Kouta Saarikoskikin on kuollut

su 7.8.2016

Sain ihanan kirjeen, jossa oli kotoisia ja lämpimiä kahvitahroja, mutta myös uutinen, joka teki minut eilen kirjeen luettuani hiljaiseksi. Kouta Saarikoski on kuollut ja facebook-sivujensa mukaan hänet siunataan 18. elokuuta kello 11.30 Kalevankankaan hautausmaan pienessä kappelissa Tampereella.

Tänään on kulunut neljä vuotta lasten biologisen isän kuolemasta. Jotenkin Kouta ja Leonid muistuttivat toisiaan.

Molemmat olivat älykkäitä, vahvoja, arvaamattomia, pelottavia. Kouta oli paljon meillä Hämeenpuiston kommuunissa, porukkaan naitu, puoliksi asukas siis - vuotta 1986:ko elettiin silloin? - ja eräänä aamuna olohuoneessamme, jossa (natsi... no ei natsi, mutta semmoinen Amerikkaa ihannoiva uusliberaalipösillö kuitenkin) Olli Herrala asui, oli puiston penkki.

Tšernobylin räjähdyspäivänä, jolloin vietimme kommuunissa viimeisiä bileitä - Partasen Oilin (nyk. Orispää) - 21-vuotissynttäreitä, joku kiskaisi irti puolisen metriä parvekkeen kaidetta. Arvelen, että ainoastaan Koutalla oli siihen riittävät voimat ja tarvittavaa teknistä lahjakkuutta. Koutahan ei ollut toimittajatutkintolainen. Hän oli teekkari, ikiteekkarimallia.

Kuvaavaa on, miten itse olin siihen aikaan arka. Suorastaan pelkäsin Koutaa ja hänen kaltaisiaan ydinvoimaloita. En minä ihan pelotta lasten biologiseen isään tutustunut, mutta jotenkin sitä olen iän myötä rohkaistunut.

Hustvedt, Hustvedt
Mazzarella, Mazzarella

Kaikki varmaan ei tullut eilen kirjoitettua siitä, mitä kaikkea heräsi, kun luin Siri Hustvedtin Kesän ilman miehiä. Kirjailija kuvaa jätetyn ja petetyn vaimon Mian aviomieheensä kohdistuvaa katsetta lämpimäksi, muttei kuitenkin hienosti välttää sentimentaalisuuden. Päähenkilö ei ole aviomiehensä suhteen sokea. Aviomies on neurologi, aivotutkija ja tunteissaan kömpelö.

Tosiaan osa aviomiehen viesteistä jättämälle vaimolleen on suorastaan tylyjä. Mies ei vahingossakaan halua herättää vaimossaan mitään turhia toiveita. Toisaalta kirjailija kuvaa, kuinka pitkässä avioliitossa mies ja vaimo alkoivat ajatella samoja ajatuksia ja muistot muuttuivat yhteisiksi, vaikka kyseessä olisi vain toisen puolison kokema asia.

Merete Mazzarella ottaa kirjassaan Elämä sanoiksi esille Märta Tikkasen kirjeet, joista syntyi Tikkasen esikoisteos Yötäpäivää. Märta Tikkanen kirjoitti tulevalle kirjailijapuolisolleen Henrik Tikkaselle kirjeen joka päivä, kun tuleva puoliso oli työkomennuksella USA:ssa. Hän ei kuitenkaan lähettänyt kirjeitä, vaan antoi kirjeet nipussa, kun mies oli palannut Suomeen. Henrik Tikkanen oli vielä tuolloin ensimmäisessä avioliitossaan.

Vastakaikua tulevalta kirjailijapuolisolta ei tullut. Hän ei edes lukenut kirjeitä - ehkä ei Yötäpäivää, pikku vaimosensa avioliittoromaaniakaan. Siitä huolimatta Henrik Tikkanen oli Märta Tikkasen suuri rakkaus. Muistaakseni kirjassaan Kaksi : kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta Märta Tikkanen (tai se oli jossain kirjan julkaisemista koskevassa haastattelussa) sanoo, että kaipaa kirjailija-aviomiestään joka päivä, muttei todellakaan toivo häntä takaisin elämäänsä - kun kerta nyt on kuollut.

Tuppaa vähän Leonidin kanssa olemaan sama juttu. Kaipaan tosin häntä tyttöjen takia. Tyttöjen identiteetin takia. En itseni takia, oikeasti. Minä joudan jo taaemmaksi, vaikka maatumaan. Lapset ovat tärkeitä.

