Kotona toisesta maailmakaikkeudesta

ke 12.8.2015

Matti katsoi Savonlinnan turistisatamassa kahta miestä, jotka tulivat jostain rantakahviosta, juttelivat aikansa ja hyppäsivät kumpikin omaan autoonsa, ja tuumasi: "Tuossa menee rikas rakennusurakoitsija." Ihmettelin, miten niin. Matti vastasi: "Koska ukon housun perstaskut olivat rikki ja auto 70-luvulta."

Tyrskin. Sitten lähdimme hakemaan Anna jäähallilta.

Savonlinnan Vuohimäen leirintäalue oli laaja. Siellä saattoi vetäytyä omaan yksityisyyteensä. Ensi kertaa varten löysin vielä eristyneemmän paikan alueen takanurkata suuren kuusen juurelta. Lisäksi leirintäalue oli astetta siistimpi kuin Puumalan Koskenselkä, joka siltakemmakkavieraiden jälkeen oli suorastaan saastainen.

Sunnuntai-iltana teki mieli ryhtyä keräämään tyhjiä pulloja juhlijoiden jäljiltä. Olisi taas ollut ainesta Jatu-rahastoon. Meillä on eteisessä utopiasosialistisesti designeerattuja pusseja, joihin kerään paikallisten pienyrittäjien kaljarahastoon tyhjiä pulloja ja tölkkejä.

Runous jos mikä on pienyrittämistä, sanoi joku nykyrunoilija. Jatuliini on arkipäivän karu runoilija. Runoilija-klovni on hänen sosiaaliseen realismiinsa verrattuna todellinen lyyrikko. Runoluut herkän kellarissa olivat kyllä ihanat.

Hermot eivät menneet lopullisestii, vaikka meillä Matin kanssa ei ollut sanomista reissun aikataulusta. Menimme nuorimman ehdoilla.

Kannatimme savonlinnalaista turismielinkeinoa. Ruokailimme ihastuttavassa Sarastrossa, jonka menu näytti miltei samalta kuin viereisen ravintolan, mutta hinnat halvemmilta. Kahvila Raide löytyi Savonlinnan vanhalta rautatieasemalta. Söimme siinä lähtölounaan.

Tekstaroin Tikkisen Hannelelle, että nyt löytyi unelmakahvila. Jokainen lounaslautanen oli erilainen ja mukit myös. Ikään kuiin kaikki olisi kerätty kirppareilta. Leivonnaisia oli sen seitsemäätoista sorttia ja lounaskeittoja kaksi vaihtoehtoa: liha ja kasvis. Matti, hölmö, söi kukkakaalikeiton ja Savonrannassa kotiintulomatkalla oli jo niin nälkäinen, että oli vähällä puraista Savonrannan ravintola Kosken pöydän pleksiä nälissään.

Minä hieman kummastelin aviomieheni epämiehekästä lounasvalintaan ja oikeassa olin. Kukkakaalikeitto ei pitänyt nälkää.

Riihisaaressa tuli nähtyä Alvar Gullichsenin tauluja. Sanoinkin, että en poistu Savonlinnasta ja jos en pääse Gullichsenin näyttelyyn. Pienet maalaukset oli ripustettu niin, että niitä ei päässyt tarkastelemaan kaukaa. Niinpä ne näyttivät töherryksiltä, mutta isomman tilan kolmiulotteiset kaksulotemaaaukset tekivät ainakin minuun vaikutuksen.

Matti puhui jostain geometrian pakopisteistä, joita joissain tauluissa saattoi olla useampiakin, mutta minä maailman epägeometrisimpana ihmisenä ymmärsin sitä yhtä vähän kuin blondi suhteellisuusteoriasta. Muuten! Matin kommentti Savonlinnan uudesta kirjastorakennuksesta Joelista oli, että kirjat eivät päässeet siellä oikeuksiinsa. Kirjat ikään kuin kutistuivat olemattomiin.

