Neljäntienristeyksen jälkeen

Vanha ja lihava kommunistimummo muistelee

su 19.10.2015

Tällaisia viikonloppuja, kiitos, tästä eteenpäin maailmantappiin. Eilen oli hillitöntä siivousta. Urakka ei ollut minun pelkästään ja siksi suostuin kuuraamaan jopa jääkaapin ja pakastimen sokkeliritilät juuriharjalla sekä CIF-pesuaineella. Matti työskenteli keittiössä ja irrotteli erikseen pestävät osat sekä raivasi tuulikaapin, joka ei edelleenkään eikä ilmeisesti koskaan ole feng suih, mutta menettelee.

Tänään sulkeuduin yksikseni kodinhoitohuoneeseen ja katsoin sivusta, kuinka pesukone pesee pyykkikorin pohjapyykit. Luin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen loppuun. Sain sen seuraavalta isoveljeltäni syntymäpäivälahjaksi.

Kirjasta ei oikeastaan voi kirjoittaa paljoakaan, ettei paljastaisi liikaa. Se oli lumoava ja pidin kaikista sen henkilöistä. Kirjaa kaiketi voi sanoa turvallisesti sukupolviromaaniksi. Ettei jostain nyt syöksy potentiaalista lukijaa kirkumaan, että vihaa juonipaljastajia. Ihmeellistä on, että nuori mies, turkulainen äidinkielenopettaja, joka ei itse asiassa halua tituleerata itseään kirjailijaksi, pystyy kirjoittamaan romaanin, jossa ei juoda viinaa eikä sammuta suihkuun tai jossa ei harjoiteta epätoivoisen kyynistä opiskelijaseksiä.

Ihana kirja. Kertakaikkiaan. Lumoava. Kiinnyin jopa pieneen tyttöön, joka kuolee melkein heti kirjan alussa. Pienen tytön kengät säästyvät pitkälle 1990-luvulle, hänen äitinsä oli ottanut ne evakkomatkalle, vaikka lähtö Kuusamosta tulee vauhdilla ja kuusamolaiset ovat nyreitä siitä, että karjalaisten sallittiin ottaa evakkoon jopa huonekalut.

Asialle on järkeenkäypä selitys. Kuusamoon ei ollut rautatietä. Kannakselaisten huonekalut tulivat Suomen puolelle junissa. Meilläkin on valkeata maalia rapiseva Hanskin kaappi, jonka kääntöpuolelle on kuulakärkikynällä raapustettu pääteaseman osoite: Vuoksenniska. Ostimme sen Jouni Hanskilta, nykyiseltä Datagroupin Juankosken tyypiltä ja muinaisen Mikroaseman tietokonetyypiltä melkein pelkästään tekstin Vuoksenniska vuoksi. Se on myös minun sanani.

Kohtuun pilkottu lapsi

Tommi Kinnusella on intensiivisiä kuvauksia, jotka toteavuudessaan repivät jostain syvältä. Perheen kantaäiti on ponnistellut itsensä kätilöksi. Ensimmäiseksi työtehtäväkseen hän pelastaa äidin, joka on kolme vuorokautta koettanut synnyttää lastaan. Lapsen kasvot ovat jo näkyvissä, mutta niistä huomaa heti, että lapsi on kuollut jo kauan aikaa sitten.

Kaikki odottavat äidinkin kuolevan samalla. Nuori kätilö sulkee pois mielestään oman tyttärensä, jonka joutui jättämään muiden hoiviin sillä aikaa, kun itse opiskeli kätilöksi Oulussa - käsittääkseni. Pieni tyttö oli sairastunut johonkin tavallista tavallisempaan kulkutautiin ja kuollut pois.

Nuori kätilö pyytää talon miesväeltä puukkoa. Hän valitsee pieniteräisen ja pilkkoo äidin lantioon juuttuneen kuolleen vauvan palasiksi.

