Les parapluies de Cherbourg

su 7.2.2016

Kappasta vain! Kuinka osuikaan! Kirjailija Jouni Tossavainen ryhtyi Parnassossa keskusteluun runon kääntämisestä. Hän kysyi, onko kirjailija ja kriitikko Tero Tähtisen kääntämän kiinankielisen runon Peurapuisto vuori tyhjä, asumaton vai autio (Parnasso 6-7/205 s. 6, lukijakirjeet). Tähtinen käyttää Wang Wein (699-759) runossa sanaa tyhjä, mutta runolija Pertti Nieminen on aiemmin kääntänyt vuoren asumattomaksi.

Niemisellä runon nimessä on kaiken lisäksi peuran tilalla hirvi.

Tero Tähtinen äsähtää uusimmassa Parnassossa (1/2016 s. 6, lukijakirjeet). Hän vastaa, että vastaus on tyhjä vuori. Perustelut ovat hyvät. Hän kertoo, että kun buddhalaisia sūtria alettiin kääntää kiinaksi sanskriitista käsite shunuata (tyhjä) käännettiin kiinalaisella merkillä kong (tyhjä). Termi tarkoittaa laajempaa asiaa kun sitä, että vuorella ei ole yhtään ihmistä - se on samanaikaisesti vuoren perimmäinen, metafyysinen tyhjyys ilmiömaailman osana.

Tähtinen antaa ymmärtää, että kaikkien hänen kääntämiensä runojen lukijoiden on tunnettava buddhalainen mahajana-koulukunta ja koulukunnan käsitys kaikkien ilmiöiden keskinäisriippuvuudesta ja vailla omaa irrallista olemusta olemisesta.

Kääntäjä käskee savolaisen (lue tyhmän) Tossavaisen opetella kiinan kielen alkeet, koska Tossavainen savolaisine (lue toisine tyhmine) kumppaneineen kääntää runon itsepintaisesti miten haluaa; runossa ei puhua mitään metsän sylistä tai sammalen vihreyden syttymisestä.

Suattaapi kuitenkin olla, että jos sanskriitin kielellä alunperin kirjoitettuja runoja lukeakseen olisi taidettava sanskriitin tai edes kiinan kielen alkeet, voepi olla, että jiäpi runot kokonaan lukematta.

Eihän sitä piru periköön tavallinen lukija tiedä, mitä on koko sūtra.

"Sūtra (सूत्र, sanskriitti 'lanka', 'naru'; paali: sutta; thai สูตร; hanzi: 經, kiina: jīng; jap. kyō) ovat joukko buddhalaisia tai hindulaisia uskonnollisia kirjoituksia. Buddhalaisuudessa termillä sutra/sutta tarkoitetaan tiettyä kanonisen kirjallisuuden osaa." https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C5%ABtra

Keskustelu on mielenkiintoinen ja osoittaa, kuinka herkillä kääntäjät ovat. Onneksi Leena Rantanen ottaa samassa lehdessä kantaa siihen, kun asiat eivät ilman selittäviä jälkisanoja aina aukene. Suomentaja Leena Rantanen sanoo, että etenkään vanhemmat tekstit eivät aina voi aueta.

Niinpä niin. Wang Wei on kirjoittanut Hirvi- tai Peurarunon joskus jälkeen 500-luvun. 

(Rantanen asuu Pariisissa ja kääntää Luigi Pirandelloa, jonka pikagooglasin italialaiseksi.)

Minua niin ärsyttää, että Karamazovin veljesten uusin kääntäjä Martti Anhava on vaihtanut riivatut hihhuleiksi. Ikään kuin Anhava haluaisi jotenkin entisestään keventää tekstiä tai hauskuuttaa lukijaa, mutta minua hihhulit vievät ihan toisaalle - lestadiolaiseen Lappiin. Ehkä sana on jo yleiskielinen, sitä en mene vänkäämään, ja minä vain roikun vanhassa merkityksessä ainoana Suomessa.