Muudan kirjallisuusblogisti kirjoittaa Märta Tikkasen sanoneen, että nuorena toivoi aina mielenkiintoista elämää, ei onnellista. Todellakin. Minäkin taisin jotain sellaista nuorena horista ja sain, mitä rukoilin, sata... ei vaan tuhatmiljoonakertaisesti. Nyt en enää halua muuta kuin rauhallista elämää, tyyntä vanhuutta ja paikallaan pysymistä. Jos vain malttaisi.

Kirjoittaminen

Lasten isän kanssa kirjoittelimme kirjeitä toisillemme, kun vielä asuimme eri valtioissa. Leonid ilmaisi itseään kirjallisesti oivallisesti ja varmasti luki kaikki kirjeeni, mutta siitä huolimatta ei kenenkään miehen kanssa ole minulle tullut sellaista oloa, että kukaan miehistäni olisi halunnut päästä jonnekin katsomaan sisintä ydinminääni, jonka todellakin avaan apposen auki kirjoituksissani ja kirjeissäni. Ehkä se ei kiinnosta, koska päästän sinne niin helposti.

Ehkä olisi parempi, että olisin salaperäinen, pidättyväinen ja mykkä kuin simpukka. Nöyrä neitsyt, joka verhoo sisinpänsä johonkin ilmavaan ja lepattavaan sifonkiin. Semmoisen sihvongin läpi kaikki näyttää varmasti ikään kuin kauniimmalta. Jokin illuusio säilyy. Puhtauden illuusio. Ehkä se on miehelle tärkeää.

Käsittääkseni Merete Mazzarella muutama vuosi sitten heitti pellolle mölllikkämäisen ruotsalaisaviomiehensä. Ei tullut syvää vastetta, joten hän löysi toisen, lesken, jonka kanssa syvyys löytyi. Mazzarella ei kuitenkaan ole ruotsalaisaviomiestään hylännyt. Hän käy tämän luona Ruotsissa entiseen tapaan - vähän niin kuin omaishoitaja, mutta pitää visusti itsellään oikeuden toiseen, rakastetun, ymmärretyn ja vastaanotetun naisen elämäänsä toisaalla.

Mielenkiintoista. Tikkasen kirjailijapariskunta kommunikoi kuitenkin tuotannollaan toisilleen. Pitää lukea Kaksi : kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta uudelleen. Luin sen kauan ennen Leonidin kuolemaa.

Kyllä mekin Matin kanssa kommunikoimme. Emme missään nimessä kirjoittamalla, sillä Matille teksti ja kirjoittaminen eivät ole tärkeitä asioita. Kommunikoimme matkalla jonnekin. Matti ajaa autoa, pääsee johdattamaan minua haluamallaan tavalla, minun on vain luotettava Mattiin siinä. Ja yleensä juttelemme, jos minä maltan nostaa nenäni kirjasta.

Matti on paljon toiminnallisempi kuin minä. Hänen tunnuslauseensa avioliitosta on, että parasta se (avioliitto) on ollut, kun työtä ja vaivaa se on ollut. Tunnuslauseessa on jotain hyvin karua pohjoissavolaista. Kyllä me Kannaksen suunnalta tulleet olemme näihin verrattuna melkoisia voisulaa syöviä ja saunan lauteilla makovia slaaveja. (Ensimmäinen Sorjoinen tuli Puumalaan, Etelä-Savoon, 1540-luvulla Muolaalta tai Äyräpäästä Kannakselta.)

Merete Mazzarella kirjoittaa, että ihmiset haluavat tulla nähdyksi, vaikka nykyään moni joutuu vaihtamaan asuinpiakkaansa, kerta toisen jälkeen - jopa asuinmaatansa. Mazzarella ei halua käyttää ilmaisua tulla nähdyksi, sillä se on hänen mielestään liian passiivinen. Mazzarella käyttäisi mieluummin sanaa näyttäytyä, mutta minusta se on jotenkin porvarillinen.

Porvarit näyttäytyvät. Työväenluokka näkyy, halusivatpa porvarit sitä tai eivät.

Mazzarella tarkoittaa sitä, että ennen saattoi turvallisesti asua yhteisössä, jossa oli syntynyt, ehkä jopa siinä korttelissa, jossa oli syntynyt, yhdessä muiden kanssa, jotka olivat niin ikään syntyneet siellä. (Merete Mazzarella Elämä sanoiksi s. 28). Näin Lapinlahdella valitettavasti edelleen, se tekee tämän seudun meille tyttöjen kanssa niin ahdistavaksi.

Meidän historiaamme, meidän tarinaamme ei täällä tiedä kukaan ja paskat itse asiassa siitä välittää. Lohduttavaa on, että kokemuksemme on nyt globaali ja universaali. Siksi minä kirjoitan.