Kaskislainen kengänpohja

Tarina siitä, miksi yrittäjän todellisuus joskus muistuttaa enemmän
pelokkaan ja piestyn koiran elämää jatkuvine näläntunteineen
ja kapeineen kuin sovinnaisista yrittäjälässytyslehdistä voi lukea

Muistan, muistan, muistan, en muista ja muistan

ti 16.8.2016

Jostain syystä meidän perheessä ei voi ajatellakaan ruotsinkielistä Pohjanmaata ilman kertomusta kaskislaisen grillikioskin lehtipihvistä. Itse asiassa pelkästään sanan "lehtipihvi" mainitseminen laukaisee kertomuksen Matin ensimmäisen perheen matkasta Kaskisiin. Kaskisissa ei ollut enää siihen aikaan, kun perhe sinne yöpymään saapui, mitään ruokapaikkaa auki.

Joutuivat turvautumaan kaupunkipahasen ainoaan grillikioskiin. Matin poika tilasi lehtipihvin ja narisi, että se maistuu kengänpohjalta. Isänsä sanoi niin kuin isän kuuluu sanoa, että höpöhöpö, mutta maistoi kuitenkin pihviä. Ja kuinka ollakaan, kestävä perhetarina oli valmis!

Lehtipihvi oli sekä maultaan että koostumukseltaan kuin kengänpohja. Ilmeisesti vielä kuminkengänpohja. Tai niin kuin Matin pakettiauton, UKI:n, lattiamatto. Ilmastoinnista vuotaa kondensoitunutta vettä istumatilan kumimaton alle ja minä aina valitan, että istumatilassa haisee märkä nokialainen kumikenkä. Päätä särkee ja on paha olo, tee jotain, Matti.

Minä ajattelin raivata Hangon-reissulla tilaa oman rintaman tarinoille. Uusperhehän sisältää ikään kuin eri rintamia ja vyöhykkeitä, kuppikuntia ja ties mitä pienryhmiä pienryhmän sisällä. Sama ilmiö on varmaan missä tahansa ihmisryhmässä. Vaikka minun lapsuuden perheeni ei ollutkaan uusperhe, viiden sisarussarja itsessään on jakautunut ryhmiin - ja yhteen kaksikymmentä vuotta kaikkia jäljessä tulevaan pahnanpohjimmaiseen, iltatähteen. Jos ajatus ryhmistä perheen sisällä tuntuu karulta, voi aina lohduttautua, että se yksi siellä jäljessä pysyy aina ja ikuisesti ulkopuolisena. Tarkkailijana. Siitä tuli jotenkin toinen luonto.

Nielaisin teroitetun kieleni ja annoin Matin kertoa sadannen kerran kaskislaisesta kengänpohjasta, kun istuimme Vanhan Rauman ensimmäisessä vastaan tulleessa ruokapaikassa, joka oli juuri menossa kiinni, kun sinne Uudestakaupungista pölähdimme. Vastassa oli sotilaallisen jämpti rouva, joka sanoi vieraalta kieleltä kuulostavasti suomeksi - oliko se nyt sitä rauman kieltä? -, että kyllä teidät täällä ruokkia ehditään.

Tervetuliaistoivotus oli niin tiukka, ettei tehnyt mieli kääntyä etsimään pidempään auki olevaa syömäpaikkaa eikä auttanut mutista, että kyllä meille paikallinen Apsikin välttäisi. Rouva olisi varmaan meidät ruoskinut, jos jotain sellaista olisimme menneet sanomaan. Ja hyvä niin, sillä viimeksi Keuruun Iso Kirja - Ilmajoki - Keuruun Iso Kirja -turneelta tullessa illastimme Jari-Pekassa Hankasalmella ja kun Subwayn patonkimajoneesit valuivat pitkin rintaliivejäni, sanoi, että tämä sitten on viimeinen kerta tänä kesänä huoltoasemaruokailua.

Juhannuksena saman turneen tehneenä ruokailimme samaisessa Jari-Pekassa ja silloin Subway-patonkimajoneesit noruivat Marian pyörätuolin jarrumekanismiin. Onneksi Hankasalmen Jari-Pekassa on jostain syystä lavuaari ja hana heti eteisessä. Jari-Pekan vessat ovat liikuntavammaiselle etenkin liian kaukana. Tosin me Marian kanssa voisimme opetella käyttämään Jari-Pekan takaovea. Sielläkin on liuska.

