Posthumanisti lähtee ontologiasta

ti 20.6.2016

On mukava jälleen rassata aivoja. Johan sitä on vähän yli viikko vatvottu yhtä ja samaa. Minulle muodostui täysi jumi. Eilisilta oli jumin kliimaksi. Annakin kysyi iltalenkillä, onko minulla kaikki ok. Sanoin, että ei ole, mutta kyllä yhden hyvin nukutun yön jälkeen elämä taas voittaa.

Heräsin tänään kuudelta. Kohta siivoan keittiön ja uskon, että pystyn tekemään joitain firman hommiakin. Kuin tilauksesta, ihmekö tuo, sillä minähän olen sen tilannut, postissa tuli Elonkehä, syväekologinen kulttuurilehti. Elonkehässä on artikkeleita uskonnoista. Ville Rantasen arvioon Timothy Gorringen ja Rosie Beckhamin kirjasta Transition Movements for Churches selasin heti ja luin artikkelin monta kertaa.

Esimerkiksi Catholic Worker -liikkeessä on Rantasen (sitä tosin kirjassa ei ollut mainittu, avainnimet tähän muistiin: Dorothy Day ja Peter Maurin) mukaan tervettä rinnakkaisvallan ymmärrystä, survivalistista asennettta ja kristillistä anarkismia. Minusta Jehovan todistajat ovat lähtökohtaisesti anarkisteja, sillä he ottavat tosissaan Mooseksen kirjan luomiskertomukseen sisältyvän ajatuksen siitä, että ihmistä ei ole pantu toisen ihmisen hallitsijaksi.

Elonkehä mainitsee Pohjois-Pohjanmaan vanhan ja viisaan intiaaninaisen Kaarina Kailon, josta ei pitkään aikaan ole muuta kuulunut.

Otsikko tulee posthumanismia käsittelevästä Kaisa Kortekallion artikkelista Koneäly ja muodonvaihtaja. En ihan ymmärrä kaikkea, en välttämättä omaa otsikkoanikaan, mutta kyllä se tästä, kunhan tätäkin mietin, kuten sitä, että Kristus ei syntynyt maailmaan Ihmisen Pojaksi poistamaan kärsimystä, vaan lievittämään kärsimystä kärsimällä mukana. Ajatus tuli viimeksi sunnuntaina Oulun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran Marko Patrosen saarnasta. Kirjoitan sen taas tähän, sillä oikeasti ajatus liittyy nyt kovasti juuri tähän nimenomaiseen elämänhetkeeni.

Kun kyselin keväällä Annalta maantiedon koealuetta ja samalla haukottelin avoimesti, että aivan vitun tylsää, kirkastui kivien ja maa-ainesten kiertoa katsoessa, että ei saatana, mehän ollaan kaikki vain erilaisia kiviä, joissa on Ruah, elämän henki. Ruah on hepreaa ja feminiini. Emme me evoluutiossa täydellisty, vaan sopeudumme vallitseviin oloihin. Jos kerta vallitsevat olot pakottavat riikinkukkouroksen kasvattamaan energiataloudellisesti pähkähullun pyrstön, se sellaisen kasvattaa.

Voimme täydellistyä ainoastaan valaistumalla, mitä se sitten onkaan. Ehkä ortodoksisessa käsitteistössä se on Kristuksen kaltaiseksi tulemista.

Se, mikä erityisesti transhumanismia ja posthumanismia käsittelevässä artikkelissa kolahti on seuraava: "Posthumanistisia uskonkappaleita on ehkä hieman vaikeampaa kaivaa esiin kuin transhumanistisia. Hyvin olennainen piirre löytyy ontologiasta; siinä missä transhumanismi jatkaa maailmaa elävään henkeen/älyyn ja elottomaan aineeseen, posthumanistisen kannan mukaan aine on jo elossa, eikä sitä siten voi sivuuttaa tutkimuksessa, poliittisessa päätöksenteossa eikä eettisissä suhteissa."

