Haltioitumisen jälkeisenä maanantaina

(seuraa uusia haltioitumisia)

ma 2.5.2016

Eilen hyökkäsivät päälle niin likaiset pyykit, kylmentynyt talo, tyhjentyvät pankkitilit, maksamattomat laskut, palkanlasku, laskutus, verottajan ilmoitukset, ison tarjouksen teko, joka kuukauden tilitoimenpiteet kuin tyhjä jääkaappikin. Kun Matti uskaltautui kotiin, aloin taas tutun: "Jäkäjäkäjäkäjäkä!" Luulin, että lämmitys on kokonaan päältä, mutta ei kuitenkaan. Meillä on lämmityksen anturi talon ulkopuolella ja ulkonahan etenkin auringossa on nyt lämmintä. Anturi ei aisti tuulta, mikä puhaltaa harvan puutalon läpi.

Marian piti nukkua kahden täkin ja päiväpeiton alla. Kurkku on tosi kipeä, mutten tiedä, tuliko kurkku karheaksi eilisestä jäpätyksestä vai kylmän-kosteasta ilmanalasta kotona.

Pää pörisee edelleen Ilmajoesta sekä Etelä-Pohjanmaan kirkoista. Ajoimme Ilmajoelta reittiä, jota pitkin en ole ikinä kulkenut: Seinäjoki, Kuortane, Lehtimäki, Soini ja Karstula. Lehtimäen kirkko oli kummallisesti erivärinen kuin kellotapuli. Selitystä en löytänyt, vaikka ostinkin Matille tuliaisiksi Pohjalaisia kirkkoja -kirjan Ilmajoen S-marketista. Matti vain kirkkojen restauroijana tuumasi, että tapulin on varmaan tarkoitettu eroavan ulkonäöltään varsinaisesta kirkkorakennuksesta.

Minä olen nyt monta päivää miettinyt miksi. Lehtimäen kirkon tapuli on yhdistetty kirkkoon solamaisella rakennelmalla. Semmoistakaan en ole ennen nähnyt.

Lehtimäkeläiset olivat halunneet oman kirkon jo 1700-luvun puolella, mutta rakennushanke oli jäänyt kesken. Paula Mäkelä on näköjään tehnyt taidehistorian ja kulttuurintutkimuksen gradun Lehtimäen kirkon historia : kustavilaisen ristikirkon perustaminen, arkkitehtuuri ja taide-esineistö.

Hauska tämä gradu. Lehtimäkeläiset todella ja väen vängällä halusivat oman kirkkonsa. Kirkko otettiin käyttöön puolivalmiina ja heti alkuvuosikymmeninä ongelmaksi tuli, että kirkon katto painui longolle ja seinät pullistuivat ulospäin. Vaikka pohjanmaalla oli vuonna 1845 katovuosi, oli katto korjattava. Seurakuntalaiset pelkäsivät sen romahtavan.

Tämä juuri on ihmeellistä. Suomeen rakennettiin 1800-luvulla kirkko poikineen. Katovuosistä ja nälästä huolimatta.

Paula Mäkelän gradusta löytyy rakennusmestari Jaakko Kuorikoski, joka teki omiaan tuomiokapitulille sen kummemmin ilmoittamatta. Esimerkiksi Kivijärven tapulin Kuorikoski rakensi ilman tuomiokapitulin lupaa. Ohitteli virkateitä siitä vain. (Ihan kuin Matti.) Mäkelän gradu on kuin jännityskertomus. Aika veikko tämä Kuorikoski nuorempi, rakennusmestari.

Rakennusmestari Matti Valkosen muistan joskus sanoneen, että kun puukirkkoja alkoivat suunnitella arkkitehdit, mentiin rakenteissa pieleen. Rakennusmestarit rakentajina ja suunnittelijoina pystyivät aistimaan sen, millaisia koukeroita puusta ylipäätänsä voi tehdä. Lehtimäen kirkon katto-ongelmista ja romahdusvaarasta ei kuitenkaan voi syyttää arkkitehtiä, vaan kiirettä ja vähiä rahoja.