Jari-Pekan puolustukseksi kuitenkin on sanottava, että se asettaa ainakin Hankasalmen pisteessään oman ketjunsa lähileipomoleivät ensimmäisenä esille. Ei Virossa leivottuja höttö-Fazer-paskoja.

En tiedä, menikö Wähä-Tallbon henkilökunnalla yliajalle, mutta rouva ei lainkaan näyttänyt siltä, että ottaisi päähän viime hetken turistit ja saunakin olisi kotona lämpimänä odottamassa. Oli muuten keskiviikko, pikku lauantai. Ja ravintola oli Wähä-Tallbo. Totta kait olisimme jättäneet menemättä, mikäli tarjoilija olisi sanonut, että lapsi pitää hakea hoidosta tai jotain sellaista. Kokki näytti sen ikäiseltä, että päiväkotilapsia saattoi ollakin.

Annan tilaama lehtipihvi oli kuitenkin minun elämässäni maistamistani lehtipihveistä murein - sain syödä sen loppuun, kun eihän urheileva lihaskimppu kuin vähän aina ruoka-annoksiaan näykkii, koska minä opin, ettei vieläkään äidin tarvitse tilata omaa ruoka-annosta, kunhan syö, mitä jälkikasvu lautaselleen jättää ja Matin rucolat.

Anna lehtipihvi se Matin kertomuksen synnyttikin, sekä se, että seuraava pysäkki pitkällä vaelluksellamme oli Kristiinankaupunki, joka oli sen kuuluisan Kaskisten kaupungin alapuolella ja Kaskisissahan sai, kun Matin poika oli pieni, lehtipihviä, joka muistutti elävästi kengänpohjaa.

Kahvila Soroppi Puumala

Nyt tekin muistatte tämän ikuisesti ja alatte kertoa tarinaa, kun siellä päin liikutte. Tai ainakin vältätte kaskislaista grillikioskia - tai sitten vartavasten etsitte käsiinne kaskislaisen grillikioskin, joka on kuuluisa kengänpohjista. Vähän niin kuin minä etsiydyin  Puumalassa Kahvila Soroppiin tätä edellisen yrittäjän aikaan.

Kysyin Kahvila Soropissa aina samat kysymykset. Ne vain tulevat siinä tiskillä suustani: "Onko tässä vielä huonemajoitusta ja voiko huonetta vuokrata myös turistikauden ulkopuolella? Paljonko huone maksaa per yö?" Kun saan vastauksen, huokaan aina, että unelmanani on tulla Puumalana yöksi tai kahdeksi marraskuussa.

Pinttymäni on perua loppukesästä, jolloin Oili Orispaa (os. Partanen) sai P-kirjaimella alkavasta sukunimestään ehkä johtuen päivää aikaisemmin tietää päässeensä Tampereen yliopiston opetusjaoston toimittajatutkintoon kuin minä, Sorjonen. Olin töissä silloin Puumala-lehdessä kolmatta kesätoimittajarupeamaani ja tiesin, että jos en pääsisi opiskelemaan, voisin jatkaa Puumala-lehdessä vielä puoli vuotta siitä eteenpäin, sillä päätoimittaja Airi Sivula oli jäämässä leikuuttamaan peukalohankojaan. Todennäköisesti hänelle tehtiin jonkinlainen senaikuinen rannehermokanavaleikkaus.

Muistan aina, miten Airi Sivula näytti, kuinka peukalohankoja koskee. Hän painoi toisen käden sormilla lihastyynyä peukalon alla ja irvisti aivan liikuttavaksi. Päätoimittajan kipu tuntui silloin minun omissa käsissänikin.

Airi Sivula ei muuten itse kirjoittanut mitään koneella. Jutut hän kirjoitti huiman kaunista arabiaa muistuttavalla käsialallaan jonnekin makkelipaperin taakse ja konttorissa työskennellyt Jaana Hakkarainen kirjoitti jutut ja muut dokumentit puhtaaksi.

Minäkin joitain päätoimittajan juttuja puhtaaksi naputtelin, mikäli minun adhd-konekirjoitustani voi puhtaaksikirjoittamiseksi kutsua.

Kun vielä luulin, että Oili valittiin toimittajautkintoon ja minua ei, itkin koko yön ja purin tyynyliinaa. Muistaakseni taisin repiäkin sen kappaleiksi raivoissani. Näin sieluni silmin, kuinka Puumalan kirkonkylän keskusraitilla marraskuinen hyhmä vihmoo katulamppuja, on ilta ja sysipimeä. Tyhjissä lipputangoissa narut sanovat hyisessä tuulessa kylmän metallisesti: "Klonk, klonk, klonk!"