Voin kuvitella hyvin, millaisen tunteen vallassa nuori kätilö oli. Itse asiassa vallassa ei ollut mikään tunne. Joskus tunteet vain tulee kytkeä pois päältä. Kätilö on kylmän rauhallinen, tietoinen siitä, mitä teki. On toimittava eikä tietyssä kohtaa saa päästää itseään muistamaan oman pienen tytön pulleita käsiä, jotka kohottautuivat äitiä kohti, kun tämä lähti kätilön opinnoille.

Jos itse koettaisin kirjoittaa jotain tuollaista, menisin kummityttäreni ristiäisiin. Pitelen pientä vauvaa, itselleni vierasta, ja kuvittelen sisälleni jäykän teräspilarin. Oma ensimmäinen keskenmenoni on käynnistynyt ja kohta pyydän Mattia, että veisivät minut tyttöjen kanssa ristiäisten jälkeen terveyskeskuksen kautta Kysiin.

Sama oli Marian teho-osastovaiheessa. Jotta pystyi edes liikuttamaan jalkojaan kohti vastasyntyneiden teho-osastoa, piti rakentaa tunne-elämän ympärille läpäisemätön teräslieriö.

Sahattu lehmävasikka

Samanlaisia kohtia Neljäntienristeyksessä oli muitakin. Vauvan ruumiin pilkkomisesta tuli mieleen myös oma lapsuuteni avainkokemus. Seurasin Immolan kartanon navetassa Imatralla vähän alle nelivuotiaan silmin, kuinka eläinlääkäri sahasi kuolleen vasikan lehmän kohdussa pitkien vaijereiden varassa ja samalla isä ajoi traktorin pyörän navetan vintin välipohjan läpi.

Kaksi varhaisinta lapsuudenmuistoani eivät ole tapahtuneet samaan aikaan, mutta minulla on mielikuva siitä, että seison yhdessä kohtaa pitkällä navetan käytävällä ja oikealla edessäni eläinlääkäri sahaa vasikkaa lehmän sisällä sekä yläpuolellani kiikkuu traktori, jonka pyörä tunkee navetan välikaton lävitse.

En edes todellisuudessa tiedä, onko Immolan kartanon navetan vintin tai niin kuin miellä kotona sanottiin vinnin katto pettänyt enkä ole sitä keneltäkään kysynyt. Sitä, että olen jäänyt maitokärryn kipatessa limaisen ja vastasyntyneen vasikan alle samalla käytävällä, en itse muista, mutta se minulle on kerrottu niin, että näen asian muistissani selvästi.

Voi olla, että minulle on kerrottu traktorin pyörän uppoaminen lahon lattian läpi - isähän oli traktorikuskina sekä Immolassa että Kaukopään tehtaalla, ja olen itse kehittänyt siitä elävän muistikuvan, kuten limaisesta vasikasta. Erotan limaisen ja verisen vasikan lämpimän makean tuoksunkin, jos oikein pinnistelen.

Neljäntienristeys ja Petropolis

Toinen kirja, josta vain en voinut kirjoittaa mitään, sillä itkin melkein koko ajan sitä lukiessani, oli viimekesäinen Anya Ulinichin Petropolis. Oli lähdössä Pielavedelle pastori-Raijan luokse kylään sekä ehkä maneesin avajaisiin. Tottahan minua itketti sekin, että olin menossa maneesin avajaisiin ilman ketään vierelläni, kuten aina. Enkä sitten mennyt, sillä silmäni olivat surkean punaiset ja turvoksissa.

Siinä vaiheessa käsitin viimeistään, että meidän tässä aviossa on vain kuljettava erikseen, milloin niin on. Emme mahdu edes samoihin työkohteemme avajaisiin. Jommallakummalla on liian iso ego. Tai kummallakin. Emme vain mahdu. Vituttaa sellainen, että pitäisi jonain vittuedustusmuijana vittukeekoilla jakkuvittupuku vittupäällä jossain aviomiehen rinnalla. Vittu. Eiku. (Sori, Hannele. Kokeilin vain, oletko hereillä.)

