Timo Hännikäisen kryptinen thumos

Matti Pulkkisen muistoseuran herättämää

Nyt sen keksin, minussa on looserin haju

ke 8.7.2015

Kun viime lauantaina Kajaanin runoviikoilla perustimme Matti Pulkkisen muistoseuraa, seuran puheenjohtaja, kirjallisuusterapeutti Raili Miettinen otti esille Timo Hännikäisen blogikirjoituksen Romaanihenkilön kuolemasta. Minun Mattini kaiveli kaikessa hiljaisuudessa kirjoituksen kokoushuoneen valkokankaalle huoneessa olleiden audiovisuaalivälineiden kätköstä.

Olen aina sanonut, että mieheni on nero. Renessanssimies. Osaa kaikenlaiset härvelit. Lisäksi mies koko ajan kommentoi jostain nurkasta: Ei näin, tehkää noin ja ohjaili tapahtumia. Miten se nyt menikään venäläinen sanonta: mies on perheen pää ja nainen kaula, joka päätä kääntelee. Meillä asia on toisin päin.

Minulla on avoimia valtapyrkimyksiä. Simputan ja pomputan. Alistan. Käsken miestä poimimaan sukkansa lattialta. Miespoloiseni, ne kaikki historiassa, ovat joutuneet käyttämään epäsuoria vallankäytön keinoja.

Timo Hännikäinen kirjoittaa kohta Pulkkisen kuoleman jälkeen näin:

".... eräs antropologi oli tutkinut eteläamerikkalaista intiaaniheimoa, jonka elinkeinot olivat edelleen metsästys, keräily ja pienimuotoinen maanviljely. Heimon kieltä tutkiessaan antropologi oli havainnut, että sanavarasto oli suppea ja merkityserot välittyivät lähinnä kurkkuäänteillä. Heimolla ei ollut myöskään historiaa länsimaisittain ymmärrettynä: historiallinen muisti ei ulottunut omia isovanhempia kauemmas." http://timohannikainen.blogspot.fi/2011/05/matti-pulkkinen-in-memoriam.html

En muista, onko maininta antropologista Romaanihenkilön kuolemasta vai Hännikäisen omista lukemistoista, mutta minulle nousivat heti tässä kohtaa blogia kulmakarvat pystyyn: "... ni mitä sitte?" Mielestäni intiaaniheimo ei ole sen parempi tai pahempi kuin Hännikäisen Sarastus-hemmojen ihannoimat länsimaalaiset korkeakulttuureineen.

Intiaaniheimon kurkkukorahdukset ovat tarkoituksenmukaisia niissä oloissa, joissa se elää. Antropologihan kirjoitti, että heimon elinkeinot olivat edelleen metsästys, keräily ja pienimuotoinen maanviljely. Pankaapas Timo Hännikäinen viidakkoon metsästämään, keräilemään ja harjoittamaan pienimuotoista maanviljelyä?

Aivan sama kuin panisi MTV3:n porvaripossun ja toimittajatutkinnon käyneen Timo Haapalan rakennusalan vekselivetoiseksi pienyrittäjäksi Lapinlahdelle (viittaus kirjaan Haapalan ja Pekka Ervastin kirjaan Mäntyniemen pesänjakajat). Kuinkahan monta rakennusmiestä Timo Haapala työllistäisi? Entäs kuinka monta Tuomas Enbuske, joka käskee kaikkia ryhtymään yrittäjiksi?

Kyllähän Hännikäinen koettaa blogimerkinnässään antaa ymmärtää, että kulttuurien erilaisuuttahan hänkin korostaa. Ikään kuin ei panisi kulttuureja arvojärjestykseen. Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemasta muistan samantapaisen kohdan, jossa kertoja oli hetken hiekka-aavikolla beduiinien joukossa.

Minusta kertoja oli siinä kohtaa vihamielinen. Ikään kuin beduiinit olisivat olleet tyhmiä, kun heidän joukkoonsa eksynyt skandinaavi ei ymmärtänyt heidän kieltään tai tapojaan sekä tuntuivat vielä kaiken lisäksi naureskelevan länsimaiselle turistille.

Liikaväestöhän me olemme kaikki,
paitsi paksu Timo Haapala ja kurpan näköinen Tuomas Enbuske

Pulkkisen kirjat kertovat paljolti maaseudun liikaväestön ongelmista. Pulkkinen olisi halunnut jäädä kotitilalle isännäksi. Hänen äitinsä työnsi tulevan kirjailijan kouluun hyvää tarkoittaen, sillä oli itse raatanut itsensä Nurmeksen pikku tilalla suurin piirtein kuoliaaksi.

Pulkkinen ei aikansa harhailtuaan löytänyt yhteiskunnasta omaa ekologista lokeroaan. Ilmeisesti kirjojen kirjoittaminen toi hetken helpotuksen, mutta kirjailijan alkoholin käytöstä päätellen vain hetkellisen. Eivät ihan kaikki suurten ikäluokkien lapset maaseudun liikaväestönä löytäneetkään paikkaansa yhteiskunnasta, kuten tekivät minun sisareni ja veljeni. Nyt ymmärrän sen, mikä minun ja sisarusteni välillä hiertää.

