyi tarpeeksi suuri viskaali, joka otti asiakseen Varpaisjärven postin esteettömyyden. Tämä on ehdottomasti paikallislehtijutun arvoinen asia. Emmekä me vammaisneuvostona voi ottaa asiasta pointseja. Minun osuuteni puheenjohtajana oli vain sanoa, että joo, joo, hyvä, kun Mirja soitti ja raportoi asiasta.

Olimme kyllä kollektiivina hengessä mukana. Mirjasta on tullut jotenkin luontevasti neuvoston Varpaisjärven esteettömyysvastaava.

Vaeltajat ja paita sekä perse

Odotin liikaa Olga Tokarczukin Vaeltajilta. Kirjan kansilipareeseen oli päässyt lause, jossa kirjailija kertoo kertojan äänellä omasta juurettomuudestaan. Kertojalta puuttuu juurellisuutta aiheuttava geeni. Aina kun hän vähänkin alkaa kasvattaa juuria, tulee jokin pieni tuulenpuuska ja kaataa kertojan nurin. Hennot juuret riipiytyvät maasta.

Semmoinen tunne on minullakin. Minulla vain olisi kova tarve juurtua johonkin. Ja löytää yhteisö. Umma. (arab. أمة)

Ehkä siinä kohtaa, kun Olga Tokarczuk sanoo, ettei häntä oikeastaan kiinnosta, mitä kanssakeskustelija sanoo, keskittymiseni kirjaan herpaantui kerralla. Tai kertojahan näin tökerösti tokaisi. Mielestäni Tokarczuk kirjoittaa yhtä vittumaisia pikku tarinoita Vaeltajiin kuin Alice Munro novellikokoelmiinsa.

Tarinoita, jotka jäävät auki. Julmia tarinoita.

Niinpä nyppelin Torczukin terävät huomiot siirtolaisuuden ja matkailun vuosisadasta. Hän esimerkiksi kirjoittaa, että voimme jättää hyvästit paikallisille nimille, kuten Oldrizich Sung Yin, Kasimierz ja Jyrki. (s. 99)

Tämähän on muuten äärimmäisen mielenkiintoista. Vaeltajat on suomentanut Tapani Kärkkäinen, joka vittuuntui totaalisesti paitana perseeseensä Jyrki Härköseen noin vuonna 2008, minkä seurauksena minusta tuli vähäksi aikaa Aamun Koiton päätoimittaja. Olin ainoa, joka ei älynnyt kieltäytyä. Siinä muuten on työpaikka, johon minut on pyydetty. Suorastaan rukoiltu. Niin solmussa lehden tilanne oli.

Tai en minä tiedä, kumpi ihmekaksosista oli paita ja kumpi perse. Joka tapauksessa Tapani Kärkkäinen suuttui minuunkin. En päässyt nimittäin Helsinkiin päätoimittajanvaihdokseen, kun Tapani Kärkkäinen sai vielä pestistään jotain eropalkkaa Logosmedialta, poikien yhteiseltä firmalta.

Koetin kyllä selostaa, että jos on vammaisen lapsen omaishoitaja, ei tuosta noin vain yksinkertaisesti pääse edes yhdeksi yöksi pois. Alkaa muuten vituttamaan, kun ajattelinkin sitä. Kun toisessa päässä alkoi verenpaine nousta, kirjoitin varmasti takaisin todella ilkeästi; voi voi, jos ei ole elänyt perhe-elämää tai vammaisperhe-elämää, ei voi tietää.

Tuli nimittäin sellainen olo, että pullean maalaispöllön pitää pystyä hypähtelemään kuin urbaani vuorikauris, kun vähänkin arrogantti oppinut heilauttaa käskysauvaansa. En minä oikeasti vallankäytön vuoksi jättänyt menemättä, mutta sen takia, kun Marialle piti järjestää hoitaja ja kouluun saattaja ja vastaanottaja ja vaikka vittu sun mitä.

Taas minä tuota suomen kielen aggressiivia viljelen. Vaikka Tikkisen Hannele kielsi.

Kävin muuten äsken huutamassa Huutonetistä Matti Pulkkisen Ehdotuksen rakkausromaaniksi. Lähtöhinta oli euron. Mihail Bahtinin Dostojevskin poetiikan ongelmat maksavat jo 40 euroa, joten taidan tyytyä lainaamaan sen kirjastosta seuraavaksi, kun dostojevskittaa oikein kovasti.

Kriitikko Pekka Tarkka Hesarissa kirjoittaa Ehdotuksen rakkausromaaniksi jälkeen, että Pulkkisen merkittävän tuotantonsa psyykkistä todellisuutta hallitsevat suru ja kärsimys, raivo ja vapahdus. Minun psyykkistä todellisuuttani pääasiassa raivo. Olen sitä mieltä, että raivoni on oikeutettua.

Pulkkinen vihasi hegemonista puhetta ja teennäistä teeskentelyä fraaseineen. Niin minäkin, mutta tällä hetkellä hegemonia on oikeistolla, uusliberaaleilla. Olen uusliberalian raivoon sairastuttama. Siksi rakastan aggressiivia. Siksi käytän sanaa vittu. Sitä paitsi. Sitä käyttää luontevasti, ja ah, niin yllättävästi, lempiyrjökkini Aleksander Stubb.

Yleismaailmalliset lapset

Olga Tokarczuk kirjoittaa, että eläköön Michael, Judith, Anna, Jan, Samuel ja Erik. Kansainväliset nimet. Mondeenit nimet, yleismaailmalliset lapset.

Tyttärieni nimet ovat Maria ja Anna juuri tuon vuoksi. Luin Leonidille suomalaista nimipäiväkalenteria ääneen ja jokaisen suomen kieliseltä kuulostavan nimen kohdalla Leonid sanoi: Njet! Jos Maria olisi ollut poika, olisin halunnut hänen nimekseen Pyry. Jos olisin saanut pojan suomalaisen aviomieheni kanssa, olisi hänelle käynyt, että pojan nimi olisi ollut Pyry Petter.

Leonidin suussa Pyrystä olisi tullut Pjurju.