Sanoin Marialle, että ensi kesänä kierretään Matin kanssa sitten nämä pienet eteläpohjalaiset paikkakunnat Ilmajäen ympäristössä ja tutkimme kaikki kirkot. Esimerkiksi Soinin kirkon ovella on Suomen ainoa vaivaisakka. Tyttö tuumasi hieman lakonisesti, että saamme kyllä Matin kanssa kierrellä vanhoja kirkkoja keskenämme. Ei ehkä voisi nuorta 17-vuotiasta naista vähempää kiinnostaa.

Soinin kirkko paloi kummankin verkkokalvolle vapunaattoillan hopeisen kimaltelevassa auringonpaisteessa. Maria sanoi, että kirkko oli kuin prinsessakakku. Täysin absurdi näky. Vaaleat seinät ja hennon roosanpunaiset nurkkalaudat. Lisänä uudet kiiltävät peltitötterökatot kuin kruunut prinsessan kiharoilla. Karu lehdetön keskikevään ympäristö. Outoa kertakaikkiaan. Olisipa saanut näkymän kameralla kiinni.

Istun Siilinjärven kirjastossa ja odotan Mattia Ranta-Toivalasta. Tarkoituksena on käydä vielä kerran kuvaamassa ja miettimässä yhtä isoa työtä, jota tarjoamme.

Timo Totro ja Bionin O

Ilmajoelle mennessä kuuntelin Radio Deitä. Jostain kumman syystä kirkko- ja seurakuntaradio ei kuulu Ylä-Savossa, vaikka lähetysasemat radiolla on Kuopiossa sekä Kajaanissa. Kaikenmaailman lypsykonescheissea Lapinlahdella kyllä saa radiosta osakseen.

Jos Radio Dei ei kuulu, on radioaseman nettisivuilla ohjeet: "Voit myös rakentaa oman antennin. Kuori vapaana oleva koaksiaalikaapelin eriste 1 metrin matkalta. Työnnä kupariristikkoverkko kasaan (jos sellainen on) sen verran, että verkon halkaisija laajenee. Näin voit työntää laajentuneen kupariristiverkon paljastuneelta osaltaan kokonaisuudessaan kaapelin ulkokuoren päälle (taaksepäin). Tarkoituksena on saada koko paljastunut kupariverkko metrin matkalle kuorintakohdasta taaksepäin. Voit kiinnittää vapaaksi jääneen kupariverkon päät vaikka eristysteipillä kaapelin ulkokuoreen (ei vaikuta antennin toimivuuteen). Kuori sisempää eristettä noin 10 cm matkalta, taivuta varovasti taipunut kuparilanka koukuksi, josta voit ripustaa sen pystysuoraan (ja kokeilla mihin kohtaan ripustettuna kuuluvuus on paras)." (http://www.radiodei.fi/?sid=78)

Pitää näyttää ohje Matille. Kyllä äykkäpäinen rakennusmestari, varpaisjärveläisiin rukoilevaisiin hengellisesti kuuluva, voi yhden antennin yleis- ja transuskovaiselle vaimolleen kasata. Nyt sen keksin! Olen transuskovainen. Haltioidun niin Soinin prinsessakakkukirkoista kuin lehtimäkeläisistä 1800-luvun kirkonrakentajista kuin psykoanalyyttisistä pastoraalipedagogeista.

Niin se Timo Totro. Kuulema luterilaisen kirkon pastoraalikouluttaja. Siinä vaiheessa käänsin korvani hörölle kohti aaltoilevaa Radio Deitä, kun Totro ilmeisesti Wilfred Bionia lainaten sanoi, että Freud piti ihmistä liikkeellepanevana voimana seksuaalisuutta, mutta liikkeelle panevan voiman voi myös ajatella olevan tiedon janon. (Maria sanoi, että näytän aivan hurahtaneelta.)

Siinä vaiheessa melkein kiljaisin. Olenhan blogissani viime aikoina vain vaahdonnut siitä, että haluan tietää! Antakaa minun tietää!

