Hustvedtin erinomaisuus

Kesä ilman miehiä - kerran vielä ja sitten loppu

la 6.8.2016

Heräsin tänään viideltä. Sitten kaksikymmentä vaille kuusi. Suu oli täynnä kissan karvoja. En ymmärrä, miten yläkertakissa voi hoksata, että ihminen on heräämässä, kun tämä vain vähän raottaa silmiään tai käännähtää hieman. Kello viisi, kun ensin avasin silmäni ja katsoin, että kello on viisi, kuului kissanraapimapuun juurelta tömps ja kissa tuli hieromaan naamaansa minun naamaani. Sama toistui neljänkymmenen minuutin päästä.

Annoin periksi. Alhaalla alakertakissa istui jo kissaikkunalaudalla ja odotti märkäruokaa. Koira tahtoi roskiskäynnille. Illalla vasta vietiin roskat, joten koira joutui tyytymään tavalliseen paljain jaloin sepelillä -kävelyyn. Hain Hesarin Kuukausiliitteen postilaatikosta. Luin heti ensimmäisenä Niko Kettusen jutun A on punainen. A on kyllä punainen, paitsi esimerkiksi sanassa auto, jossa u on sininen ja siten sana hohtaa pääosin sinisenä.

Pienenä rakentelin salakieltä, jossa vaihtelin englannin kielen vokaaleita samaa sanaa tarkoittavan suomen kielen sanan vokaaleihin. Mielestäni loin ihan pätevän järjestelmän, jota sitten omassa päässäni puhuin. Lisäksi minusta on jossain määrin kehittynyt melko hyvä päässälaskija, kun olen nyt kymmenen vuotta pyöritellyt yritysnumeroita. En tosin kehtaa kertoa, miten monimutkaisesti lasken.

Näin kuitenkin luvut ainakin neljäänkymmeneen asti sellaisella kaarella ympärilläni. Aivan kuin maailmanhistoriankin. 1800-luku löytyy siten, että katson vasemman silmän vasempaan laitaan, mutta ei ihan vasemmalle, vaan siihen vasenviistoon. Se, että näen luvut neljäänkymmeneen asti aika selkeästi kaarena, johtuu siitä, että raksamiehille ei voi tehdä nollatuntisopimusta.

Raksamiehille pitää järjestää töitä kahdeksan tuntia päivässä ja neljänäkymmenenä tuntina viikossa. Piste. Palkanlaskujakso on kaksi viikkoa, joten luvut neljästäkymmenestä kahdeksaankymmeneen näen sellaisena mustanharmaana jonona oikean silmän kohdalla, mutta ne eivät ole niin selkeitä.

Näen kirjaimet, näen ajan, näen luvut. Jos tarvitsisin paljon lukuja vaikkapa välillä 1 000 - 1500, näkisin tarvitsemani luvut. Joissain asioissa tämä outo asioiden näkeminen harjaantuu.

Vaikka synestesiasta ei ole hyötyä - sehän on vauvojen kokonaisvaltainen tapa hahmottaa maailmaa ja tavallisesti synesteettiset hermoradat vain jotenkin näivettyvät ja häviävät, kun ihmisen hahmotus kypsyy - enkä minä ole itseäni tämän takia hulluna pitänyt, oli jotenkin ihanaa, että Kuukausiliitteen jutussa koetetiin verbalisoida tätä.

Eikä tästä ole ollut haittaa muualla kuin Pielavesi-Keitele -lehdessä, jossa hikoilin paidan kainalot märkinä sitä, etten tajunnut, kumpi on kumpi: Veikko Penttinen ja Pentti Miettinen olivat minulle täysin sama ihminen, sillä kummankin nimi on mustanruskea. Jommallakummalla oli harmaanvitivalkea tukka, mutta sillä ei ollut mitään väliä, kun kumpikin mies oli minulle sama kuin nimensä - joka oli se mustanruskea.

Ja jos saan jotain päähäni, se pitää. Turusen Pekka on aina ja ikuisesti Juha Turunen, sillä Turusessa on monta sinistä kirjainta. U on sininen. Eikä sinisen sukunimen ihmisellä voi olla kuin sininen etunimi ja se on Juha.

