Mustikat jäivät tänään metsään

pe 28.8.2015

Tulla lorottaa vettä. Ihan hyvä sinänsä, sillä esimerkiksi vatut kaipasivat juuri tätä. Eilen hekumoin, että pääsen tänään aviomieheni kanssa mustikkametsään. Meillä on vielä yksi hylly pakastimessa tyhjänä. Aamulla ikkunan takaa kuului lirinä ja arvasin, että miehelle tuli kalustonhuoltopäivä.

Oli äsken käynnistämässä kaapeleilla yhtä katsastettavaa pakua. Omansa meni määräaikaishuoltoon. Katsastettavan pakun ajopiirturi tulee kalibroida. Mulla olisi nyt tuhannen taalan mahdollisuus, koska mies ei pyöri jaloissa eikä miehitä työtietokonetta, mennä Elon sivuille ja selvittää, millaista eläkettä pystymme itsellemme loppuvuonna maksamaan. Arvelen vahvasti, että emme minkäänlaista.

Lisäksi olen johonkin maksanut liikaa ja Elo on palauttamassa meille liikaa maksettua osuutta. Kauhea sotku ja juuri nyt, kun Elokin on "kehittänyt" voimakkaasti nettipohjaista asioimista. Kukaan ei vastaa puhelimeen tai puhelimeen vastaa jokin idiootti aasi, joka ei tiedä mistään mitään. Kaikki voimavarat ovat valjastetut nettipohjaisen asioinnin kehittämiseen.

Utelivat meiltä tilinumeroa, jonne liikaa maksettu osuus voitaisiin palauttaa. Panin nettipohjaiseen asiointialustaan viestin, että haluan yhteydenoton puhelimitse. Vetäkööt vain käteensä. Yhteydenottopyynnöstä on kulunut varmaankin kuukausi.

Pitää pakata kirjekuoreen sankari-isoveljelleni, joka on minut kerran kiskonut maalle Immolanjärvestä, Onni Jääskeläisen yleisönosastokirjoitus. Yleisönosastokirjoitus oli kuuluisassa viime maanantain Maaseudun Tulevaisuudessa, jota en näköjään jätä kommentoimatta joka toinen päivä.

Tai no. Keskiviikon Maaseudun Tulevaisuudessa oli ylihyvä Ilkka Herlinin yliöartikkeli siitä, missä asuminen on ekolgoista. (Ekolgoista? Pankaapas itse krjaimet oikeaan järjestykseen. Ekologista.) Mieltäni lämmitti etenkin sivallus Osmo Soininvaaran (vihreä ET) suuntaan. Aina pitää härkkiä heitä, joilla on hegemonia. Soininvaara on kuulema sitä mieltä, että tutkimus maaseudun ekologisesta asumisesta on manipuloitu. Herlin arveli Soininvaaran sanoneen näin sen vuoksi, että tutkimustulos ei tue urbaanisinivihreiden ennakko-oletuksia.

Mainitsemani yleisönosastokirjoittaja Onni Jääskeläinen on Anjalankosken kartanon vuokraaja ja yrittäjien yrittäjä. Syntyisin pienistä oloista Keiteleeltä ja meidän perheen Immolankartano-vaiheessa iskän sekä äiskän pomo.

Imatran Immolan kartanosta ovat minunkin varhaisimmat muistijälkeni. Asuimme siellä vuoteen 1969. Ensimmäinen elävä muisto minulla ylipäätänsä on mistään, kun äiti nostaa limaisen vastasyntyneen vasikan maitokärryyn kartanon navetassa ja vasikka hiljalleen liukuu kaikkine limoineen päälleni.

Muistan myös sen, kuinka traktorin pyörä tuli navetan vinniltä läpi kartanon navetasta ja sen, kuinka eläinlääkäri sahasi kuolleen vasikan kappaleiksi lehmän mahassa. Olen muistikuvani kertonut täällä ennenkin, mutta tulkoon kertauksena.

Muistan myös sen, kuinka Enso Gutzeitin omistaman kartanon, kartano oli kolhoosi ihan puhtaasti, vieraaksi tuli neuvostoliittolaisia. Me kartanon työväen penskat pääsimme kurkistelemaan korkea-arvoisia vieraita jostain aikuisten jalkojen varjosta.

Kartano oli ihana paikka pikku lapselle. Aina oli kavereita. Paitsi syksyisin, jolloin itseäni vanhemmat pääsivät kouluun. Muistan sen autiuden talon, jota yläkasarmiksi sanottiin - ennen minun syntymääni meidän porukat olivat asuneet alakasarmissa - pihalla, kun koulut olivat alkaneet.

Ei! Seis! Tulipas nyt huono lause, vaikka koetan opetella maatuskanukkeilmaisuita. Maatuskanuket ovat sellaisia, jossa lauseen sisällä on kesken kaiken päähän pälkähtänyt sisäkkäinen lause, joka selventää kokonaisajatusta tai joka vain muuten tuli kesken kaiken mieleen.

Otetaanpa uusiksi.

Muistan sen autiuden tunteen yläkasarmin pihalla, kun koulut olivat alkaneet. Taloa, jossa asuimme, sanottiin yläkasarmiksi erotuksena alakasarmista. Alakasarmi oli navetan alapuolella ikään kuin alamäessä ja yläkasarmi lähempänä kartanon päärakennusta - hienoa ja koruilmeistä rakennusta, jossa asui muun muassa Onni Jääskeläinen, työnjohtaja. Tai jos ei asunut, oli talossa ainakin työnjohtajan konttori.

No niin mitäs nyt tehdään, sillä oli kertomassa yhtä aikaa sekä Onni Jääskeläisestä että kaikkia muita kavereita nuoremman lapsen eksistentiaaliahdistuksesta pihalla, kun kaikki muut olivat päässeet kouluun? Jatkan ensin niistä kouluun menneistä ja sitten kerron Onni Jääskeläisen yleisönosastokirjoituksesta.