Arvelen tosin, että olen vain siinä iässä. Vaihdevuosiin asti toimin etupäässä freudilaisittain. Naurahdin, kun luin hakkaraisia uusimmasta Ortodoksiviestistä. Jarmo Hakkarainen käytti taas termiä iljettävät himot. Ihan tosissaan hän on, kuten aina. Himot kyllä varmasti ovat iljettävät, jos ei tarvitse elämässä tehdä lapsia eikä aio pitää kenestäkään huolta. Suurta vastuuta edeltää aina visvaa, limaa ja huohotusta.

Mutta! Timo Totron (ja ehkä Bionin) mukaan tiedon jano taisi tulla ensin Eevaan - käärmeeltä - ja omenan syönti oli oikeastaan pikemminkin ihmisen kasvua aikuiseksi. Tietäväksi ja tiedostavaksi. Lapsen asemasta. Lapsena, mistään mitään tietämättömänä, on varmasti helppoa.

Pitääkö elämän olla helppoa? Tässä tullaan muuten enkelielämään. En tiedä. Ehkä mieluummin raukean tyhjiin, kun päädyn jonnekin höllöttelemään. Varsinkaan jos ei ole tarjolla tekemistä. (Esimerkiksi opetustyö ja evankelioiminen voisi olla kivaa.) Kuinka kauan sitä jaksaa heilutella lehviä jossain väkijoukossa ilman ruumiillisuutta?

Jotenkin vähän niin, että ennemmin kuulostelen kaikkia fibromyalgisia kipujani kuin otan Buranaa. Tiedän olevani enemmän elossa, kun kättä särkee tai kerrostalotyömaan kahvitilan moppaamisen jälkeen ovat jalkaterät kipeät. Perverssiä iloa, tiedän, mutta jollain lailla nautin kivusta. Olen käyttänyt jalkateriäni!

Tosin en varmaan tiedä, mitä on oikea ja todellinen kova kipu. Verenpaineesta johtuva migreeninikin saattoi olla lastenleikkiä oikeiden migreenipotilaiden mielestä. Olen ärsyttävä. Kuin Stanka Vanka. Pyöreistä palloista tehty muovinen ja oranssi. Menee kumoon, kun tönäistään, mutta nousee ja kilisee ärsyttävästi.

Tulostin nipun Totroa ja Bionia. Dokumentissa Matkalla perimmäisen todellisuuden kokemukselliseen kohtaamiseen - matkakumppanina W.R.Bion oli vaikeita termejä, mutta sen ymmärsin, että on olemassa näkyvä ja koettava maailma (fenomenaalinen) ja sen takana perimmäinen ja aistein havaitsematon (numenaalinen). Fenomenaalisuus ja numenaalisuus ovat Platonilta.

Jumaluus itsessään (O) on ääretön ja vaille muotoa.

Toki ymmärrän sen, miksi Jumalalla pitää olla nimi. Jumalalle nimen antaneet juutalaiset olivat historiantutkimuksen mukaan henoteistisia, yhtä jumaluutta suosivia. Tämä ennen, kun ehdotonta monoteismia ei vielä tunnettu. (Siunattu Heikkisen Aaro, kun aina kyseli minulta, joko olen lukenut kerran Karen Armstrongin Jumalan historian ja joko toisen, joko kolmannen kerran.) Jukka Korpelan kirjasta sain perusoivalluksen tai oikeastaan vahvistuksen, että kristityt suhtautuvat synkretismiin jotenkin nyreästi juuri, koska koko kristinuskon historia on ollut enemmän tai vähemmän synkretististä.

Hyvä niin. Amen, amen, amen. (Synkretisminyreys tuntuu niin projisoinnilta. Muistan ikuisesti, millaista munkkilatinaa sain osakseni, kun menin kysymään, miksi ortodoksisessa suuressa ekteniassa rukoillaan kaiken yhdistymisen puolesta, mutta silti synkretismi on ruma sana.)

Totron kirjoituksessa sanotaan, että Jumala ylittää kielen kuvauskyvyn, häntä voidaan kuvailla vain negaatioiden kautta tai ei lainkaan sanoilla. Jes, näin on hyvä, ja koska Matti tuntuu viipyvän ja viipyvän, käyn tsekkaamassa hyllystä, onko jotain Timo Totroa hyllyssä. Pöh, on. Luja ja rohkea, johtamisen syväulottuvuuksia.