Stonerin eleetön elämä

Elin-, hengitys- ja tavaratilasta taistelua

ma 2.11.2015

John Williamsin Stoner oli hidastempoinen, rauhallinen, kuten rauhallisten ihmisten elämä kuuluukin olla. Siksi halusin lukea sen hitaasti. Pelkästään kirjan perusteella voisi arvella, että kirjan päähenkilö, yliopiston kirjallisuusmies, ei elänyt ollenkaan. Se ei ole totta.

Kirja ei kertonut päähenkilön elämäntyöstä sen tarkemmin. Siinä vain sanottiin, että hän opetti ja miten opiskelijat opettajansa parhaimpina kausina suorastaan parvelilivat hänen ympärillään. William Stoner eli täysin työlleen, mutta kirjan tarkoituskaan ei ollut kertoa siitä.

William Stoner eli vahvasti. Yliopistolla. Hän ei välittänyt tuon taivaallista yliopistollisista intrigeistä ja valtapeleistä. Hän omistautui keskiajan kirjallisuudelle ja opiskelijoille. Niin sanottua henkilökohtaista elämää hänellä ei ollut juuri lainkaan - lukuun ottamatta pientä pätkää ruuhkavuosina, jolloin Stoner bylsi itseään nuorempaa yliopisto-opettajaa, entistä oppilastaan.

Vanhenevan miehen ja nuorehkon naisen rakkaustarina oli kuvattu kauniisti. Se alkoi hienovaraisesti, melkein eleettömästi. Yhtä eleettömästi se loppuikin.

Kirjan päähenkilö muistutti jotenkin kummasti etelähämäläisiä. Etelähämäläisistä kouluvuosiltani jäi mielikuva, että Ne eivät paljoa vaadi, tekevät vain viljavilla, suorastaan suloisilla pelloillaan kovasti työtä ja menestyvät mieluummin hiljaisesti:

"...niin vakavaa, mi auraltaan
ei suotta siirry milloinkaan,
halveksi säätyään..."

Romanttista rakkautta etelähämäläinen ei tunne. Hänelle on olemassa ainoastaan pragmaattinen liitto. Perhe on talousyksikkö. Aluksi, jotta jotain liittymistä saadaan aikaan, on ehkä jotain hormonaalista, mutta sen jälkeen kuvaan kävelee velvollisuus. Velvollisuus ennen kaikkea, sitoutuminen, kun on tullut luvattua. (Olenkohan muuten naimisissa henkisen etelähämäläisen kanssa? Aina jotenkin eksyn tekemisiin eleettömien ja epäromanttisten, mieluummin vaitonaisten miesten kanssa. Toisaalta yksi kokemus miehestä, jonka sisällä oli kaamea ydinvoimala, joka oli täynnä vimmaa ja ääntä, intohimoa ja ristiriitoja, tulta ja energiaa, riittää, kiitos.)

Päähenkilö ajattelee rakkaudesta näin: "William Stoner oli nuorena luullut rakkauden täydellisen olemassaolon tilaksi, jonka ihminen saattoi saavuttaa, jos hänellä oli onnea. Kypsemmällä iällä hän oli tullut siihen käsitykseen, että rakkaus oli valeuskonnon taivas, jota kohti kuului tähystää huvittuneesti epäillen, lempeän tuttavallisesti halveksien ja nolostuneesti haikaillen. Nyt keski-iässä hänelle alkoi seljetä, että rakkaudessa ei ollut sen paremmin armosta kuin illuusiosta. Hän piti sitä inhimillisenä muutoksena, tilana joka keksittiin ja muokattiin hetki hetkeltä ja päivä päivältä tahdolla, älyllä sydämellä." (John Williams Stoner s. 218)

No siinähän se tuli. Matti Valkosen ajatus rakkaudesta. Meille, epävelvollisuudentuntoisille takinkääntäjille asia on vaikea ja koko käsitys työläs. Pelkästä ajatuksestakin tulee hiki.

