Rakasta minut

Hegemonian vihapuhetta, ts. vihaan hegemoneja minäkin

su 16.8.2015

Olen nyt mennyt ihan sekaisin mustikasta.

Eilen illalla, vaikka olin päivän sieniretkestä jäykkä, väsynyt ja kipulias, läksin viemään Annaa lenkille. Menimme Pahaan Paikkaan, tielle, jossa lenkkeilin kesällä 2012 Leonidin kuoleman alla. Selvitin Leonidin asioita puhelimessa kävellen tietä edestakaisin, se on siellä Paldaanin hylätyn ja alustavasti maisemoidun soramontun toisella puolella Haukkuvan takana, ja nyt koko tie on jotenkin Paha.

Eilen kuitenkin päätin, että muistijälki ei saa rajoittaa elämääni. Anna lähti juoksemaan ja minä pakasterasian kera Pahan Paikan Tien poskeen uamumustikoita kerämään, kuten runoilija-klovnille, josta pian ukkikin tulee, tekstaroin.

Ensin ärisin, että joku on puhdistanut metsätienlaidat marjoista. Ja koirakin unohtui kotiin. Anna oli ensin sitä mieltä, että käännytään takaisin; haetaan Pimu. Sanoin, että olisi se lähtenyt mukaan, jos olisi jaksanut. Raja se on Pimunkin sieni- ja marjaretkillä. Koira oli aamulla Matin ja Nooran perheen mukana ja päivällä Matin ja minun mukana.

Jälkimmäisellä retkellä joutui loikkimaan kesantopellossa. Kävi varmaan voimille, sillä ei jaksanut muuta kuin raahautua pakun takaosaan. Ei tehnyt elettäkään hypätäkseen peltotieltä jonkun kuvitteellisen jäniksen perään. Semmoisia temppuja Pimu joskus tekee juuri, kun ollaan pääsemässä autolle. Hips ja hännän heilautus ja piskiä saa odottaa autolle puoli tuntia. Joskus enemmän.

Ilta- tai pitäisikö kirjoittaa aamumustikoiden poimimisen jälkeen koetin jälleen Umberto Econ Focaultin heiluria. Olen muuten luullut, että kirjan nimessä on ranskalainen jälkistrukturalisti Michel Focault, mutta ei ollut. Kirjan alussa esitellään Foucault'n heiluri [fu'kon], jolla voidaan osoittaa maapallon pyörimisliike akselinsa ympäri. Nimensä se on saanut keksijänsä, ranskalaisen fyysikon Lèon Focault'n mukaan.

En tosin ymmärrä, miksi kirjan nimi voi olla ilman heittomerkkiä. Minä jo peruskoulussa opettelin, että jos vieraskielisen nimen viimeinen konsonantti ei äänny, pitää panna heittomerkki. Kummallista. Koko kirja on hirveä jöötti ja ehkä palautan sen sinne, mistä olen sen varastanutkin.

This is America

Löysin joululahjakirjapussista amerikkalaisen Ron Currie Jr:n Juniorin erikoisen elämän. Se kertoo amerikkalaisesta alaluokasta ja alemmasta keskiluokasta. Ehkä siinä on myös keskimmäistä keskiluokkaa jossain kohtaa. Alussa Vietnamin sodan veteraanille syntyy toinen poika. Esikoinen vetää toisen entisen Vietnamin veteraanin, enonsa, kokaiinia, vaikka on vasta alle kymmenvuotias.

Juniorin isä on menettänyt kaksi sormeaan Vietnamissa. Ei taistelussa, vaan sammuttuaan vietnamilaisen huoran viereen. Tosin vietnamilainen prostituutti ei ole mikään yksiselitteinen juttu. Hänellä on poika jonkun toisen amerikkalaissotilaan kanssa ja kun uusi asiakas, jenkkisotilas, sammuu hänen viereensä, hän unelmoi siitä, että jenkkisotilas vie hänet Amerikkaan ja perhe asettuu asumaan taloon, jonka katto ei vuoda ja joka ei räjähdä kappaleiksi sattumoisin.

Jenkkisotilas havahtuu unesta ja alkaa huitoa nyrkeillään ympäriinsä. Osuu vahingossa huoran nenään, joka murtuu. Huora silpaisee esiin veitsen ja sen sijaan, että olisi saanut juoppohullun jenkin hengiltä, katkaisee tältä parit sormet, jotka vain plups, tipahtavat lattialle.

