Hiljaisuudesta

Terveisiä Ärräpäiden ateistilistalle

Usein kirjoitan niin pitkästi Ärräpäät-sähköpostilistalle tai vastauksia sähköpostiin, että en jaksa kirjoittaa tänne blogiin oikein mitään. Minä jo yhden tämänpäiväisen merkinnän mietin valmiiksi aamulla kerrostalotyömaalla, mutta sitten vastasinkin sähköpostiin, kun koneen äärelle pääsin.

Ja nyt en jaksaisi enää kirjoittaa tarjousta Matin harakanvarpaista puhtaaksi enkä alkuperäistä merkintää, joka olisi kyllä valmiiksi muotoiltuna päässä. Kohta Matti soittaa työmaalta vihaisena, että mitä vitttttt.... missä viipyy FFN-pakettiauto ja jätelautakuormaaja, minä siis. Olemme jo tyhjentämässä työmaata. Putkimies keräsi jo kamppeensa ja osa työmaatiloista on surullisen tyhjää eikä mistään portaikossa kuulu enää nuoren putkimiehen nopea tassutus.

Nuori putkimies juoksi portaita kolmen kerroksen väliä ja tuntui ikään kuin joka askeleella laskevan erilaisia mittoja. Huimaa. Olisipa ollut hauska kurkistaa pojan päähän; millaisena hän todellisuuden näkee, sillä hänen kuvansa kerrostalosta on erilainen kuin minun. Putkimies tietää, mitä missäkin kohtaa seinän sisässä kulkee. Minä huomaan vain pinnan, jos sitäkään, omilta ajatuksiltani.

Tänään aamulla anivarhain suojasin yhden vessan katon. Kuuntelin samalla Areenasta Johanna Korhosen Valkoista valoa ja osaa teitittelystä. Eilen poimiskentelin Areenasta päältä ne osat Valkoista valoa, jotka arvelin kiinnostaviksi. Teitittely- ja hiljaisuusosaa en pitänyt kiinnostavina.

Minä hölmö. Eihän Valkoista valoa olisi valkoista valoa, ellei teitittelyosa olisi ollut kielen ja ajattelun analyysia. Kieli heijastaa vallitsevaa maailmankuvaa ja ympäristöä, jossa kielenkäyttäjät ovat. Esimerkiksi muinaissuomalaiset eivät juuri olleet tekemisissä eri säätyä olevien ihmisten kanssa. Teitittely ei ollut ongelma tai yhtään mikään ilmiö, sillä sitä ei tarvittu.

Sinuttelu tuli Suomeen 1960-luvun lopun Ruotsista. Ajatuksena oli kaikkien tasa-arvoisuus. Hyvä ajatus ja kannatettava, vaikka oikeastaan teititettelyllä voi ilmaista myös sellaista lämmintä, ystävällistä ja kunnioittavaa etäisyyttä. Ettei heti hypätä iholle ja sinuiksi.

Teitittely voi ilmaista vaikka sellaista, että olet minua vanhempi ja kokeneempi, kunnioitan sinua. Etäisyyden pitäminen voi tosiaan olla myös kunnioittavaa - ei välttämättä sitä, että olet ylempi, minä olen alamainen. Mielenkiintoista.

Eilen aloitin Valkoisen valon kuuntelun Minna Canth-ohjelmasta. Johanna Korhonenkin oli lukenut Miina Maijalan Hellä ja herkkä Minna Canth ja oli tarttunut juuri siihen, mikä minunkin korvaani kirahti kaheloituneen Soldiers of Odin - johtajan Susanna Kaukisen kirjoituksissa ja puheissa. Kaukinen oli - muistaakseni vielä Ylen aamutelkkarissa - sitä mieltä, että katupartiot suojelevat Suomen naisia ja että Minna Canthkin olisi katupartioista tyytyväinen.

Huhhuh.

Sen sijaan Minna Canthin perheystäviin kuuluneen Elisabeth Järnefeltin pojan Armas Järnefeltin musiikki oli kyllä ihan kamalaa. Klassinen musiikki tekee minulle kauppansa juuri Valkoisessa valossa, mutta Järnefeltin biisit Ajan aallot ja Muut ne kuuli kirkonkellon olivat lähinnä kaameita.

