Ärsytys Mazzarellasta

Hanko-Sauvo-Rauma-Kristiinankaupunki-Seinäjoki

la 13.8.2016

Parannuin vatsataudista Lapin Tarjan mustikkamarmeladilla. Söin sitä eilen neljä paahdetun leipäviipaleen verran. Oli hauska seurata, kuinka tienraivaajasisaret Tarja ja Marsu pelaavat yhteen. Kun toiselta loppuvat sanat, toinen tulee vastaan. Sama flow-ilmiö oli meillä Matti Pulkkisen muistoseuran Oravikosken kirjallisuustapahtumassa novellisti Pentti Straniuksen ja esikoiskirjailija Raili Miettisen kanssa. Raililta meni yht´äkkiä ääni ja hän aloitti lauseen, jota minä jatkoin ja sitten minua jatkoi Stranius.

Tiistaista torstaihin kestäneestä Länsi-Suomen kierroksesta jäi taas miettimistä lopuksi vuotta. Porhalsimme tiistaina Hankoon melkein kusella käymättä. Jämsän sentään Matti salli meidän nähdä. Matti kävi sikäläisestä K-kauppasesta ostamassa kuuden Wichy-pullon satsin ja me Annan kanssa tutustuimme sikäläiseen linnustoon Sergein ikkunan läpi.

Meillä on kohta taas kaksi kassillista pullopantteja Jatu-pullonpalauttajapalvelulle. Saisi tulla taas käymään.

Anna osoitti pienehköä variksen näköistä lintua, joka näytti ystävällisemmältä kuin varis ja joka vaappui automme vieressä pelotta, ja kysyi: "Onko toi nyt naakka?" Sanoin, että en tiedä, sillä en todellakaan erota naakkaa variksesta. Harakan tunnistan sentään. Ja googlasin. Naakka se oli.

Jämsässä opimme naakan. Jämsän kivinen säästöpankki oli myös outo ilmiö. Se on jugend-rakennuksena jäänyt jotenkin yksin nöpöttämään kirkonkylän liikekeskukseen tulevan tien varteen. Tai en minä tiedä, onko rakennus jugendia - Matilta pitää kysyä, eläinaiheita en sen seinistä pongannut. Pankkirakennus näytti pienoiskokoiselta Varpaisjärven kirkolta. Olisiko siinä jo juonteita yksinkertaisemmasta art decosta. Kansallisromanttinen se kait olikin. Matti nukkuu vielä. Pitää odottaa hieman ennen kuin voi kysyä.

(Matin herättyä: Jämsän vanha kivinen säästöpankissa on kaikenlaista muotokieltä. Jugendhan yhdisteli kaikkea. Säästöpankin rakennus muistuttaa Kansallismuseorakennusta. Siinä on kansallisromanttisiakin piirteitä ja varmasti jo tulevan Art Decon, jugendin jatkotyylien, piirteitä.)

Pikagooglaus kertoo seuraavaa: "Seuraavaksi pankki siirrettiin sotakamreeri Palmrothin lahjoittamalle tontille graniitista rakennettuun kivitaloon. Rakennus valmistui vuoden 1913 lopussa." Löysin äsken dokumentin Jämsän säästöpankin vaiheista. Pankki on perustettu vuonna 1868, Suomen nälkävuotena. En tiedä, kuinka sikäläistä seutua nälkävuodet ovat koetelleet, mutta eikö Saarijärven Paavo, joka pani leipään petäjäistä, ollut Saarijärveltä - Keski-Suomesta toisin sanoen.

Tämmöinen löytyi myös: "Jos niinkun äskön sanottiin, keskimäärissä 35 markkaa vuosittain panisit säästöön noin 15 vuotta, niin sinulla olisi 30 vuoden ikäisenä 525 markan rahasto. Jos tämän rahan säilytät säästöpankissa, niin korkoneen menee se 700 markan paikkeille. Jos palveluksessa olevat naiset säästäisivät puolet tätä vastaan, niin olisi teillä kun aikositte mennä naimisiin vähintään 1000 markan säästö, silloin ei renki ja piika saisi kahta tyhjää käteen, niinkuin nyt on tavallista. Sillä 1000 markalla kykenisi yrittää asua oman kattonsa alla, sillä saisi hevosesta kanaan asti eläimiä ja muita kapineita lusikasta alkain..."
(Ote kirjoituksesta: "Irtaimen kansan asemasta", Sanomalehti Keski-Suomi 21.10.1871)

Jämsän säästöpankin kivikonttori lakkautettiin jo vuonna 1968. En oikein ole saanut selvää, mitä rakennuksessa on sen jälkeen ollut. Nyt se näytti tyhjältä.