Niko Kettusen jutussa sanottiin, että punainen A-kirjain määrittää useimmilla synesteetikoilla paljon. Minulla sininen U-kirjain on määräävä ja toisella sijalla määräyksissä tulee ruskea E-kirjain. Kaikki Heikit ovat ruskeita, sillä E-kirjain on ruskea. EU:kin on ruskea. Jännä juttu, vaikka U-kirjaimen pitäisi olla määräävä sininen.

Nyt lopetan tämän tai sekoan alkuperäisestä aiheestani. Se on Siri Hustvedt.

Vielä, vielä, vielä Siri Hustvedtistä
ja Kesästä ilman miehiä

Jos googlaan tämän muistellakseni, mitä kirjoitin Siri Hustvedtin kirjasta Kesä ilman miehiä kesällä 2016, pitää palata vielä merkintään 26. heinäkuuta. Silloin itselleni iski aivoriisi. No, sillä tavalla kirjoitti näillä näppiksillä minussa Freud. Aviokriisi. O on musta, joten sana aviokriisi on musta. Musta O tässä määräävä. Hitto, en siis voi sanoa, että U olisi aina määräävä. Voi se olla O ja voi se olla E.

Outi on musta, sillä O on musta. U-kirjaimella ei ole Outissa sinistä väriä. Ahaa, minulla kirjaimet sanojen sisällä voivat olla jonkin värisiä. Ja jotkut kirjaimet vain dominoivat. Se, mikä dominoi, ei ole johdonmukaista, kuten en itsekään ole millään lailla johdonmukainen ihminen.

Ensimmäisellä lukukerralla pudotin Kesästä ilman miehiä päätarinan kokonaan pois. Se oli liian kipeä. Kun lasten biologinen isä tuli Suomeen, pelkäsin kaikki hänen Suomen-elinvuotensa ajan, että mies kuolee. Kun hän 7. elokuuta 2012 - huomenna tulee neljä vuotta täyteen - sitten kuoli, oikeastaan oli suuri helpotus. Ei tarvitse enää pelätä sitä, mitä olen kaikkein eniten pelännyt.

Niinpä saatoi luoda taas uuden pelon. Ei vainenkaan. Se oli kyllä ihan vanha pelko. Pelkäsin sitä Pumppurannan viehkon huvilan juttukeikasta lähtien. Sillä keikalla pokasin Matin. Ennen Leonidin kuolemaa, joka oli ensisijainen pelkoni, pelkäsin toiseksi eniten sitä, että koska itse väistämättä muutun nuoresta, tuoreesta ja ihailevasta vaimosta vanhenevaksi, hikoilevaksi, vaihdevuotiseksi, häijyksi ja julmaksi myimraksi (мымрa), Matti jossain vaiheessa tätä avioliittoa ottaa uuden, tuoreen, ihanan, hoikan ja pitkäjalkaisen vaimon tai jalkavaimon.

Vain Leonid osaa sanoa sanan мымрa sillä oikealla tavalla. Itse asiassa en tiedä sanan tarkkaa merkitystä. Näin joskus Pietarissa jossain venäläisen naistaiteilijan мымрa-nimisen maalauksen. Siinä oli hämähäkin jäsenillä varustettu naisdemoni. Turkoosinvihreässä ihoa myötäilevässä asussa. Maalauksen naisdemoni мымрa muistutti tosin aivan jotain muuta kuin minua.

Joskus vielä kaivan lasteni biologisen isän haudasta selittämään, mikä on мымрa. Kun kysyin, mikä on мымрa, Leonid vastasi, että мымрa on мымрa eikä äänensävy luvannut mitään hyvää.

Kesässä ilman miehiä päähenkilö oli juuri päässyt hullujenhuoneesta, jonne oli joutunut sen jälkeen, kun hänen aviomiehensä 30 vuoden avioliiton ja yhden tyttären aikuiseksi kasvattamisen jälkeen, oli poiminut nuoren, teräväjärkisen, ihanarintaisen nuoren naisen rakastajattarekseen työpaikaltaan.

Mies on aivotutkija, neurologi ja ilmaisee itseään runolijavaimolleen kylmäkiskoisesti. Tai niin runoilijavaimo, joka kirjoittaa vaikeaselkoisia taiderunoja, tulkitsee etäisyyttä ottaneen, nolon aviomiehen töksähteleviä sähköposti- tai tekstariviestejä. Matti oikein korostaa ja alleviivaa sitä, että tulee eri .... koulutusluokasta eikä kirjoita eikä lue.

