Anna pääsi Pielaveden Sampoon

Kuka tunnistaisi torin poppelin?

to 3.9.2015

Miten voi olla mahdollista, että ylipainoisen, likinäköisen ja vasenkätisen äidin lapsi pääsee pelaamaan lentopalloa SM-sarjaan Pielaveden Sampoon? Vielä tosin ei ole varmaa, pääseekö mukaan vaihtopelaajana, mutta kuitenkin. Pielaveden Sampo! Siinä on jotain taikaa. Jopa minä tiedän urheilusta sen verran, että Pielaveden Sampo on eri asia kuin Lapinlahden Veto.

Joku tietenkin voisi sanoa, että onhan siinä lapsessa isänkin geenit. Luojan kiitos on! Ja voi kauhistus, jos tosiaan näin on!

Kävin äsken Lapinlahden italialaisrouvan luona. Meillä on sama harratus. Rouva tulee tänne mammansa pikku yksiöön noin joka kolmas kesä Italiasta pikku autosellaan pitkin Euroopan Unionin autobaanoja. Siskoja on kolme - yksi Roomassa, toinen Lontoossa ja kolmas Kanadassa. Ilmeisesti nyt Kanadan sisko jätti kesänsä väliin.

Vein rouvalle Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman Laskeva neitsyt sekä Miina Supisen novelleja Apatosauruksen maa. Tiesin, että italialaisrouva etsii suomalaisesta nykykirjallisuudesta ajankuvaa ja sitä, mitä suomalaiset juuri tällä hetkellä ajattelevat.

Toissa kesänä puhuimme myös masennuksesta.

Minä julistin, että jos keskiluokkainen ihminen, jolla ei ole mitään taloudellista hätää, ei työttömyyden uhkaakaan, omakotitalo, auto sekä kaikki hyvin, masennus on vain sitä, että vatvotaan nöyhtää omasta navasta, pelkkää itsekeskeisyyttä siis. Iltalialaisrouva mietti ja sanoi, että masennus on salaperäinen asia. Sitä ei oikein voi sanoa, mistä se tulee ja minne on matkalla.

Miina Supisen novelleissa oli mainion osuva masennuksen lopun kuvaus. Joku kirjailija oli novellinpätkän mukaan maannut katatonisessa masennuksen tilassa puoli vuotta kykenemättä nousemaan sängystä. Sitten kirjailija oli vain yht´äkkiä voimaantunut, noussut ylös vuoteesta ja kirjoittanut Finlandia-palkitun teoksen. Tai jostain muuta yhtä ylivoimaista.

Italialaisrouvalla on sama harrastus kuin minulla. Aina, kun hän tulee Lapinlahdelle, hän käy tsekkaamassa salaiset paikkansa eri metsissä. Iltalialaisrouva tosin maalaa metsäkuvia. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni äsken luennon abstrakteista luontoakvarelleista esimerkein.

Yhtenä innoittajanaan hänellä on viime aikoina ollut Nándor J. Mikola. Tosin rouva ei tiennyt, että innoittajansa oli alun perinkin ollut Mikola. Hänelle oli joku vain sanonut, että työnsä muistuttavat Mikolan töitä ja sen jälkeen rouva oli nähnyt Lapinlahdellakin ilmenneen kuutamon Mikolan tapaan.

Minä käyn eri paikoissa kirjoittaakseni. Vähän kuin soittaisi musiikkia tai laulaisi kirjoittaakseen siitä. Runoja tai sanoja  musiikista Lauri Otonkosken esseekirja on nimeltään. Tai oikeastaan en käy eri paikoissa kirjoittaakseni, vaan tunteakseni tunteita. Menen Rasimäen satumetsään ja mietin, miten ihana on tiheä vanha kuusikko vailla aluskasvillisuutta ja miten absurdi metsäni samalla on, sillä metsä on täynnä jonkun Rutosen jousiampujapojan harjoituselukoita.

