Tarja Koski Tampere - venäjän opettajani!

Radiosta tulee ihan hyviäkin juttuja

Tänään oli Hannu Simolan haastattelu

ke 16.12.2015

Koska keksin, että maailman vanhanaikaisimmasta mummopuhelimesta voi kuunnella radiota, säilön lompakossa pikkuruisia korvanappikuulokkeita. Jos tätä nykyä vastaan puhelimeen sata kertaa ensin haloo, haloo, haloo, johtuu se siitä, että puhelu katkaisee radio-ohjelman, mutten vielä tiedä, miten saataisiin puhelu kuulumaan kuulokkeista. Useimmiten olen napit korvissa autossa ja puhelun tulo tarkoittaa sitä, että pitää väkertää ensin puhelin piuhasta vetämällä ulos taskusta, sen jälkeen pitää vetää piuha irti puhelimesta ja jos mahdollisesti olen siinä vaiheessa vielä tieliikenteessä enkä ojan pohjalla autoineni, vastaan puhelimeen.

Saattaa tietenkin olla, että koko hökötin on pudonnut jalkoihini automatolle, jossa on sohjoa eikä puhelimesta kuulu todellakaan sen jälkeen mitään. Pitää odottaa sen kuivumista.

Lupaan kestää sangarillisesti kaikki Ylen paskapropagandalähetykset Risto Uimosen hallitushurmahenkisine radiokolumneineen ja iänikuisine pankkien ekonomisteineen, jotka kaikki suoltavat samaa leikkaa, liimaa, kurita työläistä -tuubaa päivästä toiseen, jos seassa on sellaisia helmiä, kuten tänään Yle Jossakin niistä, jossa ei Luojalle kiitos ole musiikkia, kasvatussosiologi Hannu Simolan haastattelu.

Luulin, että mies on kasvatustieteilijä Kari Uusikylä, muttei ollutkaan. Haastattelija oli Linda Vettanen eikä yhtään tyhmältä kuulostanut.

Tulin kanavalle Pitkässämäessä ja ensimmäisenä kuulin, kuinka haastateltavaa oli opettaja tsempannut kunnon luokkayhteiskunnan tapaan; tulevalle kasvatussosiologille opettaja oli sanonut, että yritä edes, olet sentään ihan hyvästä perheestä. Jäin miettimään tätä.

Yläasteella en ollut kummonen koululainen, sillä perusperiaatteenani oli se, että kaikesta on päästävä mahdollisimman vähällä vaivalla. Kokeista piti saada kiitettävä mieluummin kokonaan lukematta kokeisiin. Lukiossa tuli seinä vastaan. Ensimmäisestä ruotsin kuuntelusta taisin saada viisi miinus - minä, jolla sentään oli kielipäätä! Mikä häpeä.

Sen jälkeen aloin tehdä koulutehtäviä ja jopa lukea kokeisiin. Vasta lukiossa tuli päähän hieman järkeä. Sitä ennen sitä ei ollut nimeksikään ja lukiossakin vain satunnaisotoksina. Ei ollut mitään perheen tai suvun paineita. Olen perheen ainoa ylioppilas, joten kait oli pääasia se, että jotenkuten klonksuttelin läpi järjestelmän ja oli vain ekstraa, että kirjoitin jonkinlaiset ällän paperit. Kukaan ei odottanut minulta yhtään mitään.

Eikä meidän perhe ei ollut Kärkölässä käypäläisiä tai siirtolaisia kummempi. Olimme kiertäviä maataloustyöläisiä ja sosiaalinen asemamme oli matala. Opettajilla ei ollut mitään ennakkokäsitystä siitä, pitäisikö minun olla hyvä vai huono vai jotain siltä väliltä. Ainoa ennakkokäsitys oli liikunnan opettaja Tuula Huttusella siitä, että olen huono liikunnassa. Se perustui kyllä vahvaan empiriaan.

Olin laiska lössykkä, joka hiihtokilpailussa hädin tuskin jaksoi maaliin ja muu väki odotella sitä, että pungerran jossain metsässä 20 senttimetriä korkeat lumiklöndät suksen pohjissa. Tätähän vakiliikkamaikan sijainen ei tiennyt ja sanoi, että onpas sinulla liikkuvat nivelet ja oletpas notkea. Siitä innostuin käymään punttisalilla, sillä olin kihloissa timmin lentopallovalmentajan kanssa.

Sehän oli vapauttavaa! Kukaan ei pitänyt minua minään ja niinpä sain tehdä asioita niin kuin mielin. Jos huvitti hiihtää, hiihdin. Jos huvitti suunnistaa, suunnistin. Urheilukammoisuudestani ei itsetunto liiskaantunut. Jos opiskelin innolla venäjää, opiskelin. Kirjoittamisesta pidin, mutta myönnettäköön, että kirjoitin melko typeriä huippupirteitä pakinatyyppisiä kirjoituksia.

Venäjää aloin lukea Tampereen yliopistossa sivuaineena sen vuoksi, että lukiossa opettaja oli niin ihana. Ihana opettaja Tarja Koski, jota Tatjanaksi sanottiin, oli pulska, lempeä ja aina hymyssä suin. Hän istahti pienen venäjän ryhmämme eteen kirjavissa koltuissaan ja huokaisi inhimillisesti, että taas ovat pienet lapset häntä valvottaneet. Ei hän minua erityisesti kehunut, mutta hän oli niin lempeä, niin kultainen, että teki mieli vain opiskella silkasta kunnioituksesta opettajaa kohtaan.

Tatjana kävi Kärkölän yläasteella Järvelässä opettamassa Hausjärveltä. En muista, keneltä oivalsin kysyä, mutta kuulin jostain lähteestä, että hän asuu nykyisin Tampereella.