Kuin Saarnajaa lukisi

William Stoner syntyi pienellä maatilalla ja vanhemmat olivat lähtökohtaisesti alituiseen uuvuksissa olevia raatajia. Ensin kuoli päähenkilön isä ja melkein heti perään äiti. Sitten he vain maatuivat. Vanhempia ei kannattanut rakastaa eikä kehenkään kiintyä, sillä heidän kuolemansa jälkeen oma elämä on vaikeaa, jos nimittäin rakastaa ja kiintyy. (Herrajumala, tämähän on aivan aviomiestäni!)

Stoner hautasi ensin isänsä ja sitten äitinsä tämän puolison viereen. Ilman sen kummempaa surua tai mielenliikutusta. Vanhemmat "...olivat uhranneet elämänsä ilottomalle raatamiselle, ja heidän tahtonsa oli talttunut, järkensä tylpistynyt. Nyt he makasivat mullassa, jolle olivat anteneet elämänsä, ja hitaasti vuosien mittaan maa ottaisi heidät omakseen..." (John Williams Stoner s. 126)

Seuraavassa kuvataan vanhempien arkun maatumista ja sitten vanhempien ruumiiden vähittäistä lahoamista: "Ja niin heistä tulisi arvoton osa tätä ankaraa maata, jolle he olivat kauan sitten itsensä luovuttaneet." (s. 126)

Tätä polemisoisin. Ainoa, jolla oikeasti on merkitystä on maa. Ja tietysti ilmakehä sekä vesi. Jos kiertokulku häiriintyy tai ihminen likaa jonkin kolmesta elementistä, hukka perii. Arvoton osa ankaraa maata? Minusta hiven- ja muiden alkuaineiden kierto ihmis-, eläin- tai kasviruumiin kautta, on pääasia.

Pääasia, että elämä jatkuu. Eivät Stonerin vanhempien elämä ollut arvotonta. He potkaisivat maatilaltaan yhteiskunnalliseen nousukiertoon pojan, josta alunperin piti tulla korkeasti koulutettu maanviljelysasiantuntija. Stoner vaihtoi melkein heti opintojensa alussa maatalousfysiologian kirjallisuustieteeseen.

En minä vastaan kuitenkaan ämpytä niin kuin teen joka kerta lukiessani Raamatusta Saarnajaa. Tai Stoneria lukiessa ämpytän vastaan vain siinä, että maauskoisten, kovaa työtä tehneiden ihmisten elämä olisi ollut arvotonta. Kovin arrogantisti sanottu! Sitä paitsi, miten niin tylppä järki? Stoner itse on sujahtanut akateemiseen kirjallisuusmaailmaan, mutta kovin on arrogantisti sanottu, että maauskoinen, kovaa työtä tehnyt ihminen olisi tylppäjärkinen.

Tähän emme nyt kompastu, emmekä Saarnaajaankaan. Lupaan itse asiassa lukea koko Saarnaajan kirjan uudestaan. Tämähän on upeaa tekstiä: "Tuuli menee etelään ja kiertää ympäri pohjoiseen. Se kiertää kiertämistään ja takaisin kierrolleen tuuli palaa. Kaikki talvipurot lähtevät virtaamaan mereen silti ei meri ole täynnä. Siihen paikkaan, jossa talvipurot lähtevät, sinne ne palaavat lähteäkseen jälleen." (Saarnaaja 1:6-7)

Tähän mennessä olen lukenut Saarnaajaa aivan väärin. Olen ajatellut Saarnaaja haluavan sanoa vain, että mikään ei kannata, mitään ei pidä tehdä, sillä kaikki kuitenkin on samaa paskaa, jos ei ole kusta, mutta nyt ajattelen niin, että samaahan kaikki on, ja niin on hyvä, amen, amen, amen.

Pääasia, että talvipurot kiertävät eikä meri tule koskaan täydeksi.

