Stalinista pitää uskaltaa puhua

su 3.4.2016

Eilen puhuimme Stalinista ja Neuvostoliitosta Lapinlahden lukiolla kello 12 eteenpäin. Paikalla oli väkeä enemmän kuin etukäteen ajattelin. Minulle kyllä olisi vallan hyvin riittänyt ydinporukka. Mukavaa, että oli muitakin. Erityisen kummallista oli, kuinka luontevasti minulta kävi kahvinkeitto.

Sitä varmaan sanottaisiin kilvoitteluksi joissain muissa piireissä. Minä, joka pystyn keittämään perunat kiinni kattilan pohjaan, keitin pumppukannullisen kahvia, ladoin pahvimukit ja Leivon leipomon herrasväen pikkuleivät, sokerit, servetit ja erilaiset teelaadut esille kuin tottunut tekijä.

Tottunut tekijähän minä spartalaisten kahvittelujen järjestelyssä olenkin. Tein sen siitä ilosta, että en enää ole puheenjohtaja. Se, mitä erityisesti jännitän ja kammoan, on tilaisuuksien aloitukset ja puheenjohtaminen. Lapinlahden Venäjä-seura ry:n sihteeri-rahastonhoitajana saatoin keskittyä kaikkeen muuhun kuin siihen, pysyykö tilaisuus kasassa.

Ja mukavastihan tuo levisi. Alustaja oli kerrassaan nautittavan pitkäsanainen ja sen jälkeen istuimme melkein kaksi ja puoli tuntia vain juttelemassa. Kerrankin sain kysellä kaiken, mikä ei liittynyt edes aiheeseen ilman, että joku naputtaa rannekelloa - tilaisuudenhan on tarkoitus loppua - papapapapaaa. Meillä ei ollut nyt mitään muuta takarajaa kuin alustajan junanlähtö ja kävi kaiken lisäksi ilmi, että alustaja ei edes lähtenyt eilen paikkakunnalta.

Kommarit menivät Lapinlahden Pasilaan laulamaan taistelulauluja ja minä leijailin kotiin jalat kaksikymmentä senttiä maanpinnan yläpuolella. Alustaja oli nimittäin yhtä ristiriitainen ja poukkoilussaan käsittämätön hahmo kuin minäkin. Tunnistin hänessä samaa anarkistista kurittomuutta ja samaa totaalista epäjohdonmukaisuutta kuin itsessäni.

Jos joku vain ei ala meissä resonoida, otamme hatkat. Mitäs sitä roikkumaan sellaisessa, mikä ei oikeasti kolahda. Ajattelin, että se on 1960-luvulla syntyneiden ominaisuus, mutta alustaja oli 1950-luvun lopulta.