Olin vähällä kirjoittaa, että eri yhteiskuntaluokasta. Kyse ei ole yhteiskuntaluokasta. Vaikka minulla on akateeminen koulutus, sosioekonominen asemani on huonompi kuin Matilla. Kuulun prekaarina alempaan sosiaaliluokkaan kuin Matti. Minulla on enemmän koulutuspääomaa kuin Matilla ja sitä sitten käytänkin lyömäaseena aina, kun pitäisi pestä puurokattila. Huudan, että hanki tänne jokin vittukodinhoitajavittu kuuraamaan saatanavittukattiloitas.

Ei ole helppoa Matilla, kuulen teidän siellä toisillenne kuiskaavan. Totta, mutta jokin hinta se on maksettava turhautuneesta kotirouvasta. Helsinkiläisen punavihreän hiekkalaatikon laidalta me molemmat ja kaikki täällä olemme white trashia, valkoista ja tässä tapauksessa vielä maalaista roskaluokkaa.

Kyllä, sain eilen tekstarin, jossa kysyttiin, onko Marko Varajärvi, entinen puoluesihteeri, loikannut demareihin. Googlasin. Kyllä oli ja aikoo kirjoittaa kirjan Punavihreän hiekkalaatikon vankina tai jotain. Ymmärrän, mistä on kyse. Vaikka olen iloinen siitä, että uusliberaalit vasemmistoliittolaiset pantiin Oulun puoluekokouksessa nyt syrjemmälle, mietin sitä, tarvitaanko Suomessa niin monta vihreää ryhmää. Onhan niitä nyt. Punavihreä Vasemmistoliitto, sinivihreä Vihreät - De Gröna ja mustavihreät ViPulaiset.

Näistä kaikkein kiinnostavin  rinnakkaisvallan kannalta on anarkistinen Vihreä Puolue.

Naisraivo

Hustvedtin päähenkilö, Mia, ystävystyy uuden naapurinsa, Lolan, kanssa. Lolalla on kaksi pientä lasta, toinen aivan vauva. Lolan aviomies pahoinpitelee vaimoaan ja Lola pakenee usein Mian, avioeroa tekevän vanhenevan vaimon asuntoon. Yhdessä he nauravat mieseritteelle, joka saa aviomiehen sukat tököttämään tai suorastaan seisomaan asennossa lattialla siinä kohtaa, johon mies on ne tiputtanut.

Naisen nauru mieseritteelle on alistetun raivoa. Voi mieskin olla alistettu ja täynnä epäsuoraa raivoa. En sitä sano.

Maria haluaa herätä. Meillä on tänään marjashow ja siihen väliin ei tule Lastu, ei Lapinlahden vasemmisto eikä Lampiinsalmen tanssilavaperinneyhdistys. Jos tulee, otan avioeron. Maria heräsi ja sai eteensä aamiaisen, joka toimii hätätilassa myös lounaana sekä eilisen valitsemansa Omar-munkin. Matti lähti lentoon ja minä sain kirjoitusaikaa.

Hustvedt ihmettelee tuoreimmassa suomennetussaan Elää, ajatella, katsoa (en ole varma, ovatko verbit oikeassa järjestyksessä) naisista koostuvan kirjoittajapiirinsä (muistaakseni se oli kirjoittaja- tai kirjallisuuspiiri pinnan alta miesvihamielistä suhtautumista. Hustvedt esseessään vain panee merkille, mutta ei pysähdy pohtimaan, miksi näin on.

Jos minä olisin pinnan alaisen naisvihan kohteeksi joutunut aviomies pysähtyisin katsomaan vihaa tihkuvaa puolisoani ja kysyisin, mikä on hätänä. Pelkäävä ja epävarma koirakin näyttää hampaitaan ja voi vaikka purra.

Hustvedt kuvaa äitinsä naispiiriä vanhainkodissa. Äidin elinpiirissä on pääosin enää vain naisia. Jokunen mies kyllä äidin kuviossa vilahtaa, mutta vanhan naisen elämän loppuvaiheessa heillä ei ole paljoakaan merkitystä. Eihän heitä ole elossakaan. Vanhainkodin älykkönaiset kokoontuvat Kuolevien Joutsenten kirjallisuuskerhossa ja lukevat kovasti Jane Austenia.