Arvelen (blogissani jo viidenteentoista kertaan), että Dostojevski on kirjoittanut Karamazovin veljekset jotenkin irvuillen ja ikään kuin kujeillen. Semmoista menin päättelemään lukujen alkukielisistä otsikoista, kuten Skandaali tai Tulkoon, tulkoon. Äh, en jaksa nyt poimia kyrillinen kirjain kirjaimelta niitä tähän.

Dostojevski on yllättävän hauska. Suorasanaisessa kuvailussaan hän on suorastaan pistävän hauska. Kuvatessaan esimerkiksi vanhan kauppiaan entistä elätettävää, vähän lunttumaista Grušenkaa kirjailija tuumaa, että venäläisen naiskauneuden tuntijat olisivat lunttusta katsellessaan osanneet erehtymättömästi ennustaa hänen nuorten kauneutensa kadottavan sopusuhtaisuutensa, löyhtyvän kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä, itse kasvotkin varmaan turpoavat, silmien ympärille ja otsalle ilmaantuu varsin nopeasti pieniä ryppyjä, kasvojen väri käy räikeämmäksi, kenties helottavan punaiseksi. (Fjodor Dostojevski Karamazovin veljekset s. 192)

Sen sijaan kirjan dialogit ovat koukeroisia ja loputtomat monologit kammoittavia. Kun ihmiset kohtaavat toisensa, he puhkeavat pitkiin vuodatuksiin tai ovat valmiita keittämään epäuskottavaa melodraamaa heti ja välittömästi. Ok, olkoon 1800-luvun venäläispiirit tällaisia tai sellaisia kuin Idiootissa. En tiedä. Dostojevski herutteli tekstiä ylipitkäksi sen vuoksi, että romaani julkaistiin aluksi jatkokertomuksena. Sitä enemmän massia, mitä enemmän tekstiä. Voi meitä 2000-luvun lukijapoloisia!

Uskallan sanoa näin, sillä Rosa Liksomkin Helsinki Litissä tunnusti, ettei voi sietää Puškinia. Kyllä minä tämän Dostojevskini loppuun kahlaan, mutta välillä on pakko lukea jotain ihan muuta. No, Karamazovin veljesten luostarikuvaukset ja kansanhahmojen kuvaukset luen ahmien. Ne ovat kiinnostavia, sillä hiimailin (kiitos, Virkin Emma verbistä) venäläisissä luostareissa koko 1990-luvun.

Uuden ajan Salinger ja
Sieppari ruispellossa

Benjamin Kunkelin Jumissa kiusasi minua ainakin vuoden Kuopion Matkuksen Halpakirjakaupan totaalisen alennuksen korissa. Totaalisen alennuksen kori tarkoittaa sammiota, jonne kirjat tungetaan halpiskaupassa ennen kuin ne tungetaan roskiin tai makkeloidaan.

Jumissa maksoi kaksi euroa. Ajattelin ensin, että en halua maksaa siitä edes kahta euroa. Jumia takakansi mainosti 2000-luvun J. D. Salingerina. Ja se oli liikaa!

Olen minä Siepparini ruispellossa lukenut jo lukion tokalla luokalla. Kait se hyvä oli, sillä muistan, etten jättänyt kirjaa kesken. En kuitenkaan usko, että Sieppari ruispellossa on kirja, jonka haluan viisikymppisenä lukea uudelleen. Muistan, kuinka nappasin jätekirjataideteoksesta Kuopion keskustan Suomalaisesta kirjakaupasta parisen vuotta sitten Heikki Turusen kirjan Yö kevään kuun.

Käänsin esiin takakansitekstin ja luin: "Yö kevään kuun on rohkea ja paljastava romaani suuriin ikäluokkiin kuuluvien nuorten seksuaalisesta kehityksestä perinteisen maalaiskylän häveliäästi vaikenevissa oloissa 1950 ja 60-luvulla."

Aloin miltei kiljua ääneen siinä kauhusta: "Ei, saatana vittu, en kestä tätä. Ei vittu voisi vittu vähempää vittu kiinnostaa vittu nuoren vittu miehen vittu seksuaalinen vittu kehitys vittu." Myöhemmin kadutti. Ystäväni runoilija-klovni on Turusen tuntija ja lukija. Olisin voinut viedä kirjan hänelle. Yö kevään kuun olisi ansainnut tulla runoilija-klovnin kokoelmiin pelastetuksi.