Nyt minä olisin valmis sellaisen kokemiseen. Totaalinen tyhjyys, ketään ei missään, vain minä ja siunattu kirjoitusrauha.

Kahvila Soroppiin hakeuduin aina uudestaan kysymään maagisen kysymyksen ja kuin sain vastauksen, tulin rauhalliseksi. Jos minulla kyseisenä tulevana syksynä olisi mahdollisuus kokea täydellisen autiuden ja tyhjyyden kirjoitusrauha Puumalassa, huonetta vuokrattaisiin edelleen kohtuuhintaan myös turistikauden ulkopuolella.

Mutta se, miksi oikeasti hakeuduin aina Kahvila Soropiin, ei ollut huone, sillä muistin sen aina vasta kahvilan tiskillä, ilmeisesti tiskin takana asiakkaan silmien edessä oli käsin kirjoitettu lappu; huone vuokrattavana. Ensimmäisen kerran, kun kysyin huoneesta, oli tiskillä työskennellyt työntekijä ensimmäistä päivää töissä ja ilmeisen peloissaan.

Melkein itku silmässä hän sanoi, ettei tiedä, sillä on niin uusi siinä, ja hipsutteli sitten varovaisesti kysymään varsinaiselta yrittäjältä, joka kahvilan keittiössä - se muuten on oudosti ihan eri puolella kuin myyntitiski - jemensi jotain toista työntekijää tai aviomiestään jostain matkailijaperheestä tai jonkin matkailijan asioiden hoidosta. Joku oli tulossa johonkin ja jotain olisi pitänyt tehdä ja kaikki meni aivan päinvastoin kuin yrittäjä olisi halunnut.

Tuli ihan hirveän sääli kahvilan työntekijöitä. Sen jälkeen piti mennä uudestaan ja uudestaan aistimaan, joko yrittäjä on rauhoittunut. Sillä minä, jos kuka, tiedän, miten vittumainen voi olla yliväsynyt, ylikierroksilla käyvä yrittäjä, joka on niin räjähdysaltis, että jos asiakas sanoo päivää jotenkin väärin, yrittäjä räjäyttää silmille sappea, virtsaa, maksanestettä ja mahalaukkuliuottimia, mitä niitä onkaan.

Yrittäjänä olo on joskus kuin nurkkaan ajetulla nälkäisellä koiralla, jolla on myös kapi. Nälkäinen, väsynyt ja pelokas koira reagoi kaikkeen näyttämällä hampaitaan, murisemalla ja puremalla.

Tänä kesänä Kahvila Soropissa olivat eri yrittäjät ja eri meininki sekä myös Etelä-Karjalan maakuntajohtaja.

Uusi- ja Kristiinankaupunki

Nyt Hanko- ja Kesäkaverit -reissulla Matti sai automuseonsa. Ei se Annalle ja minullekaan huono kokemus ollut. Erilaisia Saabeja, joitakin sellaisia, joilla olen ajellut. Meillä on pihassa monta 1990-luvun mallia odottamassa alustaansa muun muassa pakoputkea tai hitsausta.

Häiritsevää vain on, että autot animatisoituvat päässäni. Kun näen peräpuikko-Saabin, vaikka se ei olisikaan oranssi, tulee mieleen Jaakko Halinen Puumalasta. Kaappasin Jaakon poikaystäväkseni tapani mukaan kysymättä tältä itseltään juuri mitään. Samassa kaupassa tuli tasavertainen käyttöoikeus hänen persoonalliseen vanhaan Saabiinsa, joka varmasti oli peräisin 1960-luvulta. Kas, kun ei 1800-luvulta, kuten Anna aina sanoo, kun puhuu äidin 1980-luvusta.

Se meitä kovasti naurattaa ja se on meidän perheen sisimmän kehän (minä, Anna ja Maria) oma stoori. Minä, Matti, Anna ja Maria olemme meidän perheen toinen kehä. On vielä kolmas kehä ja neljäskin. Hm. Maria on jo oikestaan poistumassa sisimmästä kehästä, sillä hänellä on nyt Joninsa, Joni on jossain kohti meidän perheen kehiä - ehkä toisen kehän sisällä. Mitenkähän tätä kuvaisi graafisesti?

