Pyhä perhe

su 28.2.2016

Matti katsoi eilen lempileffaansa Puhallusta ja minun piti kerätä voimia tähän päivään, jolloin tein kamalalla rytinällä alkuvuoden palkkajaksojen avaukset ja koetin olla sekoamatta jaksoissa sekä maksupäivissä. Sekaisinhan se sitten meni.

Ehkä tämä päivä meni tahmomiseksi sen vuoksi, että jäin alkuyöhön asti lukemaan Pekka Saurin Parempaa kuin seksi. Loikin yli kirjan sotakertomuksen. Sen yhteys päätarinaan, vihreiden perustamiseen, ei ollut auennut myöskään Hesarin kriitikolle Antti Majanderillekaan. Ajattelin, että en edes yritä. Luen sotakertomuksen joskus paremmalla ajalla. Tai en koskaan, jos ei huvita.

Pekat Haavisto ja Sauri sekä Heidi Hautala ovat olleet varsinainen Uuden Poliittisen Kulttuurin leniniläiskolmikko. Matkan varrella Heidi Hautala, kirjassa hahmolla Anja, koettaa muistuttaa jotain myös politiikan sisältökysymyksistä, mutta etenkin Pekka Haavisto on täysin immuuni sellaiselle. Hänellä on kirkkaana johtotähti parhaimmasta argumentista, joka aina voittaa.

Aivan vitun sama näyttää olleen koko Jeesus-Haavistolle, mikä on parhaimman argumentin sisältö. Pääasia on se, että argumentti on paras. En antanut nimeäni käyttöön edellisissä pressanvaaleissa Haaviston taakse toisella kierroksella. Äänestin kyllä Haavistoa, mutta jostain hämärästä anti-kokoomussyystä.

Ehkä olisi voinut jättää kokonaan äänestämättä. Enhän äänestänyt Martti Ahtisaartakaan vuoden 1994 presidentinvaalien toisella kierroksella. En vain voinut. Olin kovin demarikammoinen eivätkä demarit mielestäni olleet silloin vasemmistolaisia. Alpo Ollilaa kunnioitin perinteisenä demarina. Oikeana demarina.

Pekka Haaviston käsittely jonain laupiaana rauhanjeesuksena tympii edelleen. Eikä pressanvaalien viime kierroksella kampanjoinnissa ollut särmän särmää. Se oli aivan lulluttelua. Haaviston vaalipäällikkö Riikka Punairtonenäpäivä Kämppi mateli Sauli Niinistön edessä siitä, että Haavisto oli valinnut jossain televisiomukaväittelyssä Niinistölle kappaleen Money, money, money. Kämppi arveli, että Niinistö loukkaantui. Voi yök.

Minä en pitänyt Haaviston Nato-mielisyydestä ja siitä, että Haaviston mielestä Nato on suorastaan rauhan järjestö. Sauri kuvaa karmaisevasti myös sitä, kuinka he romaanihenkilö Teron kanssa tehtailivat ennen EU-äänestystä maakuntalehtiin EU:ta puoltavia yleisönosastokirjoituksia tekaistuilla nimillä ja nimimerkeillä.

Tämän vuoksi itse joskus tympäännyin totaalisesti politiikkaan 1990-luvun eduskuntavaalien alla. Pohjois-Savon Vasemmistoliitto työnsi framille mielestäni aika tyhjänpäiväistä ja tyhjäpäistä, mutta nättiä ja näpsäkkää naista. Nuori hän ei ollut, mutta sellainen kiva ja edustava. Käsittelin naisen yleisönosastokirjoituksen Savon Sanomiin ikään kuin sellaisena vaalityöntekijänä.

Kirjoituksessa ei ollut päätä eikä häntää. Ajattelin, että tällaiseen paskaan en toista kertaa suostu. Lehtien yleisönosastot ovat minulle pyhiä. Sinne kirjoitetaan silloin, kun on sydänveristä asiaa eikä sen vuoksi, että nimi on hyvissä ajoin ennen vaaleja esillä. Ehdokkaan menestys ei ollut sellainen kuin järjestökoneisto olisi toivonut ja hän hävisi jonnekin historian hämäriin.

Vihreiden äänestämisestä

Ryntäsin Moskovan opiskeluvuonna kevään 1991 eduskuntavaaleissa äänestämään Suomen suurlähetystöön viime metreillä pelkän passin kopion turvin - tämä on pitkä juttu, miksi minulla ei ollut passia - ja äänestin summanmutikassa Etelä-Savon vaalipiiristä ensimmäistä vihreää naista, joka listalla oli.