Menen Haukkuvalle ja vaistomaisesti pidän koivikoista, jonka läpi minulle ja Matille merkityksellinen metsätie kulkee. Matti tosin on sitä mieltä, että koivikot ovat turhia. Nehän yleensä tarkoittavat vanhojen talonpaikkojen ympäristössä sitä, että pellot tai niityt ovat metsitetyt. Että maatalous jollain pikku tilalla on päättynyt todennäköisesti kannattamattomana.

Minusta koivut ovat ... no niin nyt tulee ihan floppi .... söpöjä. Kirjoitinko juuri vasta, että käyn kokemassa tiloissa tunteita, jotta voisin kirjoittaa niistä? Ja sitten käytän sanaa söpö. Oikeastaan tunteeni ovat yksinkertaisella akselilla viihtyminen - ahdistus. Mietin jatkuvasti, mikä paikka ahdistaa, mikä on paha paikka (se, missä selvittelin Leonidin kuolemaan liittyviä asioita - ennen Leonidin kuolemaa, kun Leonid kuoli, ahdistus lakkasi), missä viihdyn ja missä tunnen yhteenkuuluvuutta koko luomakunnan kanssa.

Se muuten on helpompaa kuin tuntea yhteenkuuluvuutta Lapinlahden kanssa.

Italialaisrouva oli löytänyt Lukkarilasta jonkun turpeen tuotannolta säilyneen suonputuran. Hauskaa oli, että hän sanoi murresanan putura mitä ihastuttavimmalla italialaisaksentilla. Kun rouva selosti sanallisesti suonputurasta syntynyttä abstraktia akvarellia ja akvarellin vasemmassa laidassa olevia tummia puita, hän samalla sanoi, että ei luonto itsessään ole sitä tai tätä. Ei se esimerkiksi ole synkkä. Metsän synkkyys syntyy tunteesta omissa päissämme.

Äsken italialaisrouva putkahti tänne Lapinlahden kirjastoon. Hyppäsin esittelemään hänelle luonnontieteellisen näytteen. Se tosin osoittautui puutarhatieteelliseksi, sillä valppaasta katseesta tai huomiokyvystä puhuessamme muistin yht´äkkiä, kuinka olen syyttänyt Lapinlahtea siitä, että täällä ei ole poppeleita - niin kuin meillä vehmaassa Etelä-Hämeessä - ja kuinka toissapäivänä menin melkein shokkiin huomattuani, että torin kupeessa saattaisikin pojottaa poppeli.

En minä ole siinä mitään jalopuuta tai yhtään mitään puuta havainnut. Ainoastaan paikalliset puistokemistit merkkailemassa laajaa reviiriään kusivanoin. Kävin äsken hakemassa pienen oksan poppeliksi luulemastani koristepuusta. Samanlainen liimainen kerkkä siinä oli kuin poppelissakin.

Italialaisrouva nauroi minulle, että ei puu mikään poppeli ole. Näytteestä päätellen se on jokin koristepaju. Ja kerkkä sitten on kuusen oksien päästä keväisin löytyvä kirkkaan vihreä osa. Miksei pajullakin voi olla kerkkä tai juuri sillä poppelillä, jota nyt niin kovasti olen koko tämän kesän ajan metsästänyt omien harhaisten muistijälkieni ohjaamana.

Apua, nyt kirjaston tiskillä on muudan seudun pääinhokkini. Tärkeänä, toimeliaana ja kaikkitietävänä kuin vastanostettu porkkana, uuh, että tympii. Onneksi kirjaston ykköskoneella vastapäätäni on lapinlahtelainen, josta pidän. Herkkä, pehmeä ja hieno ihminen sekä melkein syötävä kuin kuusen oksan päästä keväisin löytyvä vihreä osa.

Kirjaston uutuuspyöräkössä oli Anni Kytömäen Kultarinta. Italialaisrouva oli sen juuri lukenut ja kiitteli kirjan luontokuvauksia. Muistelin, että kirjailija on biologi. Takaliepeessä oli, että Kytömäki on ammatiltaan luontokartoittaja. Olen Kytömäen pannut merkille ja nyt nostin kirjan tähän tietokonepäätteen viereen. Luontokuvauksista saattaisin pitää, mutta minua vieroittaa hieman vuodet, joista kirja kertoo: 1903-1937.

