"Leipää huudamme ja kiviä annetaan!"

Entisestään kutistuvan mikroyrittäjän ankeaa arkea

ti 29.9.2015

Juhani Koiviston väitöskirja Leipää huudamme ja kiviä annetaan uhkaa räjäyttää pääni. Luin sitä illalla ja heräsin kello 24 valvomaan neljä tuntia erilaisten eilisten kielipelien soidessa päässäni. Tosiasiassa alitajuntani taustalla soi Johanna Korhosen Valkoisesta köyhyysvalosta Sibeliuksen Valse triste - menestysbiisi, jonka Sibbe kuulema möi liian halvalla.

Lisäksi huolehdin koko viime yön siitä, että persettäkö tässä pitäisi alkaa myydä. Täytän lokakuussa 50 vuotta. Ei taitaisi oma mennä kaupaksi, joten pitäisikö harkita Matin.

Nyt aivoni ovat kuin kovaksi keitetty muna. Koaguloitunutta valkuaista pullollaan niin, että silmät tuntuvat paineen vuoksi haluavan ulos päästä. Onneksi minulla on marraskuussa aivojen SRI-kuvaus Kysillä.

Koiviston väitöskirja on diskurssianalyyttinen. Se kertoo etupäässä Pentti Haanpään tuotannon Raamattu-sitaateista. Haanpää muuten kirjoitti raamatun pienellä alkukirjaimella, sillä ei sinänsä viitannut Raamattuun, vaan raamattuun yleisellä tasolla.

Väitöskirjailija toteaa lakonisesti, että diskurssi saattaa olla kirjallisuustieteessä kaikkein laajimmin käytetty käsite. Minä olen hieman taipuvainen ajattelemaan niin, kuten Koivistokin huomaa, että pahimmillaan sen ainoa merkitys on käyttäjän teoreettisen viisauden osoittaminen (Juhani Koivisto s. 21 ja Mills 1997, 1).

No, osoitetaan nyt tässä teoreettista viisautta, vaikka postmodernin kirjallisuuden puhjetessa tajunnassa läpi vuonna 1984 Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemalla minä olin juuri löytämäisilläni Heikki Turuseni. En vain millään ottanut uskoakseni, että maaseutu kiellettiin toimittajapiireissä juuri sinä vuonna ja seuraavana, jolloin meidän epäpoliittinen ja epämaalainen urbaanipannaanisukupolvemme marssi Tampereen yliopistoon.

Punaiseen Tampereen yliopistoon, sallikaa mun nauraa. Me ollaan muuten jotain alumiineja ja olisimme kait olleet kutsutut yliopistojuhlaan tai toimittajaopiskelujuhlaan. En mennyt. En ole toimittaja. En halua olla toimittaja.

Mitä minä nyt taas tähän toimittajakuvioon eksyin? Eri diskursseistahan minun piti. Kirjoitin eilen runon runoilija-klovnille, mutta unohdin sen jo. Istuin pihakiikussa pilkkopimeässä ja kusetin koiraa. Söin baanaania ja heitin kuoret sireenipensaaseen, sillä se oli reilun kaupan banaani. Ajattelin jotain runollista ja piristävää klovnille, joka tästä eteenpäin tiistaisin on mummulomalla kärttyisäksi käyneistä kääkistä.

Minusta oli jotenkin huima ajatus dominikaanitasavaltalaisten, kolumbialaisten tai perulaisten hivenaineiden joutumisesta Matin kaivurilla siirrättämiin sireenipensaisiin Lapinlahdelle.

Ehkä runoni oli tällainen:

Teilläpäin on outo taivas
luulin, että valaistu juna kulkee
Pökkelönmäellä
Siellä, jossa rikkaan jyväjemmarin hyväosainen vaimo
mersullaan
ajoi lestadiolaisen lapsen päälle
kännissä kuten tavallista
Kädessäni on reilun kaupan banaani
ajattelen puutarhatonttua
Hän oli rakentamassa Estelleä
eikä sitä kukaan täällä typerässä, möllimäisessä, junttipossukepupersulassa
tajua