Antti-Pekka Sonnisen kirja kiusaamisesta

ke 8.6.2016

Lupasin kommentoida Antti-Pekka Sonnisen romaania Oikeus omissa käsissä. Se kertoo kiusaamisesta. Heti alkuun suorastaan hekumoin Lapinlahden-kuvauksella. Helsinkiläisillä on ilo tulla kuljetelluksi kotikaupungissaan kaunokirjallisesti tuon tuostakin. Meillä ei juuri koskaan.

Käyskentelin esikoiskirjailijan kanssa ensin Pitäjäntupaan ja sitten ajoin hänen kyydissään liikenneympyrästä. Stefan Lindforsin Aurinkotuuli oli pistävästi kuvattu, mutta etäännytettynä. Muistaakseni teräshökötys oli kirjassa betoninen.

Oikeus omissa käsissä kertoo siitä, miten ihmiset ovat saatanallisen raivon vallassa. Se on totta. Ihmiset ovat raivoisia, minkä Vartiotornissa ajatellaan olevan lopun ajan merkki.

Heillä tai meillä on syynsä raivolle, mutta fasistisen järjestelmästä tekee se, että raivo kohdistuu toiseen pieneen ihmiseen, yleensä vielä suojattomampaan: sosiaaliselta statukselta huonompaan tai pakolaiseen, ulkomaalaiseen, kehen tahansa, mutta ei heihin, joissa syy on.

Ihmiset tuntuvat pettyneiltä ja sosiaalityöntekijät joutuvat tyytymään vain johonkin Otetaan pojalta kännykkä pois yöksi -paskaan.

Antti-Pekka Sonninen kuvasi hyvin sekä koulukiusatun pojan reaktioita - kategorisesti hän kieltäytyi menemästä kouluun ja lopetti jääkiekkoharrastuksen. Myös isän psyyken mureneminen ja se, että psykososiaalisella tuella tarkoitetaan nykyään vain sitä, että annetaan nappi napin jälkeen kouraan. Käsittääkseni kirjassa kuvattiin bentsodiatsepiineja, joilla perheen isä sai toki aikaan hälytystilan.

Hän ei varsinaisesti yrittänyt itsemurhaa, vaan veteli diapameja niin, että lopulta - monien vaiheiden jälkeen - pääsi hoitojaksolle. En ole kuullut bentsoista mitään muuta kuin pahaa. Koukkuun niihin jää ja se lienee tarkoituskin. Sekakäyttäjät ovat sellainen vyyhti, jota Suomessa ei kukaan pysty ratkaisemaan. Ikään kuin kädet olisi nostettu pystyyn.

Kuka sitä paitsi enää saa pitkää terapiaa? Ollaan ratkaisukeskeisiä, juoksutetaan pari kertaa ihmispoloista lässyttämässä jotain shittiä diibadaabaa mielenterveyshoitajalla ja annetaan nappimääräys. Kiusatun pojan isä ei mennyt enää kolmatta kertaa mielenterveyshoitajalle. En ihmettele.

Itsehoito-oppaat kukoistavat. Luenkin parhaillaan Caroine Myssin Hengen anatomiaa. Lukukokemus on ristiriitainen, mutta siitä tuonnempana.

Antti-Pekka Sonninen kuvaa hyvin myös sitä, miten free lancerilta vähenevät työt. Siinä vaiheessa, kun vähenevien resurssien paineessa opportunistipäätoimittajat jakavat työläisparkoja vuohiin ja lampaisiin, kaikki erottelukeinot ovat sallittuja. Tyhmät lampaat jäävät. Siihen, että tavaraa ei osteta, voi johtaa melkein mikä tahansa. Kirjan päähenkilö oli sekaantunut "ikävään juttuun". Ei osteta, kun ei osteta, ei vain viitsitä sanoa, että sori, sinä et hyppää pituutta tarpeeksi kivan oloisesti tai sori, asenteesi ei ole kohdallaan.

Tai ei ole mitään syytä. Ei vain osteta ja jostain syy töiden vähentämiseen pitää löytää. Ostajan kannalta helpompaa, että syy on myyjässä. Jos tavara on kuranttia, myyjän täytyy olla vääränlainen.

Kohta, jossa isä ja poika keskustelevan uskonnosta, oli hyvä! Niin juuri haluaisin voida omien lasteni kanssa keskustella. Tosin minulla ei ole viatonta lapsen uskoa, vaan monimutkainen ja täysin abstrakti uskonvyyhti, josta lapsen usko on kaukana. Ei varmaankaan paljoa auta helluntalaisprinsessaa tai esikoista, joka kyllä "kunnioittaa" ortodoksiuskoa (ja niitä munkkeja, joita ovat nähneet vaippaikäisestä asti, meillä kotonakin on sellaisia käynyt), mutta jota kammoksuttaa hurahtaneisuus ja hurmahenkisyys.