Ajanjaksoon sisältyvät Suomen historian kaksi ensimmäistä ahdistavaa ajanjaksoa: sisällissodan aika ja Lapuan liikehdinnän nousu. Kolmas ahdistava ajanjakso on Suomen uusliberalistamisen kausi 1978-2015. Murtumaa Suomen uusliberaalistamisessa on havaittavissa, mutta kovin ovat vieläkin hentoja ne.

Vailla henkilökohtaista vastuuta

Kalle Päätalon Hyvästi Iijoki on tervetullutta konkretiaa kahteen peräkkäiseen Lena Anderssoniin verrattuna. Kalle Päätalolla on ihan oikeita taloudellisia huolia, ihan oikea avioero takana, ihan oikeata vaimon pettämistä, ihan oikeata pettymystä entisvaimoon, joka kävelee hellää käsikynkkää kirjailijan kasvintoverin ällöittäväksi käyneen Veikko Moilasen kanssa.

Toisaalta Anderssonissa ja Päätalossa on jotain samaa. Päätalo kuvailee kirjan alussa kirjettään kotipuoleen. Hän kirjoittaa kotipuoleen oman versionsa avioerosta, mutta samaan syssyyn antaa kirjan lukijan tietää, että ei suinkaan kerro kotiväelle kaikkea. Päätalo on lukijaa kohtaan äärirehellinen. On rehellinen siitä, että on kotiväelleen epärehellinen.

Minua kiinnostaa Hyvästi Iijoki sen vuoksi, että kirjassa Päätalosta vihdoin tulee kirjailija. Luulin tosin, että avioeroaminenkin on Hyvästi Iijoessa, mutta itse eroaminen Lainasta taitaa olla edellisessä kirjassa tai sitä edellisessä.

Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta oli oikeastaan ihan samaa jööttiä kuin Omavaltaista menettelyäkin. Anderssonin kirjojen päähenkilö Ester Nilsson on karu nainen, joka elää yksinkertaisesti ja jopa suorastaan köyhästi voidakseen iskeä naimisissa olevia miehiä ja paljastaa avioliittoinstituution valheellisuutta ja fasismia.

Ihan ok, että Andersson kirjoittaa kaksi melkein identtistä tarinaa ja joku haluaa vielä julkaistakin molemmat. Kunhan nyt ei enää kolmatta samaa tarinaa kirjoita. Jospa kirjailijan niin julman ja kieltämättä nautittavan terävä katse osuisi jonnekin muualle vaihteeksi.

Roman Schatzko se sanoi Rakasta minut -kirjassaan, että nimenomaan perheessä on ainekset fasismille. Voihan se hyvinkin olla, mutta oma käsitykseni perheestä on lähinnä pragmaattinen. Ei se mikään Pyhä Asia ole, mutta käyttökelpoinen varsinkin jos on lapsia tai muuta hoivan tarvetta. Voivathan puolisot hoivata toisiaankin, hyvänen aika, mikä siinä hoivassa ja hoivan tarpeessa niin pahaa on.

Meillä Matin kanssa on käynyt niin, että yhteen on osunut kaksi Hugo Raskia tai Olof Steniä. Tai mikä pahinta, toinen meistä on Hugo Rask ja toinen Olof Sten. Ehkä minä olen Olof Sten. Sten oli valheellisempi ja siinä suhteessa jotenkin liikuttavampi, oikeastaan ja suorastaan inhottava surkimus. Hugo Rask oli vain umpio, umpimielinen ja itseriittoinen.

Hugo Rask oli siinäkin mielessä, kuten Matti, että jos jotain asiaa ei ota puheeksi tai asialistalle, sitä ei ole.

Äh, Annalle pitää lähteä ostamaan Pielaveden-harkkoihin mukaan jotain evästä. Olen lojunut tässä Lapinlahden kirjaston koneella jo muutenkin yli aikani.