"Kärjistäen voisi sanoa, että siinä missä transhumanistit pyrkivät saamaan aikaan ´kosmoksen heräämisen´posthumanistit pyrkivät tekemään selväksi, että kosmos on jo hereillä - täysin ihmisten ja tekoälyjen toiminnasta riippumatta." (Elonkehä 2/2016 Kaisa Kortekallio Koneäly ja muodonvaihtaja s. 24)

Olen nyt toisen käytössä

Eilen illalla jo kaduin sitä, mitä olin luvannut. Tuntui, että kaikki menee yli voimien. Piti piirtää taas raja siihen, mistä itse alan ja mihin päätyn. Sydän jyskytti ja pelkäsin aivojeni repeävän. Tässä on ihan oikea pelko siitä, että avioverisuoni repeää. Siksi suhtaudun vähän hysteerisesti päänsärkyihin.

Olen antanut itseni toisen ihmisen käyttöön. Ja tänään ehkä pystyn taas jatkamaan siitä, mihin eilen törmäsin ja juutuin. Tällaisen viestin kirjoitin sähköpostissa:

"Hei, rupean oikeasti huuhaa-akaksi, unennäkijäksi sekä kahvinporoista ennustajaksi. Lauantainen Luovan Puun jooga oli joku ihme sydämen jooga ja ensin ajattelin tietenkin, että ihan paskaa, lässyn lässyn. Joogaohjaaja oli ihana kuopiolainen, pienen keijukaisen näköinen hippinainen, joka otti kummatkin mun tytöt ihanasti huomioon. Maria viis veisasi koko joogasta, mutta sanoi, että voi hän köllöttää siinä matolla, jos kerta mun pitää siellä olla (niin sitten pitää Mariankin, koska Matti oli lapsenlapsensa synttäreillä.)

Ymmärsin jotain sinne päin, että jooga on jollain lailla sellaista puhdistumista. Ja avautumista. Nyt varmaan ajattelet, että se Pia taisi kajahtaa. Niin, kyllä, kyllä, kajahdin. Joogan aluksi piti asettaa sydämen päälle jokin kysymys. Mulla ei ollut mitään selkeätä kysymystä. Asetin sydämen päälle ihmisen, joka on elämässään nähnyt sellaista pahuutta, etten voi käsittää. Sellaista, jota on vaikea ottaa edes vastaan. (Tai ei se pahuutta ole ollut, vaan isoja, isoja, isoja ongelmia, joita ihmiset heikkouksissaan harjoittavat ja tallovat sitten herkemmät, kun rimpuilevat omissa elonjäämiskouristuksissaan.)

Sitten joogattiin ja väänneltiin itseä vaikka mihin ihme asentoihin. Tunnelma oli harras. Eturivissä oli ohjaajan ryppyotsaisia superopetuslapsia - pari nokkavan näköistä superpuperhippityttöä, jotka eivät säteilleet ympärilleen ainakaan rauhaa, lähinnä sellaista, että olivat siutsimassa samassa tilassa, jotain omaa nuoruuteen liittyvää kipuaan ja kiukkuaan. Toisessa rivissä oli pari vähän vanhempaa nuorta naista, jotka oikeasti olivat aivan valaistuneen oloisia. Sellaisia rauhallisia, myönteisiä, lämpimiä lettipäitä. Eivät sanoneet yhtään mitään, mutta oli kuin heidän hymynsä olisi pyhittänyt tilan, jossa oltiin. Joogaenkeleiden hymyllä, jos niitä vain on tarpeeksi, ihan varmana saisi aikaan maailmanrauhan. Tiedäthän joogalentäjät? :D

Kaikkein parasta oli, että liikkeitä saattoi tehdä just niin paljon kuin pystyi. Jos ei pystynyt, saattoi mennä lepoasentoon.

Lopussa piti jotenkin avata sydän vastaukselle ja maailmanrakkauden virrata sieltä ulos. Vähän hämäräähän se oli, sillä Pentti Ryth meinasi koko ajan tunkea väliin tarkastusraporttipalavereineen ja hämätä prosessia. Mulle ei tullut mitään vastausta, vaan sellainen ajatus, että olen jostain syystä sivuuttanut täysin yhden yksityiskohdan ajattelemani ihmisen elämästä. Tultiin kotiin ja aloin tietokoneella käännellä kyseistä yksityiskohtaa. Kirjoitin ensin tästä kulmasta ja sitten toisesta. Lopulta keksin, että kertomus pitää ehkä kertoa toisella tavalla."