Kun lähestyimme Kristiinankaupunkia, SeRGei-pakun etuosassa alkoi lisääntyä mutina. Mitä täällä edes on? Eihän täällä asu ketään? Täähän on ihan landea. Minä en muistanut siinä kohtaa, miltä Kristiinankaupunki näyttää enkä edes muistanut siellä käyneeni.

Sen muistin, että ensimmäisen aviomieheni kanssa olimme yöpyneet jossain Mynämäen kaltaisessa paikassa maalla, maatilamajoituksessa. Talo oli 1960-luvun matalaa mallia ja huoneemme tavallinen sen ajan maatalon päärakennuksen huone. Mukava ja kotoisa kokemus. Muistan Raision asuntomessut ja varmasti jonkun ranta-Naantalin tai Ranta-Raision erillisnäyttelyn. Tämä on pakko tarkistaa joskus netistä, sillä muisti voi kertoa näköjään ihan mitä vain.

Muistan Meri-Karvian majoituspaikan. Sitä piti silloin nuorehko, varmaan samoja ikiä kuin minä ja aviomies järjestysnumero yksi, sillä majoituspaikan olohuoneen kirjahyllyssä oli samoja Tammen Keltaisen Kirjaston kirjoja kuin minulla. Minulla? Minähän olin naimisissa. Kirjat ovat kuitenkin aina minun. Riipumatta siitä, kenen kanssa olen naimisissa. Leonidilla ja minulla oli omat kirjastomme esimerkiksi.

Meri-Karvian majoituspaikasta muistan erityisesti telttasaunan. Se oli iso elämys.

Asuntomessujen aikaan Ilmajoen Kestikartanossa oli yötä äiti ja tytär Meri-Karvialta. Tytär tosin jo asui omillaan Porissa, mutta oli äitinsä kanssa lähtenyt käymään asuntomessuilla. Tuli puhe karvioista. Äiti kertoi, että on olemassa Karvia ja Meri-Karvia ja ne ovat eri asia. Minä mietin, että on olemassa Heinäveden Karvion kanava ja mietin, mitä Karvia tarkoittaa.

Ääneen sanoin, etten tiedä Meri-Karviasta muuta kuin paikan, jossa olen joskus nuorena aviovaimona ollut yötä. Se oli sellainen maatilamajoituspaikka ja siellä oli paljon kotieläimiä ja telttasauna. Äiti ja tytär tunnistivat paikan Koivuniemen herraksi. Porissa asuva tytär oli ollut Koivuniemen herrassa kesätöissä ja taas maailma suloisesti ja lämpimästi pieneni pienenemistään.

Minulla oli pieni pelokas hiki siinä kohtaa, kun ajoimme Kristiinankaupungin ytimeen johtavalle sillalle. Sillalla Matti sanoi hieman vistosti (ah, että rakastan sanaa visto, se on yhtä pistävä ja epämiellyttävä kuin visva, mutta yllättävämpi), että linja-autoaseman kenttä on näköjään päällystetty. Se kait sitten on parikymmentä vuotta sitten ollut hiekkakenttä.

Minä äimistyin. En muistanut koskaan käyneeni Kristiinankaupungissa, mutta sillä hetkellä siirryin ajassa vuoteen, jolloin Raisiossa oli asuntomessut. Olen istunut Kristiinankaupungin sillankorvassa olevassa kahviossa, jossa nyt näytti olevan aika hervoton pytinki, café Jungman.

Muistan myös Kristiinankaupungin keskustorin. Olemme ilmeisesti aviomies järjestysnumero yhden kanssa ajaneet kierroksen keskutorin ympäri - vähän kiireessä, koska päämäärämme oli muinaisruotsi-Närpiö. Ajattelin ja varmaankin sanoin ääneen, että tänne pitää palata.

Niin. Minulla oli vastustamaton halu käydä Närpiössä. Sen takia, että pidän tomaateista ja ihmettelen kieliä. Obsessio oli vähän tyyliin Nähdä Närpiö - ja no niin pakko sanoa tämä - erota. Tarinan antikliimaksi tulee tässä: Närpiöstä muistan vain sen, että kirkonkylän pääraitilla oli suojateiden korotukset. Siihen aikaan sellaiset olivat vielä aika epätavallisia.

