Kohta unohdan, mitä sanotaan,
kun kohdataan ihminen livenä
I love The Maaseudun Tulevaisuus
ti 25.8.2015
Elämäni on nykyään pääosin virtuaalista. Istun tietokoneella ja joskus saatan nähdä jonkun kävelevän Linnansalmentietä pitkin. Minut saa kiinni vain tekstarilla. Vastaan puhelimeen äärimmäisen harvoin, jos sittenkään. Kirjoitin Ärräpäät-sähköpostilistalle seuraavaa:
Hei, oon ihan pihalla kaikesta. Elän nyt jossain ihmemaailmassa, sillä vain luen, luen, luen ja kuljen koiran kanssa metsässä. Kohta unohdan, miten puhutaan, kun kohdataan elävä ihminen.
Tikkisen Hannele puhui jotain Amorin nuolista ja rakkaudesta. Parantumaton romantikko, luonnehtii hän itsekin itseään.
Minusta tuli Leonidin kuoltua pragmaatikko. Ehkä se johtui siitä, että elimme täällä Leonidin tuhkien kanssa pari kuukautta. Leonid oli oman keittiönsä pöydällä Työsuhde-kerrostalossa niin kauan, kun vuokrasopimus oli voimassa. En tiedä, mitä kunnallisen vuokrataloyhtiö Kaskihovi Oy:n järjestyssäännöt sanovat kuolleen säilyttämisestä huoneistossa. Tai mitä sopivaisuus- tai moraalisäännöt sanovat siitä, että aviomies numero kaksi joutuu elämään kakkosvaimonsa lasten isän, joka on jo kuollut, kanssa samassa asunnossa.
Vähä vähältä minulle on muodostunut – ehkä sen vuoksi, että lisääntymishormonierityksen määrä aivoissani vähenee vähenemistään vaihdevuosien myötä – pragmaattinen käsitys myös rakkaudesta, kuten kuolemastakin.
Niin sanottu rakkaus on paljolti tarkoituksenmukaista aivokemiaa. Kuka täyspäinen ihminen ilman aivokäsittelyä hinkkaisi limakalvoja toisiaan vastaan ällöttävän läähätyksen siivittämänä jalat levällään?
Tästä on kaunis blondilääkäri kirjoittanut ihan kirjankin. Näin aamutelkkarissa, kuinka Niklas Wancke vai mikä se alati hymyilevä porvarinkuvatus Ylellä onkaan – ihan symppis, sillä ei ole koskaan aamuisin pahalla tuulella – nieleskeli lääkärin kanssa studiossa istuessaan.
Saan sopivasti käytetyn ja kertaalleen luetun Suomen Kuvalehden aina postilaatikkoon. Pari viikkoa sitten lehdessä oli järeäsanaisen gynekologin Anneli Kivijärven haastattelu. Kivijärvi oli sitä mieltä, että avioliitossa pitäisi sallia toiselle seksiä aina kuin toinen sitä haluaa. Piru periköön, perkele, pihtarit!
terveisin
Pia
Rakastan maaseutua, siksi rakastan Maaseudun Tulevaisuutta
Koska sähköposti meni yllä olevasta Ärräpäät-sähköpostilistalle tarkoitetusta viestistä totaalisesti nurin, näpyttelen rakkaudentunnustukseni Maaseudun Tulevaisuudelle tähän.
Aloin uumoilla syksyllä 2001, kun muutimme perheen kanssa Pielavedelle Riistavedeltä, että tässä on nyt jotain mätää, mitä en oikein hahmota. Jo siinä vaiheessa, kun kirjoitin entisille Tampereen-opiskelukavereilleni osoitteenmuutoskortteja, sain Valkeakosken Jukka Järviseltä ihmettelevän viestin takaisin: Riistavesi - onko se edes GT-kartalla?
Sisäkkö-Järvisen huomautus oli hyväntahtoinen. Ja se vain nauratti minua. Sitten, kun osoitteenmuutoskortissani postinumeron perässä luki Pöljä, en enää saanut takaisin edes hyväntahtoisia viestejä entisiltä niin sanotuilta ystäviltäni. Minut oli unohdettu sinne pimeälle maaseudulle lopullisesti.
Pielavedellä töissä ollessani pääsin lukemaan Savon Sanomien konsernin sisäistä tiedotuslehteä ja aavistukseni vahvistuivat. Maaseudussa olikin yht´äkkiä jotain hyvin häpeällistä.