Kaiken lisäksi äiti puhuu munkkilatinaa.

Loppuratkaisu vain oli hieman epäuskottava ja etenkin siihen johtaneet tapaukset, jotka kyllä sinänsä noudattelivat varmaankin jonkun klassisen draaman kaaren reseptiä. Ensin vähän ennen kirjan loppua tuuditetaan lukija siihen, että kyllä tämä tästä ja sitten pam! Tapahtuu jotain täysin absurdia. Ja äkkinäinen seestyminen. Minusta semmoinen oli vähän kaavamaista tai jaritervoista.

Sovitus olisi saanut olla monikerroksellisempi, mutta kirjoittajana oli mies. Miesmiesmiesmies, joka kirjoitti ehkä toisille miehille. Kiitos kirjasta joka tapauksessa ja tekisi mieleni niin kutsua kirjailija Lapinlahdelle. Siitä oli jo puhe kirjastotätien kanssa eilen, kun kirjan varauksesta hain.

Hengen anatomia

Avasin Hengen anatomian suurin odotuksin ja hyvä, ettei jäänyt kesken heti alkuun. Kirjan prologi oli etova. Mutta sitten ajattelin, että ehkä amerikkalaiselle yleisölle täytyy vakuuttaa ja lässyttää. Sama vaikutelma tuli, kun Caroine Myss kuvaa ensimmäistä parantajan-kokemustaan.

Kokemus tuntui aivan yhtä epäuskottavalta kuin ne lukuisat pyhittäjäkertomukset, joita olen koettanut tunnollisesti lukea. Lopulta sain Aleksander Meniltä, juutalaiselta ortodoksipapilta, joka tapettiin alkusyksystä 1990,  kun me menimme Moskovaan opiskelemaan. Tekisi niin mieleni sanoa, että me viimeiset kommunistit, mutta emmehän me olleet. Minä vasta nyt olen Suomen viimeisiä kommunnisteja. Ärräpäissä on muuten tästä hyvä keskustelu. Vassuliitto on keynesläinen puolue, demarit vähän jo kallellaan vasemmalle, mikä on hyvä asia. Nykyinen SKP on arvoitus, sillä en vieläkään tänä aamuna löytänyt keskuskomitean kokoonpanoa puolueen nettisivuilta. Viikonloppuna oli edustajakokous Turussa ja ainakin Toveri Vanhempi Huoneenrakentaja oli siellä.

Puoluesihteeri on kuitenkin uusi. Vanhakin oli aivan erinomainen, sillä fasistipäällikkö Susanna Kaukinen sanoi tätä taannoin käärmeeksi.

Niin siitä sanastahan minun piti. Jos jossain esiintyy bysanttiaista ylisanailua tai ylisalailua, lopetan lukemisen.

Lisäksi joko Myssin Hengen anatomia on kirjoitettu huonosti alunperin tai sitten se on käännetty päin persuketta. Otetaanpa vaikka tällainen näyte: "... Hän pyysi meitä kuvittelemaan, että talo palaa ja neljä reportteria kirjoittaa siitä kukin rakennuksen eri kulmilta. Kukin reportteri näkee tapauksen eri kulmista. Kukin haastattelee ihmisiä omassa kulmassaan."

Tuli varmaan selvästi, että saman tapauksen VOI NÄHDÄ JA KUULLA ERI KULMISTA! Kamalaa kieltä. Kökköä, kökköä.

Haukuin Hengen anatomian. Haukuin, koska koko ajan taustalla mietin, miksi new age herättää minussa niin kovaa torjuntaa. Välillä lukiessa on hiki ja välillä kylmä. Kyllä se on pakko lukea ahmien loppuun.

Caroline Myssin oma tausta on roomalaiskatolisuudessa ja hän yhdistelee mielestäni todella antoisasti sekä juutalais-kristillisen ja hindulais-buddhalaisen perinteen. Islamia Myss ei ottanut mukaan, sillä sanoi, että sitä hän ei tunne tarpeeksi, mutta kunnioittaa kyllä.

Myss on myös entinen toimittaja, joka on opiskellut teologiaa. Hm. Eikös kuulosta jotenkin minullle läheiseltä? Hehee. Ja Myssin kaiken ykseyden korostus tuntuu todella just siltä, miten ajattelen asioiden olevan. Onko ihmiskunta vihdoin valmis synkretismiin - kaiken yhdentymiseen niin kuin ortodoksisessa suuressa ekteniassa rukoillaan?

No jos ihmiskunta ei ole, minä ainakin ilmoittaudun.