Amerikkalaisten viehtymys Jane Austeniin kummastuttaa. Austen tulee mainituksi muun muassa vankilakirjassa The Orange is new black ja tuon tuostakin amerikkalaisten naiskirjailijoiden teksteissä. Minä en saanut Austenista oikein kiinni. Koin tekstin löpinäksi samalla tavalla kuin Dostojevskit. Uh, nyt se tuli sanottua. Dostojevskilla on paljon kaikkea hienoa haha vaikkapa Karamazovin veljeksissä tai Idiootissa, mutta mielestäni suuri osa puuduttavista monologeista olisi saanut editoida pois. Paljon on Dostojevskilla myös outoa tuskaista rinnuksien repimistä ja ihokkaiden epätoivoista puristelua. Jotenkin epäuskottavia paisutuksia, anteeksi iso D.

Mutta ehkä jonain päivänä avaan Jane Austenin parhaan romaanin ja sukellan sisälle kuin delfiini naarionsa altaaseen. Ja sitä ennen olen selättänyt Karen Joy Fowlerin Jane Austen -lukupiirin, jonka ostin Iisalmen lähetyskirpparilta viime syksynä. Oltiin Annan kanssa kaupungilla. Anna varmaan kävi ripsihuollossa ja Emotionissa ja sen jälkeen minä sanoin, että kipaistaanpa lähetyskirpparilla. Anna ei tietenkään jaksanut keskittyä ja niinpä vain skannailin nopeasti, mitä näkyy ja poistuimme pikaisesti.

Ajoimme K-Citymarketin liikenneympyrään asti ja aloitin varovasti johdannon. Anna sanoi tiukasti, mutta sisäisesti hymyillen kuitenkin, että äiti, et sinä saa minua kiinnostumaan kirjallisuudesta joka tapauksessa. Siihen sanoin, että lainaa pari kolikkoa, käyn ostamassa Jane Austen -lukupiirin. Ajoimme liikenneympyrän kokonaan ympäri ja palasin lähetyskirpparille. Lukupiiriä ei ollut vielä edes hinnoiteltu, mutta siinä se odotti minua koskemattomana kuin Orléans´n neitsyt vai miten se kirjoitetaankaan.

Kaikkein kiinnostavin Hustvedtin romaanin kuolevista joutsenista oli ikivanha Abigail, joka alkaa esitellä kerran seonneelle Mialle nuoruuden kirjontatöitään. Eräässä niistä hurjistunut nainen imuroi surrealistisesti koko kaupungin jättiläismäiseen pölynimuriinsa. Salaiset vihatyönsä Abigail oli piilottanut taidokkaisiin, mutta tavallisen sovinnaisiin, kirjontatöihin erilaisin luukuin ja salataskuin.

Hustvedt rinnastaa hienosti kuolevat joutsenet nouseviin naisiin, kirjoittajapiiriläisiin, joita seonnut Mia ohjaa. Mia huomaa tyttöjen väliset jännitteet ja alkaa tietoisesti purkaa niitä sen jälkeen, kun muut kurssilaiset olivat kiusanneet herkän ja lahjakkaan Alicen miltei mielisairaalaan. Mia panee tytöt kirjoittamaan tapauksesta siten, että jokainen joutuu jonkun toisen nahkoihin.

Nuorten naisten empatiakyky ei kehity, ellei sitä joku opeta.

Tyttö ei kukaan, Tomek Tryzna

Kirjoittajapiiriläisten Alicea pohtiessa juolahti mieleen oma Tyttö ei kukaan -kuvioni Kärkölän Järvelän ala-asteelta. Ekan ja tokan luokan olin pääasiassa yksikseni - ilmeisesti - tai sitten olimme tytöt kaikki yhdessä välituntisin. En muista, että olisin kokenut yksinäisyyttä.

Ylitalon Satun muistan eka luokalta sen vuoksi, että jotenkin tunsin häneen yhteyttä; olimme molemmat superujoja tyttöjä ja kuljetusoppilaita. Minä Nummenkulman takalistosta ja Satu jostain perä-Koukulta, myöhemmin nyt vasta aikuisiällä minulle kävi ilmi, että Marttilasta, kun mutkien kautta tutustuin hänen mainioon äitiinsä. Meitä kumpaakin yhdisti se, että olimme käytännössä puhumattomia. Niin ujoja, ettemme saaneet sanaa suustamme.

En nimittäin muista sanoneeni ekalla luokalla kenellekään meidän luokassa sanaakaan. Tämä voi kyllä olla harhaakin, mutta Nummenkulman perällä jotenkin vieraannuin puhumisesta kommunikaation muotona. Ystäviäni olivat Multamäen eläimet ja viestintä kävi muilla keinoin. Lähinnä silittämällä ja paijaamalla.