Hekin tavallaan ovat maaseudun liikaväestöä, porukkaa, jotka kouluttautuivat keskiluokkaan. Tai oikeastaan isästä ja äidistä jo tuli liikaväestöä, koska lähtivät sukutilalta mieron tielle - kiertäviksi maataloustyöläisiksi, yhteiskuntaluokaksi, joka käytännössä hävisi 1970-luvulla.

Siskoni ja veljeni löysivät kukin paikkansa ja onnistuivat säilyttämään itsekunnioituksensa. Työantaja maksoi heidän hyvät eläkkeensä.

Minä en pudonnut, pysyin samassa yhteiskuntaluokassa kuin äiti ja isä. Eläkekertymä on mitä on ja siinä mielessä on aivan vitun saman, pääsemmekö nauttimaan eläkeläisen köyhyydestä viisi tai kymmenen vuotta myöhemmin. Sen, minkä luulin olevan yhteiskuntaluokkien häviämistä, olikin petosta. Jouduin kokonaan luokkien ulkopuolelle. Kun havaitsin prekaarina olevani systeemin ulkopuolella, työväenluokkaan ei halunnut kuulua enää kukaan.

Minä olisin halunnut.

Looserin haju

Eikä kertaakaan niin sanotulla työurallani ole tullut sellainen olo, että työpanostani tai itse asiassa minua olisi erityisemmin tarvittu.

Joku sisäinen vika minussa täytyy olla, ehkä se on looserin haju tai työttömän stigma - olin lokakuun 1991 työtön sekä keväällä 1993 Taideteollisen korkeakoulun järjestämällä graafisen suunnittelun työvoimakurssilla -, sillä minä olen ihan yhtä lihava kuin Timo Haapala ja minulla on sama koulutus.

Lisäksi olen lisäkouluttanut itseäni suorittamalla johtamisen erityisammattitutkinnon sekä lukemalla erilaisissa kesäyli- ja muissa opistoissa niin teologiaa, kasvatustiedettä, ulkomaankauppaa kuin isännöitsijäasioitakin.

Timo Haapala on tukevasti hyvässä asemassa valtamediaesimiehenä enkä minä ole.

Eikä siinä vielä kaikki. Tuomas Enbuske on käynyt Laajasalon kristillisen kansanopiston medialinjan. Niillä eväillä mies neuvoo meitä oikeita yrittäjiä: Älkää tehkö niin paljon. Ei tule stressiä, kun ajattelee enemmän. Haistakoon oikein pitkä vittu, sanon minä.

Ei se, etten koskaan päässyt keskiluokkaan - sellainenhan olisi ollut täysi painajainen - ole tässä mitään, vaan se, että olen totaalisesti uusliberalisoituneen Suomen ylijäämäihminen. Atomisoitunut yksilö oman tietokoneeni ääressä.

(No, kohta pitää mennä nostamaan Maria ylös. Fysioterapeutti tulee.)

Pulkkiselta puuttui luokka-analyysi, koska hän tuli allergiseksi vasemmistohegemonialle. Myös Hännikäiseltä puuttuu luokka-analyysi. Lisäksi hän ei ole tajunnut, missä suunnalla hegemonia on nykyään. Hänen kirjoituksensa myötäilevät oikeistohegemonista paskapuhetta.

Hännikäinen on löytänyt itsetuntonsa voittajien puolelta, fasistiporukasta.

Minulta pääsi taas hermostunut tirskahdus, kun luin Hännikäisen uusimman naisvihakirjoituksen. Sekin lienee vastinetta kirjailija Laura Honkasalolle, joka oli lukenut Hännikäisen Kunnian ja käsitteli sitä blogissaan Sininen kirjahylly. Nauraisin ääneen, mutta annan Marian vielä nukkua viitisen minuuttia.

Tämä fasistipoitsuhan on söötti, suorastaan romantikko, kun kirjoittaa naisvihasta näin:

"En ole kuullut yhdenkään feministin tunnustavan sitä tosiseikkaa, että talvisodassa noin 70 000 suomalaista miestä kuoli tai haavoittui suomalaisten naisten puolesta. He valjastivat thumoksensa, kovettivat luontonsa ja asettivat itsensä vaaraan, jotta heidän vaimonsa ja tyttärensä välttyisivät vihollismiehitykseltä ja vainolta. Oliko se naisvihaa? Ja kiinnostaisiko tämän päivän suomalaista miestä istua 105 päivää hangessa häntä väheksyvien ja demonisoivien tasa-arvonaisten puolesta? Tässä hieman mietittävää." http://timohannikainen.blogspot.fi/2015/07/naisvihasta.html

Minun isäni nuoruusvuodet kuluivat Kannaksella rintamalla. Hän ei todellakaan valjastanut mitään akateemista thumosta, eerosta, eetosta tai edes paatosta tulevan körttivaimonsa tai meidän Ullan ja Paulan sekä minunkin tähden. Isältä ei kysytty, haluaako hän nyt jonnekin verihurmeeseen kahlaamaan.

(En olisi tätä tajunnutkaan, ellen olisi ollut Matti Pulkkisen muistoseuran puheenjohtajan Raili Miettisen pitämällä elämänkaarikirjoittamisen kurssilla. Minäkin olen saanut kirjallisuusterapeutti Raili Miettisen kirjallisuusterapiaa!)

Isä olisi vain halunnut jatkaa maanviljelyä Puumalan Kaipaalan kylällä Vyyhtilän sukutilalla.