Huhhuh. Minna Canth-parka. Hän joutui kärsimään aikalaistensa säveltämästä sekakuoromusiikista:D

Suomi sairastaa -jaksossa Johanna Korhonen sanoi, että Suomen on mahdollisuus selviytyä bipolaarisesta oireyhtymästään tai maanis-depressiivisyydestään, mikäli lopetetaan yhdessä huippuhöpötys. Uusliberalisoituneessa Suomessa ei voi oikein olla - tai ei ainakaan pääse työmarkkinoille - jos ei ole käynyt huippupäiväkotia, huippuerikoistunutta peruskoulua ja sitten päätynyt huippuyliopistoon lukemaan huippuinnovatiivista bull shittia.

Todellakin elämme Merkitystaloudessa, kuten Pauli Aalto-Setälä taannoin huomasi. Ei se, miten asiat oikeasti ovat, vaan miltä ne näyttävät. Merkitystä on vain sillä, mikä vaikuttaa ihan huipulta.

Hiljaisuus!

Valkoisen valon Hiljaisuus-ohjelman kuuntelin listoja supiessa. Johanna Korhonen käyttää ääntään ja sanoja lumoavasti. Hän sanoi, että japanilaiset turistit hipsuttelivat hiljaa juhannuskuolleessa Helsingissä ja Tuomiokirkon pylväiden katveessa. Hipsuttelivat. Hellästi sanottu.

Niinhän ne japanilaiset jotenkin kulkevat turisteina. Hips, hips, hips ja pelkkää hymyä sekä uteliaita naamoja. Ovat ikään kuin korvat pystyssä koko ajan. Eivätkä japanilaiset turistit eivät melua. Ainakaan minä en ole kuullut heidän metelöivän, vaikka kulkevatkin ryhmissä.

Minulla oli listoja supiessa ja Valkoisen valon Hiljaisuus-osioita kuunnellessa pyhä hetki. Mielessä vilahti, että mikäs se nyt olikaan se nykysäveltäjä, joka sävelsi oudon 4´33. Ohimennen ajattelin, tuleekohan 4´33:sta tässä. Ja lopussa tuli. Ei ihan 4 minuuttia 33 sekuntia yhteistä hiljaisuutta, mutta jonkin verran kuitenkin.

Säveltäjä oli sitten John Cage.

Ihan jalat taas irtosivat maasta, kun olin ohjelmat kuunnellut. Ajatus laajeni. Tuli taas mietittävää.

Purren valitus

Kun olin listat supinut, karkasin kotiin kirjoittamaan puhtaaksi lupaamaamme tarjousta. Matkalla poikkesin kirjastossa enkä tapojeni vastaisesti sitten juuttunutkaan kirjaston tietokoneelle kirjoittamaan. Minulla oli Matin lupa vain käväistä katsomassa kansalaisopiston näyttely Aniarassa.

Näyttelyssä oli kaksi Matin taulua. Toinen oli sangen tavanomainen maisemataulu. Tai sekin rikkoi maisemamaalauksen konventioita siinä, että maisema oli superankea. Matti jostain syystä tahtoi maalata näkymän Vieremän ohitse johtavalta maantieltä alkusyksyn eri ruskean ja vihreän sävyissä. Aivan pervoa.

Mielenkiintoinen kuitenkin oli Matin tutkielma Akseli Gallén-Kallelan Purren valituksesta. Siinä oli Matille epätyypillisesti ääntä ja vimmaa. Ihan silmäni aviomiehen suhteen avautuivat, kun sitä katsoin. Niin hillitty ja miellyttävä kuin mies on, mutta hänen kuollut purtensa, johon ei tällä kertaa nojannutkaan suurijalkateräinen vasemmistovaikuttaja Pentti Ryth, suorastaan hyökkäsi taulusta silmille.

Hiukan jopa aggressiivisesti. Sitähän minä haluankin. Kaivaa Matin sopuisan nahan alta vimmaa, ääntä ja aggressiota.

Kirjaston kierrätyshyllystä nappasin Lukion yhteiskuntaopin oppikirjan vuodelta 1989. Aion lukea sen, sillä Suomen historia ajalta ennen Venäjän autonomiana oloa on minulle täydellisen tabula rasa. Ei ole kiinnostanut Ruotsin vallan aika. Ei lainkaan.

Nappasin mukaani myös Susan Faludin Takaisku. Se on kirja, jonka jokaisen feministin tulee lukea. Minä en ole sitä lukenut, vaikka olenkin kirjoituksissani siihen joskus viittaillut. Ei ole vain tullut vastaan. Olin iloinen, kun nyt vihdoin sain kirjan hyppysiini. Sitten tulin ärtyisäksi. Joku Lapinlahdelta on pannut kirjan kiertoon.