Hangossa ruotsinkielisille
parempaa kirjallisuutta

Hangossa majoituimme Villa Garboon. Ehdin jutella paikan emännän kanssa pitkään sillä aikaa, kun odotimme, että Anna saa tukkansa föönattua. Kekkasin jutellessa, miksi Villa Garbon miljöö tuntui tutulta. Konsepti taitaa olla peräisin Berliinistä, jossa Villa Garbon emäntä oli ennen Hankoon muuttoaan asunut 11 vuotta.

Kirjailija Laura Honkasalon blogista olen tuon tuostakin ihaillut hänen valokuviaan berliiniläisistä kahviloista ja pikku paikoista. Sisustus ja astiat ovat peräisin kirppareilta ja kierrätyksestä. Aivan ihastuttavaa. Tekee mieli nyt kaivaa vasemmistonaisten Ilotalo-kiertueen punaisen syntiset pitsiverhot jostain kiertuematkalaukusta ja kehittää niistä jotain.

Ehdimme Annan valmistautumista odotellessa Matin kanssa löytää myös Hangon Pietarin. Se sijaitsi aivan Villa Garbon lähellä puistossa, jonka nimeä google-kartta ei suostu tietämään. Puistossa oli slaavilaista suurpiirteisyyttä ja Matti alkoi aivan hirmuisesti häiritä, että koko kaupunki (ja Villa Garbo) oli hämpsitty kasaan. Nauroin Matin keksimälle termille. Olivathan Villa Garbon luxus-huoneen wc- ja suihkuviritykset sangen persoonallisia ja kieltämättä tahtoisin tavata rakennustarkastajan, joka on antanut niille luvan.

Ei kaiken tarvitse olla niin standardoitua.

Hangon K-supermarketissa oli hyvä kirjallisuushylly. Ruotsinkielisiä kaupassa hemmoteltiin paremmalla kirjallisuudella kuin suomenkielisiä. Löysin pokkarina ruotsinkielisen Kaj Korkea-ahon ruotsinkielisen Tummempaa tuolla puolen (Gräset är mörkare på andra sidan) ja ihme tapahtui! Luin pokkarin takakannen ja ymmärsin ruotsia!

Melkein ostin Kaj Korkea-ahon pokkarin Hangon K-supermarketista. En ollut tyypistä koskaan kuullutkaan. Voi olla, että kirjailijan nassu on ollut esillä Parnasson kirjamainoksissa, mutta samanlaiset kasvot ovat mielestäni niin näillä jarijärvelöillä ja muilla sen ikäisillä näteillä poikakirjailijoilla, joita myydään naamalla. Kiinnostukseni ei ole herännyt.

Korkea-aho on homoseksuaali, änkyttäjä, ruotsinkielinen ja Ähtävältä. Se kyllä kuulostaa mielenkiintoiselta ja Korkea-ahon uusin Paha kirja kiinnostavan monikerroksiselta. Hän on syntynyt vuonna 1983, joten en tiedä. Antti Holmakin on syntynyt 1980-luvun alussa (vuonna 1982) ja Järjestäjän jälkeen tuli sellainen olo, että tätä kirjallisuusgenreä saa nyt vähäksi aikaa riittää.

Tai no: "Millaista inhoa hän joskus tunsikaan suurta ja väsynyttä, kaikkea sitä jäykkäniskaista kuppikuntaisuutta kohtaan, joka rehotti ahtaissa suomenruotsalaisissa kallionhalkeamissa kuin kytevä hyönteispesä. Jos oli oikeasti olemassa jokin paha kokoelma vanhoja runoja, se oli suomenruotsalaisuus keskinäisine kultteineen ja aina yhtä ällistyttävine yhteyksineen, hämärine tarkoitusperineen ja rahakkaine ajojahteineen." (Hesarin kriitikon Antti Majanderin arvostelusta siipale Pahasta kirjasta)

Nyt ymmärrän, miksi Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi ärsytti minua. Kaj Korkea-aho ääriuskonnolliselta pimeältä Pohjanmaalta ilmeisesti pukee sen sanoiksi. Suomenruotsalaisessa akateemisessa älymystössä on jotain hyvin, hyvin, hyvin ärsyttävää ja omahyväistä.