Joelin tunnelma oli kyllä harras, mutta jokin häiritsi. Talo oli niin hallimainen. Vähän niin kuin meidän tekemäämmme ja Matin suunnittelemaan maneesiin olisi pantu vain pari karkeavaluista betonista kerrosta ja väliin kierreportaat sekä hissi. Siinä kaikki. Mitään jujua en Joelissa havainnut.

Joeli oli halli, jossa oli kirjoja. No, se Siperian kuusen harmaantuminen pitää käydä ainakin kerran vuodessa havaitsemassa ja tuomassa kierrätyshyllyyn kasa kirjoja. Vein sieltä Hannelelle Agatha Christien Tuijottavan katseen ja Simenonin jonkun dekkarin. Piti vielä eilen ennen lähtöä palata hakemaan Anja Vammelvuon novelleja. Anja Vammelvuon mies oli Jarno Pennanen, jota Paavo Haavikon Marja-Liisa Vartio ei pannut, sillä pelkäsi tämän muuttuvan silmissään vain lihavaksi papiksi. Vartio oli hurmaantunut rakkauden karvaisesta Jumalasta.

Helvi Hämäläinen puolestaan luonnehti Jarno Pennasta oman lajinsa opportunistiksi, joka jatkosodan loppuvaheessa, kun alkoi olla selvää, että Saksa häviää, suorastaan juoksi turvasäilöön.

Kuka pani ja ketä

Luin asuntovaunumatkallamme loppuun Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanin. Kuten Hannele sanoi mr Rochester jäi ohueksi hahmoksi. Hän oli mukana vain, jotta kirjaan olisi saatu melodramatiikka ja kirjailijaikäneitosisaruksista sen, joka elämänsä päätteeksi päätyi naimisiin, höpsön ihanteellinen käsitys rakkaudesta.

Luin kirjan yhteiskuntasuhteina. Siinä päähenkilö Jane Eyre tekee luokkanousua ja samalla rikkoo joitain rajoja jopa. Charlotte Bronte on pannur Jane Eyren suuhun jotain hyvin radikaalia: naiset tarvitsevat harjoituksia kyvyilleen siinä, missä miehetkin. On ahdasmielistä sanoa, että naisten pitäisi rahoittua leipomaan kaakkuja tai kutomaan sukkia, soittamaan pianoa ja kirjomaan tupakkakukkaroita.

Jane Eyre päätyy kyllä hoivaan ja jossain vaiheessa innostui hääräämään myllistetyssä talossa, harjasi, pölytti, kiillotti ja keitti, vaikka olisi voinut lähteä maailmalle, Intiaan. Jane Eyre valitsi kutsumuksensa mukaisesti.

Kirjan mielenkiintoisin hahmo on st. John, pappi, joka oli kylmän rationaalinen koleerikko, kerrassaan upea mies, joka osasi pitää peniksen housuissaan. Hänelle Jane Eyre oli naittamassa kaunista ja rikasta miss Oliveria, mutta st. John sanoo "rakkaudesta" seuraavaa: "Vaikka rakastankin Rosamond Oliveria niin rajusti - ensimmäisen intohimon koko voimalla - ja vaikka hän on niin lumoavan kaunis ja viehättävä, olen samalla kylmästi tietoinen siitä, etten saisi hänestä hyvää vaimoa. Hän ei olisi minulle hyvä puoliso, tietäisin sen oltuamme vuoden naimisissa, ja kahdentoista kuukauden huumausta seuraisi elinkautinen katumus. Sen tiedän."

Rakasta minut

Aloitin eilen aamulla Savonlinnan Vuohimäen leirintäalueen rantapenkillä istuessani ja tyttöjen heräämistä odotellessani Roman Schatzin Rakasta minut. Järvessä oli kaksi paksua ja vanhaa saksalaista. Leirintäalueen maksuun olisi kuulunut aamusauna, mutta minä kävin vain ovelta kurkkaamassa.