Miten joku on saattanut tehdä niin?

Jeesuksesta taasen

Ärräpäihin meilasin tämän:

"Hei, äkkiä tähän naputtelen ennen kuin palaan takaisin kerrostalotyömaalle.Joku teologi oli Kukkala-Purokuru –kirjan julkistamistilaisuudessa..... (arvoisa toveri Oiva Hevonen, Luokkavallan vahtikoirien ei tarvitse odottaa ensi syyskuuhun, jolloin kalenterissa on aikaa kirjoille. Sen voi lukea yhdeltä makuulta kertaakaan pissalla käymättä, on se niin hyvä ja nopealukuinen! Toisin kuin muudat muut isolla D-kirjaimelle alkavan kirjailijan nimeltä mainitsemattomat tuotokset, joiden luku on meikäläisen mielestä yhtä miellyttävää – nyt tulee taas toistoa - kuin työntäisi itse itselleen peräaukosta tähystysletkua. NIIN) ... kertonut Kiteen punikille, että Paavalin pahus ei juurikaan välittänyt siitä, mitä historiallinen saarnaaja Jeshua oikeasti oli opettanut. Se on totta.

Huomion voi käydä lukemassa ruotsalaishomon (Markus Levengoodin puolison) Joonas Gardellin (baptistiperheessä kasvanut) kirjasta Jeesuksesta, joka on mielestäni paras hengellinen kirja ikinä. Samaa henkeä oli venäläis-juutalaisen ortodoksipapin Aleksander Menin kirjassa Ihmisen poika. Ette varmaan ole kuulletkaan sitä, että kun MINÄ menin Moskovaan opiskelemaan syksyllä 1990, oli MINULLE suurin uutinen (ja varmaan monelle muullekin), että Neukuissa (hyvän tähen, se olikin vielä silloin voimassa, MINÄ olen siis opiskellut entisessä Neuvostoliitossa) oli juuri murhattu ortodoksipappi Aleksander Men.

En oikein usko, että asialla olisivat olleet kommunistit. Uskon pikemminkin, että Menin murhasi joku oikeaoppinen ortodoksi, sillä esim. Ihmisen poika on radikaali ja Men oli kirjoittanut, että ei niin hirveästi pidä BYSANTTILAISESTA YLISANAILUSTA.

No niin, nyt menee sitten ortodoksien jäsenten väliseksi eikä ole yleisesti kiinnostavaa, mutta kun nyt jälkikäteen olen pitänyt tapana piikitellä Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollista järjestelmää, josta erosin dramaatisesti lehteni MINUNMINUNMINUN lakkauttamisen jälkeen (erosin silleen, että kliks sen jälkeen, kun päässäni sanoi kliks ja sillä sipuli, mutta kuten olen täällä ateistilistalla tuhanteen kertaan sanonut, en ole mielestäni eronnut universaalista ortodoksisesta Kirkosta, joka on Kristuksen Ruumis. Eihän universumista voi erota.) ... piikittelen sitten ja loin käsitteen BYSANTTILAINEN YLISALAILU. Se tarkoittaa sitä, että pönöttävä klerikaliaatti Suomenkin ortodoksisessa kirkossa pitää tarkoituksella seurakuntaväkeä tiedosta pimennossa ja pakottaa sen vain toistamaan uskontunnustuksia ja muita viisuja kauniilla sävelellä koristellen ja suitsukkeiden sulotuoksusta humaltuen – kertomatta, mitä esim. Nikean uskontunnustuksessa oikeasti sanotaan.

Pääasia Suomenkin ortodoksisessa kirkossa on, että miehet saavat pönöttää papiston suojatyöpaikoissa ja tavisväki on hiljaa sekä maksaa mukisematta kirkollisveronsa. Sitten klerikaliaatti voi kokouksissaan sanoa, että onpa se väki niin sanomattoman TYHMÄÄ, ettei edes kanonista lainsäädäntöä tunne.

Kertaakaan sinne globukin alle ei pälähdä, että pappeus on palvelutehtävä. Palvelutehtävään kuuluu opettaminenkin. Ei kun rohkeasti vain avaamaan vaikka just nyt sitä Nikean uskontunnustusta ja kertomaan, mitä kaikkia harhaoppeja sen sanoilla torjutaan.