Sitten tulee antikliimaksien antikliimaksi. Ajattelin, että vihdoin, vihdoin pääsen näkemään Kristiinankaupunkia vähän tarkemmin, kun nyt kerta vahingossa tuli sieltä varattua majapaikka. Yövyimme muuten kaupungin puusydämessä, puutalokorttelissa, joka itse asiassa näyttäytyi jotenkin luonnollisemmalta kuin vanha-Rauma tai sitten, nyt tätä kirjoittaessa tajusin! Puu-Kristiinankaupunki on paremmin esillä! Sehän reunustaa Högholmssundetia (vesialue googlemapsissa, jonka yli silta vie, onko se Korkeasaarensalmi?) tai oikeammin keikkuu Korkeasaarensalmen yläpuolisella reunalla, keikkuu ja kiemurtelee. Jo sillalla tekee mieli sanoa: wow.

Minä niin suunnittelin yön aikana, että herään varhain ja kipsuttelen paikalliseen S-marketiin heti sen avauduttua. Tai jos en jaksa sillan toiselle puolelle, käväisen K-Supermarket Sellerissä ostamassa aamupalaa. Paskanmarjat. Aamulla kello viisi olin jo pää hotelli Krepelinin ulkoaitan wc-pytyssä ja oksensin ulos edellispäivänä jostain imuroimaani noloa vatsavirusta, joka vaivaa vieläkin.

Jälkisanat:

Matkakertomus päättyy tältä erää tähän. Kirjoituksen sävy muuttui aina sitä mukaa, mitä tein. Keittiön pöydän ääressä kirjoitin hilpeällä mielellä, kun Anna tuli keittiöön tekemään lounasta, siirryin ylös ja kohtasin sisäisen yrittäjäni, joka vuosi vuodelta muuttuu yhä kitkerämmäksi; hoidin kirjaimellisesti toisella, huonommalla kädellä muuatta materiaalireklamaatiota, jonka hoitaminen ei voisi suoraan sanoen minua tämän vähempää kiinnostaa. Sen jälkeen koetin tavoitella hilpeää tunnelmaa ja lopulta minulla oli kiljuva nälkä. Kun olin tukehtua verensokerinlaskuraivooni, Anna toi lounaansa tähteet armollisesti minulle. Annan tekemä ruoka on hyvää ja mahataudin päänsärkykin tuntui helpottuvan.

Merkintään pitää liittää seuraavat tarkennukset:

Termi animatismi tarkoittaa wikipedian mukaan seuraavaa:

"Animatismi eli luonnon elollistaminen tarkoittaa tapaa selittää kaikki ympärillä oleva eläväksi. Tutkimushistroriaan kuuluvalla termillä tarkoitetaan toisinaan havaittavaa taipumusta hahmottaa elottomat esineet ja persoonattomat ilmiöt tunteviksi, tahtoviksi ja toimiviksi, ilman että tähän hahmottamiseen välttämättä liittyisi kuvitelmaa selväpiirteisestä persoonasta tai sielusta."

Viime päivien kirjoituksissani esiintyvät rivien välissä seuraavat vuosiluvut:

1) 2016, matka Hangosta Sauvon ja Uudenkaupungin kautta Kristiinankaupunkiin tehtiin kesällä 2016, viime viikolla siis.
2) 1990 + jotain, jolloin Matti biologisen perheensä kanssa teki reissun samoja reittejä pitkin (me olemme hänen epäbiologinen perheensä, me olemme hänen höh no mikä ... ehkä vaikka ..... nykyinen juridinen perheensä)
3) 1996 äidin kuolinvuosi
4) 1997 Raision asuntomessut, niihin liittyi kuin liittyikin Merimaskun "luonnonläheinen" sivuasuntomessualue, sen muistan, varsinaista Raision asuntomessualuetta en
5) 1984 kesä, jolloin seurustelin Puumalan kunnan vt. rakennusmestarin Jaakko Halisen kanssa. Teimme yhteisiä työkeikkoja hänen tarkastaessaan jotain työmaata ja minun tehdessä juttuja hänen oranssilla peräpuikko-Saabilla ja vähän sen jälkeen aloin tehdä omia Puumala-lehden työkeikkojani hänen oranssilla peräpuikko-Saabillaan.
6) 1985 kesä, jolloin luulin, että Partasen Oili (nyk. Orispää, A-studio) pääsee Tampereelle opiskelemaan ja minä jään tekemään hidasta pystyynmätänemiskuolemaa Puumalaan. Ja nyt en mitään muuta niin toivo, kun pääsisin kokemaan Puumalan marraskuisen tyhjyyden ja autioiden sekä siunatun kirjoitusrauhan.
7) Olikohan niitä muita vuosilukuja? Hm. Puumala-lehden kesäni olivat 1983, 1984, 1985.