Jumissa kertoo amerikkalaisesta nuoresta miehestä uusliberalistisessa ajassa. Sana uusliberalismi siinä jopa mainitaan. Vähän hapuillen, mutta ihan totta, lausutaan. Luin kirjaa useamman viikon ajan sillä tavalla, että aina muutama siivu vessakäynnillä. Eilen ja tänään luinkin sitten ihan sivukaupalla.

Minua alkoi kiehtoa se, että Benjamin Kunkel sanoi kirjan päähenkilöä sosiologian riekaleeksi, jota tuuli kuljettaa mihin sattuu. Ecuadorissa hän saa belgialais-argentiinalaiselta Brigidiltä selvityksen siitä, miksi Etelä-Amerikka on niin köyhä maanosa:

"´Minä sanoisin, että Ecuador on alikehittynyt valtio, jonka talouselämää vaivaa myös - miten se sanotaankaan - ryöstely.´ Brigid selosti, miten öljy-yhtiöt kuljettivat raakaöljyn pois Ecuadorista ja maksoivat vielä päälle päätteeksi kehnosti putkien rakentajille ja työnjohtajille, miten Kansainvälinen valuuttarahasto myönsi maalle uusia lainoja vain sillä ehdolla, että sen hallitus piti liikevaihtoveron järkyttävän korkeana, miten paikallisen teollisuuden kehitys oli lähestulkoon estetty niin ettei maa voinut viedä muuta kuin jalostamattomia tuotteita, ja miten ulkomaisten liikeyritysten asiamiehet istuivat tukevasti ansaitsemiensa rahaläjien päälle, vaikka maahan ei ollut kehittynyt edes minkäänlaista omaa keskiluokkaa." (Benjamin Kunkel Jumissa s. 142)

Ihanata tekstiä! Paasausta, muttei tässä mikään muu auta. Ja huomatkaa; Kunkel mainitsee kaunokirjallisessa tekstissä Kansainvälisen valuuttarahaston.

Kirjan kääntäjä Sari Karhulahti tavoittelee sitaateissa puhekieltä. Jumin käännöksessä häiritsee se, että Karhulahti hylkää possessiivisuffiksit. Ymmärrän toki, miksi kääntäjä on näin päättänyt, mutta en pidä ratkaisusta.

Räikeät sateenvarjot
Cherbourgissa eskapismina

Kohdassa, jossa intialainen exä Vaneetha kysyy päähenkilö Dwightilta, mistä ranskalaisesta elokuvasta tämä pitää eniten, Dwight-parka mainitsee Les parapluies de Cherbourg, Cherbourgin sateenvarjot. Elokuvassa on lauma iloisia kirkkaanvärisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä laulamassa ranskaksi, tanssimassa ympäriinsä ja pyörittelemässä räikeitä sateenvarjoja.

Jos näemmä haluaa alleviivata omaa epä-älyllistä hömppämäisyyttään, mainitsee lempparielokuvakseen Cherbourgin sateenvarjot. Minä osuin katsomaan Jaques Demyn leffan Moskovan-opiskeluvuotenani, muistaakseni olin elokuvissa syyrialaisen ystäväni Bassam Kassamin kanssa.

Olin aivan tukehtua ylemmyyden tuntoiseen moralismiini ja raivoissani. Puhisin ja puhkuin. Miksi moskovalaiset haluavat katsoa tällaista eskapistista paskaa? Moskovan-opiskeluvuoteni osui hetkeen, jolloin Neuvostoliitto kaatui. Menimme Moskovaan syksyllä 1990, jolloin kaupunkia piiritti puna-armeija. Se oli muka perunannostossa. Ja keväällä 1991 Kremlistä vyöryi 50 000 sotilasta mielenosoittajien päälle. Me ulkomaiset journalistiopiskelijat olimme sotilaiden ja aktivistien (aktivistejakin oli kymmeniä tuhansia) välissä.

Haha, ja minulta jäi siinä pää tutistessa huomaamatta, että Cherbourgin sateenvarjoissa käsitellään Ranskan joutumista Algerian sotaan.