Mazzarella Elämässään sanoiksi vakuutti vakuuttelemasta päästyään, että on niin vituuun ylevä, ettei kirjoita kostonhalusta. Eikä ylipäätänsä inhoa ketään. Hän ei myöskään retusoi elämäänsä. Rajaa vain sopivasti, että tekstistä tulee älyllisen kepeää. Hän ei myöskään möyri tunteissa eikä mene mihinkään kovin syvälle. Ärsyttävän sliipattu porvariakka! (Nyt alkoi vituttaa ihan tosissaan. Kaikki kirjansa olen lukenut! Niistä puuttuu särö, josta lukija pääsee sisälle. Säröstä kirjoitti .... tähän etsin nyt lähteen...Maria haluaa herätä.)

Muistelin Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swannia, jossa "teoreettiseen saivarteluun" kyllästynyt runolijoiden elämäkerturi ensin kirjoittaa jonkun sisäsiistin naisrunoilijan elämäkertaa ja toivoo edes jotain pienen pientä säröä kivan kiiltävästä runoilijan elämästä.

Sitten Mazzarella kirjoitti, että hänen äitinsä halusi antaa kuolemisestaan hillityn kuvan. Perkele, porvarivanhukset kuolevat hillitysti luonnonmateriaalilakanoidensa välissä ja rakkaidensa ympäröimänä. Prolevanhukset paskovat terveyskeskuksen vuodeosastolla vaippoihinsa ja viimeisellä hetkellään kuolaavat alipalkatun lähihoitajan käsivarrelle.

Mazzarella kirjoitti myös, että kirjailijalla ei ole oikeutta käyttää ketään materiaalina. Jahas. Entä se möllikkä uppsalalainen papparainen, jonka Mazzarella heitti kylmästi pellolle, kun ei saanut haluamaansa vastakaikua ja sai sitä (siis niiku mitä?) turkulaiselta leskimieheltä? Eivätkö kummatkin miehet ole Mazzarellan kirjallista materiaalia?

Suomenruotsalainen kirjailija Christer Khilman kuulema terapioi itseään, kun vaimonsa löysi nuoremman miehen, sillä, että hänellä kirjailijana on valta vaimon nuoren rakastajan yli. Omaelämäkerrallisessa Tuuliajolla tappion maisemissa kirjailija uhoaa, että häntä te ette nujerra, te olette minua vartem: "Mitä tahansa olette ja mitä tahansa te teette ja mitä tahansa teille tapahtuu, sitä minä käytän, ihan kaikkea, käytän hyväkseni kuin savea, kuin kipsiä, kuin pronssia, kuin värejä, kuin ihmismateriaaleja, muovaamiseen ja vaivaamiseen ja hahmottamiseen ja ilmentämiseen. Minä olen se joka lopulta voittaa! Te häviätte." (Merete Mazzarella Elämä sanoiksi s. 191)

Taisin tehdä samoin minä, kun olin tässä tappiolla ja häviämässä parisuhdemarkkinoilla hemaisevalle pitkäsääriselle nuorella naiselle. Tein hänestä omien pelkojeni käsittelyn materiaalia. Mielestäni olemme nyt jotakuinkin sujut, sillä nuori nainen käytti myös minua hyväkseen jonain omana projektionaan. En koeta edes teeskennellä hyveellistä siinä kysymyksessä.

Elämä sanoiksi tuo jollain lailla esille Mazzarellan maneerit. Mazzarellaa ammattikriitikot - tai yksi - on kuulema arvostellut siitä, että hän käyttää paljon anekdootteja. Jokin sellainen minuakin kirjassa häiritsi. Hän aika useasti kirjoittaa näin: diipadaapazäppädäppäniitänäitäkissanpäitäjakerronnannousevakaari. Ja sitten viiltävän älykäs ja oppinut leikkaus.

Sehän on hurmaavaa, mutta ah, se toistuu niin monta kertaa kirjassa Elämä sanoiksi.