Kirjakemmakat aamulla....

....olivat jo eilen, hyvin onnistuivat, kait

su 21.8.2016

Maria parka! Tyttö joutui perjantaina istumaan autossa välin Järvenpää-Lapinlahti, eilen välin Lapinlahti-Juva(-Puumala)-Juva-Lapinlahti ja tänään välin Lapinlahti-Järvenpää. Ensi viikonloppuna hän kuitenkin matkustaa saatettuna Seinäjoen kautta Ilmajoelle ja sen jälkeen Ilmajoen-reissun pitäisi onnistua VR:n avustajan saattelemana ilman junassa kulkevaa avustajaa.

Ettei ihan joka viikonloppu tarvitse homehduttaa takapuolta viitostiellä.

Eilen lapsen kurjuus kulminoitui, kun herätin hänet vähän yli viideltä aamulla. Olin itse noussut jo puolelta. Jollain lailla itse nautin siitä, että oli aikainen herätys. Arvelin, että seuraavana yönä tulee uni houkuttelematta silmään. Tai seuraavana. Illalla unen päästä kiinni saamisen varmistaa se, että suunnitellusti herää viideltä tai kuudelta.

Meidän piti Matti Pulkkisen muistoseuran puheenjohtajan kanssa käydä Kuvansissa kotikahvila Björnissä, mutta olimmekin yllättäen Kuvansin kohdalla jo puoli kahdeksan. Ajoimme tukka suorana Puumalaan. Kello yhdeksän, voi että miten nautin aamusta Puumalassa, ajoimme kahvila Soropin ohitse, ei ollut auki, ja muutamaa minuuttia yli kävin repimässä Satamakahvion oven ripaa; kahvilassa paloivat valot, mutta mitään lappuakaan ei ovessa ollut, monelta firma suvaitsee aueta.

Ei hätää, kahvila Kuittinen oli auki, kuten aina, anivarhain. Kahvilan pitäjä Teija Majuri (os. muistaakseni Kotro tai Kontio) näyttää aina lempeältä, samanlainen hän oli 1980-luvulla, vaikka olisi kuinka väsynyt tahansa. Minä aina Mariaa Kahvila Kuittisen vessassa käyttäessä jaksan kirota Puumalan 1990-luvun rakennustarkastajan. Kuka mölliaivokääpiö on laskenut läpi kahvilan suunnitelmat ilman inva-wc.tä?

Kerron näin tarkkaan seurueemme aamukuviot, sillä minähän en koskaan ole ollut mikään aamuihminen ja missä tahansa aamun kokeminen on ikimuistettava elämys. Elämykseksi riittää se, että olen hereillä aamulla jossain. Vaikka tekemässä joka-aamuista roskiskeikkaa. Nautin niistä aamuista, kun ehdin roskikselle ennen kuin kunnan ukot tulevat teknisen toimen tukikohtaan. Joskus ukot tulevat kuudelta töihin. Silloin ei ole mukava hipsiä pihan poikki paljaita jalkapohjia sepelivyöhyketerapioiden pöllöyökkäri päällä. Enemmänkin vähän noloa.

Ei se pöllöyökkäri niinkään, mutta karvaiset kalkkunankoipeni.

Ja Kemmakat. Näin painajaisia edellisenä yönä siitä, että Puumalan keskuskoululla ei ole invaluiskaa. Muistin kyllä koulun korkeat ulkoportaat, mutta invaluiskasta minulla ei ollut mitään havaintoa. Kemmakoiden kirjamyyntiin minut rekrytoinut entinen kirjastotäti, Airi Pajari, kyllä puhelimessa sanoi, että on siinä invaluiska, mutta jotenkin onnistuin suggeroimaan itseni kysymykseen: entä sitten jos ei ole?

Joskus minulla on sellainen olo, että käsivarteni venyvät, venyvät, venyvät - jo etukäteen.

Maria lähti jo Miljan kyydillä kohti Etelä-Suomea. Pikkusiskonsa heräilee ja ärisee huoneestaan, että voisimmeko me poistua keittiöstä, kun hänen ylhäisyytensä suvaitsisi nyt tulla tekemään aamupalaa (kello on 12.40). Matti tyhjentää astianpesukonetta vihjailevasti kolistellen tai pikemminkin raivoisasti kolistellen, ei enää vihjaile, ja on etsinyt käsille marjankeruuämpärit. Kysyin, meinasitko ottaa myös valkoisen kymmenen litran ämpärin. Vastaus tuli, että ei me sinne tuulta olla menossa keräämään.

Se siitä Kemmakkakuvauksesta. No, en minä olisikaan kyennyt kuvailemaan kuin omia sisäisiä tuntemuksiani, sillä olin Puumalan kunnan ja seurakunnan kirjamyyntipöydän takana. Olin ylpeä siitä, että sinne pääsin! Minä myymässä Puumalan kunnan ja seurakunnan kirjoja!

Sain myytyä kaksi kirjaa ja kolmannen ostin itse. Se oli Puumalan uhrit isänmaalle - sotiemme 1939-1945 sankarivainajat. Löysin sieltä Yrjö-enon. Äidin vanhempi veli Yrjö (s. 1906) oli rintamalla tuntuvasti vanhempi kuin sotakaverinsa. Hän kaatui perääntymisvaiheessa Impilahdella 14. heinäkuuta 1944.

Isänmaan uhrien kirjassa Yrjö Tiusanen näyttää karvahattupäiseltä pikku pojalta, jonka vasen silmä karsastaa pahasti silmän sisäkulmaan päin. Piirteet ovat pienet. Pieni nenä, pieni leuka, pikku mies, ärtyisän näköinen, ilme jotenkin isotteleva. Mietin, voisiko kuva olla 1918 sodasta, mutta Matti keksi, että Yrjö Tiusanen on ollut suojeluskuntalainen ja kuva 1920-luvulta.