Karvisen Seijan kotona kävin kylässä joskus varmaan ensimmäisellä koulun kesälomalla. Ihastuin perheeseen. Asuivat Nummenkulmantien alkupäässä 1950-luvun omakotitalojen rivistössä. Romanttisen ja vähän boheemin puutalon puutarhassa oli ikivanhoja omenapuita, joihin Seijan kanssa kiipesimme ja kissat pitivät mekkalaansa. Muistan Seijan nimenomaan kissoista. Meillä ei jostain syystä kissoja ollut koskaan.

Tai sitten en kokenut yksinäisyyttä koulussa sen takia, että oli ihmisiä ympärillä. Ylipäätänsä. Eläviä ihmisiä. Ei ainoastaan kotieläimiä. Säikyksihän minä olin siellä Etelä-Hämeen persekorvessa kasvanut. Muutimme Imatralta Immolan kartanon työläisyhteisöstä Kärkölän Järvelän Nummenkulmalle hoitamaan professori Eemil Multamäen koetilaa, kun oli nelivuotias. Luulin, että kuolen Vuorimaalla. Toivoin, että kaikki olisi vain pahaa unta ja että heräisin taas Imatralla kartanon työväen kakaroiden ympäröimänä.

Ehkä siihen todelliseen yksinäisyyteen isossa talossa - joka oli synkkien kuusien reunustama kolmelta sivulta ja nojoo, kauniiden peltojen reunustama eteläsivulta eikä naapureista näkynyt pihavalon pihaustakaan meille - verrattuna se, että pääsi ihmisten ilmoille edes päivällä, oli yhtä juhlaa, vaikkei erityisiä kavereita olisi ollutkaan.

Kolmannella luokalla asetelma muuttui. Puukoululta sekoittui meidän luokkaan puisessa pikkukoulussa ekan ja tokan luokan käyneitä lapsia. Ehkä silloin alkoi tyttöryhmien uudelleen muotoutuminen ja ehkä silloin ylipäätänsä me kivikoulun tytöt jakauduimme pienryhmiin.

Ehkä puukoulun välitunneilla olivat jo vallinneet tyttöjen parit ja pienemmät ryhmät, sillä minä liimauduin kuin peppukärpänen kahden opettajan tyttären seuraan. Tajusin heti kättelyssä, että tiivis tyttöpari oli ylemmästä yhteiskuntaluokasta. Minä tulin maatalousprolepiiristä ja vielä niin kaukaa, ettei sitä voinut kunnan keskus- ja teollisuustaajamassa tajuta (Järvelään meiltä oli tasan viisi kilometriä, mutta kulman takana oli jo Hollola).

Minua viehätti tyttöparin toinen osapuoli, joka oli myös sukujuuriltaan savolainen, muukalainen, toinen, vähän maalainen hänkin, reilu ja ystävällinen. Tai hänen ystävällisessä lämmössään lämmittelin. Kuitenkin lumouduin toisen opettajan tyttären julmasta kylmyydestä.

Outo asetelma. Joka tapauksessa koska olin hölmö ja yksinkertainen, sekoitin tahtomattani tyttöparin kuviot. Heidän ystävyytensä oli peräisin varmasti suurin piirtein synnytyslaitokselta. Perheet olivat perhetuttuja, sillä kylmän tytön äiti oli ala-asteen opettaja ja ystävällisen savolaistytön isä. Ystävällisen tytön superystävällinen äiti oli kylmän tytön isän ja isovanhempien omistamassa kirjakaupassa töissä.

Koska kylmä ja julma tyttö tunsi itsensä varmasti jotenkin hylätyksi tai ainakin kovin uhatuksi, kun minä kävin kylässä ja jopa mökillä Tervossa hänen bestiksellään, kylmä tyttö jujutti minut jeesjeeshenkilön juoneen ystävällistä tyttöä vastaan. Kylmä tyttö keksi kuvitteellisen Orvokki "Okki" Packalénin ja kirjoitti tämän nimissä ystävälliselle tytölle kirjeen. Kirjeessä ei varmaankaan ollut sen kummempia ilkeyksiä kuin, että Okki haluaa kirjeenvaihtoon ystävällisen tytön kanssa. En muista, mikä oli kehystarina sille, mistä Okki oli ystävällisen tytön osoitteen saanut. Varmaan jostain kirjeenvaihtopalstalta. Minäkin olin pitkään kirjeenvaihdossa Johanna Valkaman kanssa. Johanna oli jostain Pohjanmaalta, joka silloinkin tuntui eksoottiselta ulkomaalta.