Menin rantaan lukemaan ja tunsin olevan lomalla.

Nauratti sakupariskunta kaulaansa myöten Saimaassa. Kirja, jota luin, oli saksalaisen Roman Schatzin. Päätin, että Umberto Econ Focault´n heiluri on liian jöötti pakun koiraosastossa ymmärrettäväksi. Schatz oli mainio ja osuva saksalaisine huomioineen Suomesta, Euroopasta ja maailmasta.

Sitä en kuitenkaan tajua, miksi epäsovinnaisuuteen kuuluu litrakaupalla alkoholia ja muita päihteitä. Päihdekeskeisyys on jo mitä suurinta sovinnaisuutta ja me, jotka emme juo, saamme selitellä, miksi. Schatz käyttää sivukaupalla Suomen metsiä paperina todistellakseen, että on niin epäsovinnainen jätkä, kun näyttää elähtäneeltä, kaksi käsin viinaa kiskoneelta elostelijalta.

No, onhan hän armotonkin itseään kohtaan. Verrattuna yläluokkaseen ja upporikkaaseen Tove Janssonin veljen tyttäreen Sophieen, joka kirjassa kulkee nimellä Camilla, Schatz luonnehtii itseään: ulkomaalainen, rahaton looseri, joka asui Järvenpäässä tornitalossa, metsän yläreunalla. Schatz tunsi itsensä millon madoksi, milloin ameebaksi, kärpäsen paskaksi ja Sophie (vai Sophian?) dildoksi. Lisäisini tuohon vielä, että turvonnut juoppo.

Onneksi Schatz pääsee karkaamaan tavisten Järvenpäästä Helsingin keskustan tuntumaan. Ja ajatelkaa, miten kertakaikkisen tyhmiä olivat järvenpääläisen tornitalon asukkaat. Kun Schatz sanoi, että muuttaa keskustaan, tornitalon tyhmä kansa kysyi: "Ai, Sibeliuksenkadulle."

Kertakaikkisen moukkaa porukkaa! On keskusta ja Keskusta.

Schatzin naiskuva on myös melko yksiulotteinen. Joutuaan kuin sieni, poltettuaan pikku veljen kanssa aina jointit, vedettyään tupakkaa sormet keltaisena, käytyään huorissa ja petettyään jokaisen halukkaan kanssa vaimoaan tämä vielä ihmettelee, miksi vaimo ei halua.

Todella Schatz kuvaa lastensa äidin kirjallisen kuvan kuin Tyko Sallinen Mirrinsä tauluissaan. Sirpa oli ihana, kun oli nuori ja synnyttämätön ja aina halukas. Kun joi yhtä reippaasti kuin saksalainen poikaystävänsä. Oikeataan aika vastenmielistä tekstiä. Taustalla paistaa murrosikäinen tai peräti uhmaikäinen pikku poika, joka on jostain syystä etupäässä vain katkera.

Sirpasta tulee kahden synnytyksen jälkeen naispaholainen, jonka Schatz haluaa tappaa. Akka nimittäin pihtaa.

Camilla eli Sophia Jansson on toista maata. Voi miten hyvä nainen, sillä hänen kanssaan voi harrastaa jopa ryhmäseksiä. Kuulkaas kaikki, kuinka radikaali vävypoika meillä on. Kerroshampurilaisen Jukka kustantaa sitten Schatzin ensimmäisen kirjan.

Hm. Nyt tajuan jotain. Rakasta minut on täynnään päihdeongelmaisen uhmakkuutta. Hän mukiloi tekstillään Sirpa-poloista kuin viisivuotias lelunalleaan, kun ei saa mamilta karkkia.

Kirjoitan tätä Matin pikkuläppärillä asuntovaunussa pihalla. Sade lakkasi. Ripustan matkapyykin ja imuroin vaunun. Joskus vielä kerron kohdista, joista todella pidin Schatzin kirjassa. Olen ottanut sivunumerot ylos.