Mutta Petropoliksen halusin viedä tuliaisiksi ystävättärelleni. Ja tämä lähettää ihmetteleviä tekstareita, koska tulen. Kirja oli kesken, kesken ja sitten tuli loppu. (Viittaus Matt. 24:14, Tämä valtakunnan evankeliumi julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu.)

Neljäntienristeyksen kätilö joutui jättämään oman lapsensa vieraan hoiviin. Petropolisin päähenkilö on vähällä joutua Asbesti 2:n pohjaimuun. Hänet tekee raskaaksi taiteellisesti lahjakas vanhempi poika, joka asuu vieläkin surkeimmissa ja köyhemmissä oloissa kuin päähenkilö.

Koska päähenkilön äiti, kirjastonhoitaja epäinhimillisissä oloissa, on päättänyt, että tyttö pääsee Asbesti 2:sta pois, hän käytännössä kaappaa tyttärentyttären itselleen. Tyttärentytär vieraantuu heti teiniäidistään ja teiniäiti lähtee Pietariin taidekouluun. Taidekouluun hän ei jää, vaan päätyy USA:han välitystoimistovaimoksi, karkaa ja seikkailee läpi kummallisen maan.

Äiti on viisas. Tyttären lapsi pitää tavallaan uhrata, jotta tytär pääsisi pois. Anya Ulinich on kuitenkin armollinen. Mummo, semmoinen kuuluisa venäläinen babuška, nostaa tyttärensä tyttären aivan käsittämättömin ponnistuksin elolle kaukana Siperiassa Asbesti 2:n hirvittävässä kerrostalokolossissa, menee itse kuolemaan jäiselle työpaikalleen, sillä sairastaa syöpää, ja tytär lentää hakemaan tyttärensä luokseen.

Koko Neljäntienristeyksen tarinaa ei olisi, mikäli kantaäiti, Maria, kätilö, ei olisi uhrannut omaa esikoistaan. Tai tarina olisi erilainen. Tavallisempi. Lujien naisten kertomus olisi jäänyt syntymättä. Petropolisin päähenkilö on paljon paljon pehmeämpi kuin jäänkova äitinsä tai Marian myöhempi Lahja-tytär, mutta olisi pehmeyksissään saattanut jäädä roikkumaan nuorisoalkoholistipojan liepeille ja ehkä alkoholisoitunut itsekin.

Oli tärkeää, että Petropolis-äiti oli julma ja potkaisi lapsensa pois luotaan.

Vihaiset babuškat

Eilen kirjoitin, että päällimmäinen tunne viisikymmentävuotisuudessa on jotenkin mädäntyneisyys. Nappasin sen eilen Yle Puheen kirjakerhosta ja Natalja Kljutsarjovan Kolmannesta luokasta. Luulin tosin kirjan nimeksi Nikitan toista vaihtoehtoa Venäjälle. Se oli radio-ohjelman otsikko.

Kljutsarjovan romaanissa esiintyvät vihaiset mummot, babuškat. He resitoivat ortodoksisella tavalla ja ilman possessiivisuffiksia: "Päästä meidän sielut lepoon, me ollaan vanhoja kommunisteja eikä osata rukouksia ulkoa, mutta päästäkää meidät pois."

Ylen studiossa olleet Venäjän kirjallisuustutkijat kirjallisuustoimittaja muassaan olivat tukehtua inhoonsa. Vanhoja kommunistimummoja, jotka kehtaavat tulla lapsenlastensa uniin ja vaatia jotain.

Samaistan itseni vanhoihin venäläisiin kommunistimummoihin. Toivon, että vihani naulitsee minut maahan ja toivon, että kynteni kasvavat pitkäksi kuin sapelit ja raavin maata kammoittavasti. Syydän uhkauksia ja rumia sanoja niin, että kaikki kalpenevat keskiluokkaisesta kauhusta.

Toivon, että lävistän heidät riivatulla katseellani, löyhkällä ja ikävällä. Minä olen vihainen, vihainen, vihainen. Olen viisikymppinen ja sain eilen sähköpostilla ihanan neuvon: "Vaihdevuodet tulee lusia päivä kerrallaan!"