En muista, mistä kirje pantiin postiin, mutta postileimassa ei kuitenkaan lukenut Järvelä. Enkä sitäkään muista, onnistuiko juonemme ja mikä oli ystävällisen tytön reaktio ylipäätänsä. Muistan vain sen, että olin täysillä mukana häpeällisessä juonessa. Tyttö ei kukaan - puolaksi Panna nikt.

Ei julma tyttö välittänyt minun ystävyydestäni tuon taivaallista. Hän vain halusi kostaa ystävälliselle tytölle sen, että hän oli päästänyt minut, alemman yhteiskuntaluokan vähän lyllerön hylkiön, heidän taikapiiriinsä.

Pitäisikö päättää kertomus kolmen tytön julmasta ystävyydestä tähän? Ei, sillä tarinalla on onnellinen loppu. Ystävällisen tytön kannalta, Luojan kiitos. Hän oli ainoa, joka älysi lähteä ahdistavasta kuviosta omin avuin. Hänelle kasvoivat rinnat aikaisemmin kuin meille kahdelle ahdistuneelle kiusaajalleen - tai kiusaajalle ja hänen hännystelijälleen, ja ala-asteen viimeisinä aikoina hän vaihtoi meidät Salomaan Leenaan.

Näin se oli. Salomaan Leena oli kommunisti-Salomaan kolmesta tyttärestä keskimmäinen, tummin ja upein. En osaa selittää, mikä teki Leenasta niin upean, mutta komeiden poikien mieleen hän oli. Tummalla Leenalla oli tummat hiukset. Eivät ne olleet kiharat, mutta silmät olivat suuret ja Elisabeth Taylor -siniset. Leena ei ollut hokka, pikemminkin vahva, jopa roteva, mutta hänessä oli jotain ihmeellistä glamouria.

Leena oli ykkössarjan tyttöjä. Minä olin rankingissa ehkä kuutossarjan alakastia. Jos sitäkään. Järvelässä opin, että kun kerta lapsuuden piireissä sitä juuttuu johonkin tiettyyn asemaan, pitää vaihtaa piiriä, ja kas, sitä muuttuukin mielenkiintoiseksi, toiseksi, vieraaksi. Eikös tämä ole jonkin biologinkin toteamaa? Ne, jotka ovat viettäneet lapsena kovin paljon aikaa yhdessä, eivät yleensä pariudu. Tulee jokin semmoinen eroottinen hylkiminen, lapsuuden läheinen vastakkaista sukupuolta oleva ystävä muuttuu eroottiseksi tabuksi, vähän niin kuin veljeksi.

Upea Leena ja ystävällinen tyttö liittyivät sellaiseen isojen tyttöjen joukkoon, joka eteni ihan eri sarjassa kuin minä. Minä koetin onneani kertaalleen pahispiireissä, kuten itselläni oli taipumus ajatella. Olin niihin kuitenkin aivan liian kiltti. Ihastuin roistoon kuin , josta erkkikään ei tiedä, onko enää edes hengissä. Työläispiireistä, paha poika. Minä kiltti, tyhmä, pullero tyllerö. Joo-o, se, että ihastuin johonkin pahikseen oli tapaus, joka aiheutti niissä piireissä vain myötähäpeää.

Salomaan Leena seurusteli lukioaikaan Rauno Lindin kanssa, joka myös oli jotain niin ylimaallisen upean tummaa, että me muut vain kelpasimme heidän laahustaan kantamaan. Näin Rauno Lindin tämän perheen kera toissa maaliskuussa Vierumäne Matkakeitaassa, kun haimme Matin pikku Miisun Helsingistä Hilkka-tädiltä Helsingissä.

Lindin Rane näytti jälleen siltä, että en ollut kelvollinen puhuttelemaan hänen ylimaallista ylemmyyttään. Ei lainkaan ilahtunut lukioaikaisen venäjänryhmäläisensä tapaamisesta, mutta ei se haitannut. Voihan olla, että hänellä oli huono perhetunnelma juuri silloin tai jotain muuta surua. Vaimo kyllä vaikutti kivalta.