Ihan varmasti Etelä-Savossa oli ehdolla joku vihreä nainen. Varmaan Mikkelistä. Minulla tosin ei ole harmaintakaan mielikuvaa siitä, kuka tämä oli. Tunnen itseni nyt jotenkin höynäytetyksi, sillä Saurin kirjassa on hieman alentuva kuvaus siitä, miten kökköistä vihreiden elo oli Helsingin ulkopuolella. Ja kökköinä meihin Pyhä Perhe suhtautuikin.

Tai oikeastaan koska emme oikein olleet olemassa, meitä ei todellakaan ollut Sisäpiirille olemassa.

Rovaniemellä Vihreän Liiton puoluesihteeri Pekka Sauri tapaa kapakkatilaisuudessa kaksi sikäläistä vihreää: toinen yliopiston maantieteilijä ja toisen pääainetta en nyt muista (enkä äkkiselauksella löydä kohtaa kirjasta). Sauri piipittää jotain joutavaa mikrofoniin ja Lapin karpaasit tihentävät tunnelman niin, että kaikki siirtyvät äkkiä kaljaan.

Ei tainnut Pyhä Perhe meistä maatiaisista oikein pitää. Saurikin kehuskentelee Keltalehdistöön 1980-luvulla piirtämäänsä pilapiirrosta isonenäisestä miehestä, joka kysyy: "Sano yksikin maataloustuote, jota Suomessa kannattaa viljellä vielä 2000-luvulla." "Pettu."

Kannoin pitkään teräksenkylmää kaunaa kuopiolaista lääkärin rouvaa Irja Ruonalaa kohtaan, kun tämä, sen jälkeen, kun olin äänestänyt häntä Kuopion valtuustoon, loikkasi vihreistä Kuopion demareihin. Nyt jotenkin alan ymmärtää häntä. Ja Sokka on Irja Ruonalan nykyinen sukunimi. En tosin tiedä, onko Valppaan entinen päätoimittaja, taitto-opettajani, Antti Sokka enää kuvioissa.

Taisi muuten olla niin, että Varkauden kaupunginarkkitehtikin jätti vihreät ja siirtyi demareihin. Juuri sen vuoksi, että yksittäisenä ja yksinäisenä vihreänä on ankeaa. Ankeaa siksikin, että puolueessa ei ylipäätänsä maalaiskenttää arvostettu. Tai en minä oikeastaan tiedä, missä puolueessa sitä arvostetaan.

Persuissa varmaankin, mutta kuitenkin sillä tavoin, että johtajaa on seurattava lammasmaisesti. Mitkä ne olivatkaan ne protofasistiset puolueen piirteet?

Parempaa kuin seksi tuntui aika rehelliseltä kirjalta. Sen lisäksi, että Pyhä Perhe inhosi vihreitä koirankuonolaisia, he tuntuvat inhonneen tosiaan myös silkkoja sisältökysymyksiä. Sauri on kyllä pannut merkille sen, että kolmikon luodessa fiksujen ja koulutettujen meritokratiaa, vetäytyi kansa hirteen, joi itseään hengiltä ja veti psyykenlääkkeitä tai ties mitä mömmöjä.

Saurin Ratkaisemattomien kysymysten kirjassa toistuu kaksi traagisinta kertomusta: tarina nelivuotiaasta, joka puristaa talon pihalla nalleaan, kun äiti oli palanut sänkyynsä kuoliaaksi sammuttuaan tulipaloon, sekä kertoma teini-ikäisestä tytöstä, jonka pää jää veturiin keikkumaan, kun tyttö oli hypännyt junan alle. Toppatakki vain oli jäänyt kavereiden käsiin, kun he olivat koettaneet estää itsaria.

Amy Tan

Korjaan itseäni. Terapeuttinen kiinalaiskirjailija, joka pelasti minut henkisesti kahden vauvan alkuäitiyden epätoivosta, oli Amy Tan, ei Tann, kuten kirjoitin. Ja kirja, jota Anna imettäessäni luin - Maria oli aina jossain keinuvirityksessä mukana tilanteessa ja minä vain toivoin, että lasten isän mamukoulutuspäivä päättyy ja tämä rientää kotiin apuun - sitä avuttomuuden tunnetta on vaikea edes kuvata - oli ehkä Keittiöjumalan vaimo.

Nyt olisi vuorossa Luutohtorin vaimo, mutta voi olla, että ei sittenkään. Hieman nimittäin houkuttaisi Saurin jälkeen Mihail Šiškinin