En muista, mikä konserni oli silloin nimeltään, mutta Keskisyöpäläisen mormonit olivat tuolloin Mullikan perhehengen jo pilanneet.
Tiedotuslehdessä joku - varmaankin keskisuomalaisesta peräisin ollut ilmanpilluuta harrastava "journalistinen" talous- ja konseptisatraappi -ilmoitti, että Savon Sanomat vastaisuudessa koettaa päästä eroon maalaisesta mullikkabladet-imagostaan.
Kirjoitin mielestäni purevan vastineen sisäiseen tiedotuslehteen.
Tiedotuslehden päätoimittaja oli ilmeisesti ollut sitä mieltä, että saatekirjeeni oli purevampi. Hän kopioi lehteen saatteen varsinaisen vastineen sijasta. Niinpä tukka pystyssä luin lehdestä sanoja, jotka oli tarkoitettu vain päätoimittajan silmiin. Kysyin saatteessani, että mitä se tarkoittaa käytännössä: eivätkö Savon Sanomien valokuvaajat enää saa kuvata lehmän perseitä uuden keskiluokkaisen urbaani-imagon formaattilehteen?
Tai jotain sellaista. Nimittäin muistin, että Savon Sanomien valokuvaaja Juha Poutanen oli muutama vuosi sitten nauranut kuvanneensa pitkällä putkella lehmän ... siis naislehmän genitaaleja johonkin valokuvakilpailuun. Naislehmän genitaalit ja huippuvalokuvaajan vilpitön ilo asiasta jäivät minulle positiivisena mieleen ja ajattelin, että kovin on tylsä tulossa uudistuneesta, urbaaniväestölle tarkoitetusta Savon Sanomista.
Voi tietysti olla, että käytin saatteessa naislehmän genitaaleista sitä viisikirjaimista termiä, josta tykkään ja josta/jota en saa täällä kirjoittaa. (Lällälläää, Hannele.... tirskis!)
Muutenkin minusta Pielavedellä alkoi tuntua siltä, että olin tekemässä jotain, mitä Helsingin metiassa työskentelevät entiset kaverini häpesivät. Olin muuttamassa yhä syvemmälle maaseudulle. Aivan kuin olisin kussut julkisesti keskellä toria kännissä housuihini.
Kun ahtaajat menivät lakkoon, Savon Sanomien kakkossivulla oli sarjakuvapiirtäjän työväenluokkaa halveeraava piirros, joka mielestäni edusti heikkoa kapitalismin analyysia ja lähinnä kokoomusporvarien nuoleskelua. Mittani alkoi olla täysi.
Vähän sen jälkeen Savon Sanomissa oli pieni ja vaatimaton, korkeintaan käyntikortin kokoinen, itsestään numeroa tekemätön mustavalkoilmoitus: Tilaa Maaseudun Tulevaisuus.
Mjaah, mietin, onko semmoinen lehti vielä elossa, kun maaseutuhan käytännössä tuntui tapetulta, maanviljelijät köyhiksi nauretulta ja urbaanivihreät vegaanit senkun lennättivät kvinonsa Boliviasta torjuakseen ilmastonmuutosta ja edistivät ihmisoikeuksia afrikkalaissiirtolaisen verihiellä kasvatetuilla Espanjan-tomaateilla.
Tilasin ja ihastuin. Aivan mahdoton maaseutudraivi. Siltä istumalta peruin Savon Sanomien tilauksen. Jotain paikallista halusin kuitenkin lukea ja tilasin Iisalmen Sanomien nettilehden, jota kiittelin siihen asti, kunnes Iikkarin nuoret miesnulkit "uudistivat" nettilehden sellaiseksi, että ihminen, joka haluaa oikeasti lukea tekstiä lehdessään, saa nettilehteä selatessaan epilepsiakohtauksen.
Nyt olen pelkästään Maaseudun Tulevaisuuden varassa. Ei hätää. Kyllä kokoomuspropagandaa vielä tihkuu meidänkin taloon. Riittää, kun avaa Yleisradion väärään aikaan. Yleä voi seurata, kunhan vain tietää, mitä katsoo tai kuuntelee. Areena esimerkiksi on ihan mainio.
Ja joskus voi uhrautua Ylen pääuutisten ääressä ja seurata niitä ihan camp-huumorimielessä.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]