Myöhemmin vietnamilaishuora joutuu ammuttavaksi väkivaltaisen tekonsa vuoksi. Lisäksi kirjan kaikkitietävä kertoja haluaa säästää lukijoitaan siltä, mitä tapahtui hänen puoliksi amerikkalaiselle pojalleen.

Israel ja Palestiina ja Roman Schatz

Se, miksi luin Amos Ozin Älä kysy yöltä yllättäen ja pyytämättä kuin Jäätteenmäki faxin, on selvitettävissä yhdellä lyhyellä lauseella: Olin lukenut juuri Susan Abulhawan Jeninin aamut.

Siinä kaikki. Yhdessä lauseessa.

Jeninin aamut näyttää pokkarina täysin tyhjänpäiväiseltä viihteeltä. Lisäksi se tarjoiltiin nenäni eteen Iisalmen K-Citymarketin pokkarihyllystä ja arvelen, että sijoittaminen oli tarkoituksellista. K-Sittarin kävijä saattaisi joskus vahingossa saada luettavakseen jotain muuta kuin nirvanaan tuudittavaa viihdepaskaa.

Minäkään en olisi suin surmin kirjaan koskenut, ellei kannen alalaidassa olisi ollut siteeraus dekkaristi Henning Mankellilta: "En ole koskaan lukenut kiehtovampaa kirjaa Palestiinasta ja Israelista."

Olen minä tosiaan kaikki Israelin käymät sodat päntännyt joskus Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan alkeisopinnoissa, mutta sen jälkeen, kun jouduin tänne typerään ja tympeään Savoon, en ole paljon joutunut päätäni kansainvälisillä konflikteilla vaivaamaan. Toki luin aikoinani ja nyt myöhemmin pari kertaa uudelleen Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman koettaen asettua sellaisen ihmisen päähän, jota koko ajan hervottomasti vitutti 1970-lukulainen vasemmistohegemonia.

Pulkkinenhan koettaa kirjassaan huutaa ja karjua, että vasemmistohegemonien Palestiina-symppaus on teennäistä shittiä.

Luin Jenenin aamut henkeäni pidätellen. Tuota en tullut ajatelleeksi enkä tuotakaan. On äärimmäinen sattuma, että Susan Abulhawa, Amerikan palestiinalainen kirjailija, on sattumoisin jäänyt henkiin kertomaan palestiinalaisia tarinoita ja elämänkohtaloita.

Sitä paitsi. Susan Abulhawa oli tavannut Edward Wadie Saïdin, jonka Orientalismi on minulta hedelmällisesti kesken. Jotta sen voisi sisäistää, pitäisi ensin selvittää itselle koko länsimaisen kirjallisuuden alentuva suurpiirteisyys Gustave Flaubertin kuppasairauksineen.

Amos Ozin Älä kysy yöltä on jotenkin väsynyt. Arvelen, että israelilainen kirjailija Oz itse on väsähtänyt.

Kirjasta jäi mieleen vain epämääräinen odotus. Ikään kuin lapseton kosmopoliittipariskunta, joka on jumissa jossain pienessä rajakylässä, odottaisi koko ajan, että jomman kumman osapuolen panssariajoneuvot ajaisivat lauantain saunailtana olohuoneen seinästä läpi.

(Edellisessä kappaleessa oli, ettäs sen tiedätte, interseksuaalinen ei kun intertekstuaalinen viittaus Roman Schatziin, tuohon perverssiin orgioissa hurjastelevaan turvonneeseen juoppoteutoniin, joka osin kyllä osuu monessa oikeaan).

Kirjan päähenkilö on vanheneva juutalainen arkkitehti, jolla on puuhakas itseään tuntuvasti nuorempi nainen. Arkkitehti on ollut suurimman osan aktiivielämästään projektihommissa Etelä-Amerikassa. Hän luonnehtii suhdettaan Israeliin seuraavasti:

"Hän ei liioin nähnyt mitään syytä käytätä oikeuttaan lomaan kotimaassa joka kuudes kuukausi. Hän ei seurannut israelilaisia sanomalehtiä. jonkin ajan kuluttua hnänellä ei ollut enää aavistustakaan siitä, kuka vanhassa kotimaassa kulloinkin oli sisäministerinä tai milloin olisi kuulunut viettää mitäkin juutalaista pyhäpäivää. Sellaisen välimatkan päästä toinen toistaan seuraavat sodat ja niiden välissä harrastettu retoriikka näyttivät omahyväisyyden ja hysterian noidankehältä: toisaalta potkittiin armotta kaikkea, mikä oli jotenkin esteenä teillä, toisaalta kerjättiin säliä ja vaadittiin rakkautta muilta." (Amos Oz, Älä kysy yöltä s. 141)

"Hänen tähystyspaikastaan käsin, eli riippumatosta jossain etäisessä kalastajakylässä Tyynenmeren rannikolla, Israel näytti tympeältä coctaililta kohtaloa, kopeutta ja itsesääliä."

Mitäs tekemistä tällä on irstailevan sakun kanssa?

Sellaista, että irstailevan sakun, Roman Schatzin toinen isoisänsä oli katolinen juutalainen. Tämän vain ei käynyt natsi-Saksassa kuinkaan, koska häntä tarvittiin. Isoisä oli lahjakas mekaanikko.

Roman Schatz kysyy kaiken sen muumityttären bylsimisen välissä: "Mitä nämä esi-isät minusta tekevät? Natsin vai Jutskun? Natskun vai Jutsin? Jatsin vai Nutskun? Mene ja tiedä." (Roman Schatz Rakasta minut s. 226)

Schatz kysyy myös: "Sanokaa minua tyhmäksi, mutta en ole koskaan oikein onnistunut ymmärtämään, mikä juutalainen on. Onko se uskonto? Onko se rotu? Onko se maa? Onko se sitä, että puhuu heprean kieltä? Onko se sitä, että on suhteettoman iso, kultainen nenä ja nimi on Goldberg? Onko se sitä, että ajaa panssarivaunulla läpi palestiinalaisten kotien kun he ovat syömässä lounasta?"

Mariapa näyttää vetävän sikeitä pitkälle iltapäivään. Menen alakertaan ja teen ruisvoileivän. Yllä olevan kirjoittamiseen kului paljon energiaa. Jaksan, jos ehdin, vielä jotain tänään tänne.

Sunnuntain arkea

Maria heräsi puoli kaksitoista. Puin tytön ja Matti antoi aamiaista (Reetan tekemää rahkaa eiliseltä vierailulta). Minä lajittelin hieman kirjoja alakerrassa - Graham Greenet saavat lähdön ja Jojo Moyesin viihdekirja sekä Pauli Aalto-Setälän tyhjänpäiväinen Merkitystalous.

Meinasin heivata kirjakierrätykseen Kari Hotakaisen Luonnon lain, mutta nyt Hotakainen näyttää itsekin huomanneen maneerinsa ja on kirjoittanut uusimman kirjansa Henkireikä raivon vallassa. Luonnon laki sai jäädä. Oikeastaan vain sen takia, että olin kirjoittanut sen kaveriin, Huolimattomat, kirjahyllyssä meidän perheen vuoden 2006 historiaa.

Hotakaisen Henkireikä kuulostaa kiinnostavalta. Hotakainen on sanonut Savon Sanomien toimittajalle Veera Jääskeläiselle, että tavallisimmat henkirikoksen tekijät Suomessa ovat tavallisia ihmisiä. Tavallisesti, kun pariskunta riitelee, uhrataan Arabian astiasto, mutta joskus joku tarttuu puukkoon tai leipäveitseen.

Viimeksi kun me Matin kanssa selvitimme hieman ummehtunutta ilmaa, paiskasin pöytään valkean arkilautasemme. Matti katsoi lautasen puolikkaan kääntöpuolelle ja tuumasi, että rikoit muuten Arabian lautasen. Vai oliko se Kerman Saven? Joka tapauksessa Kerman Savi -mukeja kannattaa kerätä kirppareilta ja varoa niillä aviomiehen uhkailua tai heittämistä, sillä Kerman Savi -astioita ei enää valmisteta.

Vein valkoiset pyykit ja toin sisään mustat. Nyt yläkerran portaiden yläpäässä on harja sekä rikkalapio. Kun menen alas, lakaisen samalla portaat. Anna kysyi toiveikkaasti, siivoanko tänään. Keittiölle on tehtävä jotain. Sukat liimautuvat linoleumiin. Kirjapinot kaatuvat päälle. Virolaisille pitäisi etsiä jostain oma hylly.

