Matti Pulkkisen muistoseuran asioita

pe 26.2.2016

Joskus vain asiat alkavat rullata itsekseen. Tai eiväthän ne oikeasti mitenkään itsestään rullaa, mutta joskus orkesterit soivat. Ilmeisesti ne alkavat soida, kun minä vain maltan löysätä kireitä leukapieliäni.

Matti Pulkkisen muistoseura toimii. Hyvä ihme. Jokin, jossa minä olen mukana, toimii. Kokoonnuimme juuri sähköpostissa rutiinikysymyksiä ratkomaan. Seuraava hallituksen livekokous on Kuopiossa 5. huhtikuuta jossain Kuvakukon lähellä. Kirjailijan elämäkerran toinen kokoaja Pentti Stranius on silloin elokuvakerho Hopeapeilissä alustamassa jostain elokuvasta. Hailitus kokoontuu sitten, kun Straniukselle alustuksen jälkeen sopii.

Pitää varmaan taas elvyttää ajatus poikkipoliittisesta ja täysin muodottomasta multipuolueellisesta Ylä-Savon poliittisista tuulenhaistelijoista. Olemme palanneet lähtöruutuun ja hyvä niin. Vassukkaliittoa voin tarkastella näin pienen välimatkan päästä.. Se on mikä on. Olkoon.

Karamazovin veljesten kuuluisaa lukua Suurinkvisiittori-jorinat olen lukenut pari-kolme sivua. Kyllä minä senkin luvun läpi kahlaan ja koko kirjan ehkä toivottavasti maaliskuun loppuun saakka, mutta eipä ole koskaan kirjan lukeminen tuntunut tätä ennen siltä, että työntää ehdoin tahdoin tähystysletkua takapuoleen - ja ilman puudutusta. Kyllä on kamalata.

Eilen löysin MIlan Kunderan Tsekkiläisen pilan Iisalmesta kirpparilta. Ostin sen ihan solidaarisuudesta vanhenevaa mestaria kohtaan, joka on vain ryhtynyt nariseaan ja hapantuu ennen hautaa. Äsken, kun mietin, että seuraavan Matti Pulkkisen muistoseuran toimintavuoden voisimme omistaa kirjallisuudelle terapiana, juolahti mieleen Amy Tannin Keittiöjumalan vaimo. Nyt olisi sen aika. Dostojevskin ohessa tietysti. Mutta ei sitä ilman sivukirjaa kestä.

Muistan, kuinka Anna Riistaveden kodissa imettäessä koetin lukea Sirpa Kähkösen Lakanasiipiä. Kähkönen siinä kuvasi niin antaumuksen ankeasti jatkuvaa ja loputonta pyykinpesua, että ahdistuin. Minusta kun elo kahden vauvan kanssa vaikutti lähinnä päättymättömältä työ- ja keskitysleiriltä. En ole sen koomin pystynyt Kähköseltä lukemaan lausettakaan, jos ei nyt oteta lukua kirjaa tämän kuopiolaisesta kommunisti-isosiästä.

Jotain ankean ja ankaran hymytöntä Sirpa Kähkösessä on.

Sen sijaan terapiakseni luin jonkun Amy Tannin varhemman teoksen, jossa kulttuurivallankumouksen jalkoihin jäänyt äiti joutuu jättämään kaksi lastaan, olivatkohan kaksoset peräti, johonkin tienristeykseen siinä toivossa, että heidät löytää joku ja pelastaa. Ajattelin, että jos sellaisista kokemuksista on jonkun mahdollista selviytyä (edes hengissä) enköhän minäkin kahdesta vaippaikäisestä selviydy.