Yläasteella uusimme Karvisen Seijan kanssa ystävyytemme sen vuoksi, että jouduimme molemmat järveläläisten luokalta lappilalaisten luokalle. Jouduimme A-luokkalaisista C-luokkalaisiksi, kamalaa, mutta koska Lappila oli taajamien rankingissa alempana kuin jopa kirkonkylä tai pahainen Koukku, olimme C-luokalla yläsarjaa ja liittouduimme keskenämme.

Se, että jouduimme C-luokalle, johtui siitä, että olimme kuljetusoppilaita. Seijan perhe muutti Järvelästä Hollolan puolelle Tennilään, meidän kylän taakse, ja koska Seijan isä oli VR:n työmies, Seija ja hänen veljensä Paavo saattoivat VR-läisen perhelipuilla jatkaa koulunkäyntiä Järvelässä. Tulivat kouluun junalla.

Kun Seija joutui muuttamaan äitinsä perässä Pohjois-Karjalaan, Enoon, luulin, että kuolen. Luulin, että kuolen siitäkin huolimatta, että Seijan iski kyliltä seitsemännen luokan Suuri Rakkauteni automies Hannu Honkasalo, joka edelleenkin on automies ja kovin automies facebookin mukaan edelleenkin onkin.

Lukiossa en pitänyt kenestäkään luokkakaveristani. Muutin henkisesti Puumalaan, jossa minut otti oikeasti, lämpimästi ja ystävällisesti vastaan Paajasen Maija, koska hänen veljensä vaimo Sirpa Paajanen oli niin käskenyt. Maijan veljen perhe asui samalla Tohinojan asuinalueella kuin minä toisen lukioluokan. Jotenkin onnistuin postilaatikolla tutustumaan Sirpa Paajaseen.

Todella outoa, sillä yleensä Etelä-Hämeessä eivät ihmiset tutustuneet toisiinsa noin vain. Ehkä kaikki johtui siitä, että Paajasetkin olivat muukalaisia, itäsuomalaisia. Se, että Maija otti minut huomaansa, on aivan ihanaa. Että jossain oli/on ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä vain sen takia, että on mukava olla ystävällinen.

Lukion tokan jälkeen olin töissä Puumala-lehdessä kesätoimittajana. Toivon, että sen jälkeen en näyttänyt Järvelässä ylimielisyyttäni. Toivottavasti olin vain ulkopuolisen oloinen, sillä oikeasti olin ylimielinen ja sisältäni koppava. Toimittajan töissä sentään olin ollut. En mennyt edes luokan kanssa lakkiaispäivän illan juominkeihin, vaan juhlin lakkia vuokraemännän Kärpäsen mummon sekä hänen uuden vuokralaisensa Rautavuoren veljeksen ja hänen hiljaisen tyttöystävänsä kanssa.

Rautavuoren tyyppi, etunimeä en muista, murtautui myöhemmin, näin olen antanut itselleni kertoa, Järvelän R-kioskille ja sai ikkunalasista viillon reisivaltimoonsa ja kuoli verenvuotoon Osuuspankin taakse.

Äitien kuolemat

Siri Hustvedt kuvaa kiinnostavasti äitinsä ja tämän ystävättärien kautta vähittäiseen kuolemiseen liittyvää riisumista. Abigail kaatuu ja rikkoo itsensä. Regina joutuu omatoimisten vanhusten osastolta dementoituvien osastolle. Sattumoisin Merete Mazzarellan Elämässä sanoiksi kirjailija kertoo siitä, kuinka hänen äitinsä vähittäin kuoli. Lopulta äiti ikään kuin helpottuneena, jo kuolemansairaana, toteaa tyttärestään, että tytär on vihdoin isompi ja voimakkaampi; äiti voi kuolla pois.

Merete Mazzarella kertoo, että siihen saakka hän oli toivonut äkkikuolemaa, mutta nähdessään, kuinka hänen syöpäsairas äitinsä valmisteli lapsensa, ystävänsä ja lähimmät muut sukulaiset kuolemaansa, tulikin toisiin ajatuksiin. Minä en ole koskaan toivonut kenenkään äkkikuolemaa. Itse toivon kuolevani niin kauan, että kaikki ovat jo kyllästyneitä siihen, että elää sinnittelen edelleen. Pitää koettaa kuolla niin, että ympäristö on siihen valmis.