Roman Schatz sivistyksestä

Roman Schatzin Rakasta minut ei jättänyt kylmäksi. Tosin irstailukohdissa minua kylmäsi. Ja toisaalta nauratti. Sophia Jansson on eittämättä establishmentia rikkauksineen ja se, että establismentakka parantaa migreeninsä naimalla, tuo tätä ikään kuin lähemmäs kansaa.

Schatz aloittaa ihastuttavan roiskimisensa määrittämällä humboldtilaisen sivistysihanteen. Aate tulee Saksasta Wilhelm von Humboldtilta. Humboldtin, jossa toivon d- ja t-kirjainten olevan edes jotakuinkin oikeinpäin, mukaan yleissivistyksen ideaaliin kuuluvat Antiikin tarut ja kyky puhua tärkeimpiä sivistyskieliä.

Hieman yläluokkainenhan humboldtilainen sivistysihanne näyttäisi olevan. Meillä kotona oli vallalla (maalais)kansansivistyksen aate. Isä luki Maaseudun Tulevaisuutta keittiötuvan pöydä äärellä ja joskus jatkokertomustakin ääneen. Jokaisena isänpäivänä hän sai Päätalonsa ja joululahjaksi meillä aina annettiin toisillemme kirjoja. Äidin isä Jaakko Tiusanen oli 1800-luvun puolella syntynyt körttiläinen maallikkosaarnaaja; osasi ilmeisesti lukea.

Schatzin mukaan Humboldtin sivistysihanne tarkoittaa käytännössä sitä, että tapetaan kaikki, mikä luonnossa liikkuu, pannaan se formaliinipurkkiin, annetaan sille latinankielinen nimi, laitetaan (tässä olisi myös pitänyt olla kylmästi verbi panna, laittaminen on ruoan laittamista vain) ... siis pannaan se museon hyllylle ja viereen kyltti: "Ei saa koskea."

"Akateemisen koulutuksen saaneet tietävät, mikä sen todellinen tarkoitus on: että selviää (oikeammin selviytyy) elämässä puhumalla, mieluiten ylhäältä alaspäin." (Roman Schatz Rakasta minut s. 47)

Roman Schatz rotuopista

Schatz on aina ihmetellyt Kolmannen Valtakunnan rotuoppia: "Kyllähän nyt tyhmäkin tajuaa, että jos jokin eurooppalainen kansa ei takuuvarmasti ole puhdasveristä, niin me saksalaiset olemme se! Mehän asustamme Keski-Eurooppaa, sitä paikkaa, jossa kaikki etelästä, pohjoisesta, idästä ja lännestä tulleet ovat ahkerasti sekoittaneet alkulimansa jo vuosituhansien ajan!" (Roman Schatz Rakasta minut s. 101)

Jos Schatz olisi ollut natsi-Saksan propagandaministeri, hän olisi nostanut saksalaisten ensimmäisessä maailmansodassa kolhiintunutta itsetuntoa julistamalla: "Kansalaiset! Medborgare! Mitbürger! Te olette maailman hienoin genettinen sekoitus, sillä suonissanne virtaa juutalaisten, slaavien, roomalaisten, mustalaisten, kelttien, viikinkien, germaanien ja kenties jopa jonkun jalon arabihevosenkin verta!" (Roman Schatz Rakasta minut s. 101)

Miksi Schatz ei ole politiikassa?

Schatz ei ole politiikassa sen vuoksi, että poliitikon ammatti on vastenmielinen. Poliitikon määräävän luonteenpiirteen on oltava vallanhimo.

Ei tule poliitikkoa, jos ei ole huiputtanut matkalla tuhansia kertoja, teeskennellyt kiinnostuneensa tuhansista joutavista asioista, istunut tuhansissa pitkäveteisissä kokouksissa, lukenut tuhansia tappavan tylsiä pöytäkirjoja (sen vuoksi, jos joskus pääsen jonkin kokouksen sihteeriksi, koetan tehdä niistä "mielenkiintoisia". Niinpä sovinnaisjärjestöjyrät vetävät pöytäkirjoistani puuroja kurkkuun.), on pitänyt intridoida, huijata, kääntää takkia ja kävellä kilpailijoiden ruumiiden ylitse.

Näin on nännit. Totta horisee Roman Schatz. Nyt lakaisemaan portaita.