Niinpä teen. Tässäpä tätä tulee:

Katsoin Immolan kouluun johtavaa koivukujaa haikeasti ja ajattelin, että vielä minäkin sinne kouluun pääsen. Totisesti pääsin ja melkein kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Onni Jääskeläisen kirjoitus maanantain Maaseudun Tulevaisuudessa kehotti kaikkia menemään vain töihin. Niin. Juuri sen vuoksi en käy serkkutapaamisissa ja omien sisarustenkaan kanssa ei oikein juttu luista. Elämme niin eri maailmoissa. Menkää työttömät töihin!

Niin minne?

(Ette varmaan enää uskoneet, että koskaan pääsen takaisin maanantain Maaseudun Tulevaisuuteen, sillä välillä mieleeni juolahti haukkua urbaanisinivihreitä, muistella lapsuuteni yksinäisyyttä sekä kertoa, että vaikka olenkin yhtä kaukana sodan jälkeen syntyneistä sisaruksistani kuin lihapulla hajuvedestä tai sovin heidän kanssaan samaan serkkutapaamiseen yhtä mainiosti kuin virtahepo zumbaharjoituksiin tai kuin marakatti posliinikauppaan, koetan kuitenkin muistuttaa, että olen olemassa. Kiskoihan sankari-isoveljeni minut kuiville, kun nelivuotiaana putosin laiturilta järveen. Muistan vain, kuinka järven pinta oli silmieni tasalla - hm, ulottuivatkohan jalkani kuitenkin pohjaan, hm - ja näin pinnalla ilmakuplia.

Joskushan minusta on tuntunut siltä, että saan vaikka mädäntyä tai muumioitua tänne kotiini Lapinlahdelle, eikä välttämättä kukaan muistaisi kertoa sitä sukulaisilleni. Kuolen täällä kuin etana kotilossani. Jos koetan hieman käännähtää tai tulla ulos, alkaa kuulua inhontäyteinen kirkuna. Kiitos etanametaforasta virolaiselle kirjailijalle Jan Kaplinskille.)

En minäkään uskonut, että olisin koskaan yltänyt takaisin Onni Jääskeläiseen, mutta seuraavan väliotsikon jälkeen pääsen viittaamaan hänen yleisönosastokirjoitukseensa ja laajentamaan teemaa eteenpäin oman silmään kustun sukupolveni näkökulmasta.

Mitä kävisi, jos vain menisimme töihin?

Nyt tuli ajatus. Mitäs jos me kaikki työttömät ja vajaatyölliset sekä -vajaakuntoiset vain menisimme töihin? Minäkin joka aamu menisin istumaan Matti ja Liisa -lehden toimitukseen ja alkaisin naputella toimittajien juttuja uusiksi. Ihan niin kuin vapaaehtoismielessä.

Jotta edes jotain journalistisesta osaamisestani ja koulutuksestani olisi kansantalouden käytössä. Tosin se olisi pörssiyhtiön, oyj:n käytössä, mutta emme nyt puhu siitä.

Tekisi niin mieleni korjata tällainenkin jutun alku: "Sisustus- ja verhokankaissa on tällä hetkellä suosikkilistan kärjessä luonnonmateriaalit..."

Aikuisten oikeasti. Suomen kielessä on sellainen ilmiö kuin kongruenssi: "Kongruenssin perussääntö on yksinkertainen: Kun subjekti on yksikössä, predikaattikin on yksikössä. Kun subjekti on monikossa tai kun nominatiivimuotoisia subjekteja on useita, predikaattikin tulee monikkoon." http://webcgi.oulu.fi/oykk/abc/kielenhuolto/lauseopillisia_ilmioita/kongruenssi

Eikä tämän opiskeluun tarvitsisi lukea yhtään kirjaa. Riittää, että selaa vähän nettiä ja opiskelee vaikka juuri jostain netin kielenhuoltoalustalta.

Lisäksi muistuttaisin, että on olemassa säännöntapainen, jonka mukaan lauseessa ei saisi olla määreitä pötkössä viittä enempää: "Seurakuntien lapsi- ja perhetyössä toimiville ja päivähoidon henkilöstölle suunnatun täydennyskoulutuksen päätteeksi leikittiin ja laulettiin torstai-iltapäivänä virsiä."

Möhkölause aloittaa jutun. Siksi oli vaikeata ymmärtää, mikä on jutun uutinen. Jutun alunhan tulisi sisältämän uutisen tai jonkin muun yllättävän asian, vaikka pelkästä paikallislehdestä on kyse. Kaiken muun hyvän lisäksi lause on passiivissa.

Pienenä vinkkinä. Passiivi-ilmaisuita kannattaa lehtikielessä välttää viimeiseen asti. Passiivi-ilmaisut nääs passivoivat.

Voin kertoa, että Matti ja Liisa -lehdelle nauretaan jo eri puolilla pitäjää. Juttelin kesällä erään kielestä tarkan varpaisjärveläisen kanssa ja tämä ei naurun tyrskeeltään meinannut saada sanaa suustaan. Sain hihityksestä hädin tuskin selvää, mutta keskustelukumppanini koetti sanoa, että lehden kieli on mennyt surkeaksi.

Päätoimittaja on pikkulehdessä vastuussa näistäkin asioista. Vaadin Matti ja Liisa -lehden päätoimittajalle täydennyskoulutusta. Ja jotain sellaista aivopesuntapaista, että olisi kiinnostunut jostain muustakin kuin siitä, onko tukka hyvin tai näkyykö kello. Sellaisestakin kylällä kuulee.