Ja sitten vain avaamaan niitä harhaoppeja. Että mikä niistä nyt NIIN harhaoppeja on tehnyt. Esimerkiksi MINULLE ei ihan riitä, että sanotaan, että se hävinnyt suuntaus oli harhaoppi, että ne nyt kertakaikkiaan uskoivat ihan vikaan. Perhana, kirkolliskokouksissa tuli lähinnä valtapoliittisia kompromisseja.  

NIIN, että Kiteen punikki nyt lukemaan Joonas Gardellin Jeesuksesta. Gardell on uskaltanut lukea Oikeiden "historiallinen Jeesus" -tutkijoiden tekstejä, kuten myös kaikkien mahdollisten oppisuuntien kirjoituksia. Historiallisesti takuuvarmaa on ainoastaan se, että Jeesuksen elinaikana Palestiinassa väkeä villitsi Jeshua-niminen saarnaaja, joka saarnasi oikeastaan vain juutalaisille (ei muista niin tiennyt, oppimaton kun itse asiassa oli, yhteiskunnan paarialuokkaa, olisi varmaan saarnannut muillekin, mutta ei ollut siihen aikaa Palestiinassa tuota internettiä esim. tai muuta mahdollisuutta olla yhteydessä KOKO maailmaan.

Sekin on historiallisesti melko varmaa (muutama ns. objektiivinen lähde mainitsee), että Jeshua teloitettiin raa´asti paalussa. Mutta Gardell erilaisiin lähteisiin viitaten arvelee, että loppujen lopuksi vain varmuuden vuoksi – vähän niin kuin suurin osa USA:n Guantanamoon suljetut. Ettei kansa alkaisi liikehtiä Pesah-juhlan aikaan Jerusalemissa, kun siellä oli muutenkin paljon juhlaväkeä ja järjestyshäiriöitä.

Lisäksi voi olla, että teloitetulle Jeshualle ei rikas Josef antanutkaan mitään hautaa, vaan voi olla, että Jeshuan ruumiin söivät varikset, koirat ja korpit. Mutta sehän ei MINUNMINUNMINUN uskoani mitenkään hämärrä. Pikemminkin päin vastoin. Täytyyhän tyypissä olla jotain, jos kerta hänestä alituiseen puhutaan, ja vaikka varikset söivät ruumiin.  

Nyt kirjoitan puhtaaksi yhden tarjouksen ja palaan takaisin sinne, mistä lähdin.

Pia"

Miksi kirjoitan?

Kirjoitan ylipitkiä merkintöjä. Näinhän ei saisi blogisääntöjen mukaan kirjoittaa. Merkintöjen tulisi olla lyhyitä ja napakoita. En ymmärrä. Jos haluaa kirjoittaa lyhyitä ja napakoita kirjoituksia, kirjoittaa sitten tekstareita tai jotain tvittereitä. Kyllähän minä tekstareitakin kirjoitan. Itse asiassa satoja tekstareita kuukaudessa.

Nekin voivat olla runoutta. Tai runousharjoitelmia, kuten runoilija-klovnin kanssa toisillemme kirjoittelemme. Runoilija-klovnilta tulee tosin ihan oikeita runoja tekstarilla. Minä vain harjoittelen proosan sanomista vähän runonmuotoisesti ikäänkuin.

Enkä halua lukijoita blogilleni? Kyllä haluan, mutta jos pitkien merkintöjen lukeminen rasittaa, kannattaa jättää lukeminen siihen ja palata blogiini joskus sitten, kun minulta syntyy lyhyt ja hallittu merkintä. Sellaistakin sattuu, mutta äärimmäisen harvoin.

Lukekoon näitä, kuka tahtoo. Eihän näistä kenenkään tarvitse maksaa mitään, kaikista blogin kustannuksista vastaan itse, kyllä tämän ylläpito jonkin verran euroja vie, mutten toisaalta halua mihinkään blogspot.comiinkaan, jossa tuntuu siltä, että kirjoitukset eivät ole omaa omaisuutta. Minä haluan, että sanottavani on MINUNMINUNMINUN.

Onhan se itsekeskeistä ja minäkeskeistä, mutta voi voi.

Kirjaan tänne blogiin kaikenlaista. Sälääkin. Tämä on ääneen ajattelua ja vähentää paljon ruuhkaa esimerkiksi Ärräpäissä. Ettei sähköpostilista kuormitu:D:D:D