Osku Kuutamo Kiasmassa
ja sienipussi samasta paikasta

ti 21.7.2015

Minusta ei tullut Kiasman-käynnillämme Robert Mapplethorpe -fani. Homohan se Mapplethorpe oli, mutta sellainen establishmentiin kuuluva. Yläluokan homo ja yläluokan kuvaaja.

Valokuvaajan arrogantilla nuoruusnaamalla varustetusta paperikassista oli hyväksi sienikassiksi. Se tuli tänään todistettua, kun kävin Luotoniementien metsässä etsimässä kantarelleja.

Löytyi ihan pari babysientä. Poimin ne, sillä tärkeintä on maku. Eihän hienojen ravintoloiden metsäsienikeitoissakaan ole kuin hippusellinen jauhettua metsäsientä. Samalla imuroin itseeni ainakin viisi punkkia. Ennen nukkumaan menoa pitää vielä tarkistaa, kiinnittyikö yksikään elukoista minuun borreliabakteereineen tai aivokuumeineen.

Merkitsin babykanterellipaikan lävistämällä yksittäispakatun terveyssiteen pakkausmuovineen viereiseen keppiin. Merkitsin myös paikan, jossa oli yksi pienen pienen pieni kantarelli. Se oli niin pieni, etten hennonnut sitä poimia. Ehkä ylihuomisen illalliseen mennessä yksinäinen sikiökantarelli on kasvanut pannukelpoiseksi.

Juteltiin tänä aamuna Marian kanssa, mitä jäi mieleen Kiasmasta. Kerroin, että viime vuosina nykytaiteen museossa on ollut aika mietoja näyttelyitä, joista on jäänyt mieleen vain yksi teos kesän käyntiä kohden. Tällä kertaa enemmän.

Maria hihkui, kun kierteli Järvisen Tonin kanssa Berit Talpsepp-Jaanisoon Villun muotokuvaa. Virolainen taiteilija oli ikuistanut aviomiehensä, kuvanveistäjän Villu Jaannisoon, ensin kameralla ja sitten tehnyt hänestä rintapystin 3D-mallinnoksella sekä veistämällä.

Miehen rintakuva oli kiehtova. Veistoksen esittelyssä Kiasman sivuilla sanottiin, että veistoksen katse oli samaan aikaan lempeä ja pistävä. Yht' äkkiä siinä rintapystin äärellä penskani lopetti hihkumisen ja alkoi hihittää: "Tämä muistuttaa aivan.... jotain tuttua ... arvatkaa ketä ... Osku Kuutamoa!"

Osku Kuutamo oli kummankin vammaisurheilijan leirijohtaja Pajulahdessa. Sanoin, että niinpä tosiaan. Juuri pystin naturalistinen katse.

Maria arveli, että joku änkyräuskovainen saattaa loukkaantua Pauliina Turakka Purhosen Tuskien miehestä. Selostin Marialle, että Jumala tahtoi syntyä ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa ymmärtääkseen kärsimystä. Koska oikeasti oli kyse ihmisestä, kuuluvat ihmisyyteen myös penis ja häpykarvat. Vittukin kuuluu. Jumala olisi aivan yhtä hyvin voinut syntyä naisihmiseksi.

Tuskien mies on punapilkullista puuvillakangasta. Kangas tekee teoksesta helposti lähestyttävän ja sitä tekee mieli koskettaa. Myös epäilevä apostoli Tuomas kosketti Jeesuksen haavoja. Jeesus sanoi Tuomaalle: ”Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko” (Joh. 20:26) 

Tuskien miehen haavat olivat tulipunaista materiaalia. Ehkä jopa silkkiä. Ne olivat hyvin tuskaiset. Jos olisin ollut Tuomas, en olisi kehdannut pistää somiani Tuskien miehen haavoihin. Olisin uskonut vähemmälläkin. Kuten uskonkin.

Maria oli tykännyt myös Jan Kailan vauvakuvista. Kiasman yhdellä seinustalla oli rykelmä kuvia vastasyntyneistä vauvoista. Vauvoista tekee mieli sanoa jostain syystä ne. Ne olivat olentoja. Eivät oikein ihmisiä. Vanhoja kutistettuja ukkeleita. Koiran- ja kissanpennut ovat aivan pienenä samanlaisia, kun niiden silmät eivät ole vielä avautuneet.