Tuntematon Edith

Stonerin aviovaimo Edith oli varmasti sellainen vähän tasapainoton, töytäilevä alkuemansipatorinen rouva, jota aviomies sieti, muttei arvostanut pätkääkään. Vaimo jäi sekä Stonerille itselleen että romaanin lukijalle arvoitukseksi. Vähän niin kuin Pentti Haanpään onneton Aili-vaimo. Kirjailijan ollessa rintamalla Ailikin kirjoitteli lehtiin, muun muassa Kalevaan, mutta aviomies teilasi vaimopoloisen. Haanpää sanoi vaimolleen julmasti, ettei tällä ole kirjoittajalle tarvittavaa lahjakkuutta.

Vittumoinen tyyppi. Tuli semmoinen olo Haanpään elämäkertaa lukiessa, että naisen (ehkä kenen tahansa siinä vaiheessa kirjailijan uran kehitystä, onneksi myöhempi kommunisti ei tullut Haanpään elämään siinä vaiheessa, olisi jäänyt vallankumousta yrittämättä, jos olisi jäänyt lakastumaan Suuren Miehen varjoon) oli turha havitella tasavertaista asemaa Suuren Taiteilijamiehen rinnalla. Mistäpä me nyt tiedämme, millainen kirjailija Ailista olisi tullut, jos mies olisi tätä kannustanut? Ja kannustanut oikeasti.

Otetaan vaikkapa kirjailija Matti Pulkkinen. Ehdotuksensa rakkausromaaniksi kuvaa Vuokko (os. Rissanen) ja Matti Pulkkisen avioliittoa vistosti. Puolisot olivat kateellisia toisilleen ja kyllä minä olin havaitsevinani siitä myös sen, että kirjailija piti vaimoaan uhkana. Ja vaimo kadehti kirjailjan menestystä. Avoimesti, katkerasti, mutta kuitenkin teräväkatseisesti.

Sitä paitsi jos minä olisin ollut Pulkkisen vaimo, en olisi moista juoppoa Romaanihenkilön kuoleman jälkeisen menestyksen ylisuperpuperhybriksessä sietänyt yhtään pätkää. Senkään vertaa kuin Vuokko Rissanen teki. Olisi saanut nuokkua viinapäissään ihan omassa rauhassa.

Toivon, että joku kirjoittaisi Edith Stonerin tarinan. Hän emansipoitui. Leikkasi tukkansa ja pukeutui muotimekkoihin. Meni paikalliseen harrastajateatteriin ensin maalaamaan lavasteita ja sitten näytteli hieman itsekin. Edith oli kuin suoraan Virginia Woolfin Omasta huoneesta. Edith tuli siihen tulokseen, että hänhän siellä kotona pääasiassa oli ja valtasi aviomiehensä työhuoneen. Miehen tavarat siirrettiin lasikuistille ja pian Stoner oli kotona vain yöaikaan.

Julmaa, mutta sellaista on avioliitossa tai ylipäätänsä perheessä. Elin-, hengitys- ja tavaratilasta taistelua. Jos teillä on kotona jotenkin muuten, kertokaa se minulle sähköpostilla: pia.valkonen(miukumauku)lapiomies.fi. Meillä nyt pääosissa ovat suuriegoiset nousevat nartut. Me, vanha pariskunta, tungeksimme keittiön kapealla sohvalla ja koetamme olla olematta nuorille naisille tässä talossa häiriöksi.

Stoner oli rauhan mies ja aika lempeä. Toisaalta vähän aleksityymi ja sekös on ärsyttävää, jos toisella on eri sisäeritys. Stoner vältti konfliktia viimeiseen saakka ja tytär kasvoi omituisessa ilmapiirissä. Tyttärestä tuli alkoholisti, mutta onneksi sai synnytettyä appivanhempien hoivaan pojan. Pääasia, että elämä menee eteenpäin. Vaikka kenkutellen, konkaten ja takapakkia ottaen. Kaikilla areenoilla on mahdoton menestyä ja keskinkertainenkin tai huono suoritus tulee katsoa riittäväksi.

Pääasia, että on jotain toimintaa edes, jota elämäksi voi sanoa, vaikka vain ulos- ja sisäänhengitystä.