Jono, Jono, Jono
Jonoon pääsen viimeisen väliotsikon jälkeen
su 4.9.2016
Matti Pulkkisen seurasta vielä sen verran, että me oikeastaan voisimme järjestää joskus pelkän hallituksen seminaarin jossakin mukavassa paikassa ja kysyä varapuheenjohtaja Asta Torpolta kirjoista, joita olemme lukeneet ja kirjoista, joita emme ole lukeneet, mutta joiden lukemista emmimme tai harkitsemme.
Asta Torpo on tavannut kiinnostavia tyyppejä henkilökohtaisesti. Hän esimerkiksi on ollut läsnä, kun kirjailija Liisa Laukkarinen on lähtenyt Hämeenlinnasta ja pitänyt kaikkien veret seisauttavan lähtöpuheen, minkä jälkeen Hämeenlinnan kulttuuritoplokas oli vastannut, että se hyvä puoli Hämeenlinnassa on, että sieltä pääsee aina pois. Voi että nauratti. Voin hyvin kuvitella äkkiväärän ja äkkivääryydessään vilpittömän ja rehellisen kirjailijan kimpaantuneen johonkin ehkä muista trivialiteetilta tuntuvaan seikkaan.
Minäkin säikähtelin säännöllisin väliajoin ammoin, kun Liisa Laukkariselle Matti Pulkkisen muistotilaisuuksista soittelin. Nyt olen hänen yhteystietonsa kadottanut, mutta sähköpostiosoite on jälleen tiedossani. Voin koettaa taas ottaa yhteyttä Matti Pulkkisen muistoseuran asioissa. Mieluummin kyllä kirjoittaisin oikean käsin kirjoitetun kirjeen, mutta minne?
Varapuheenjohtaja oli lukenut jopa Marja-Sisko Aallon dekkarin Murha tuomiokapitulissa. Vaikka kirjailija on ehdottomasti kiinnostava, en ole dekkaria lukenut sen vuoksi, että se on dekkari. Muistoseuran varapuheenjohtaja kertoi, että Aallon esikoinen syö sisäänsä kaikkea maan ja taivaan väliltä niin kuin feuerbachilais-pulkkislainen sanonta kuuluu. Eikä ole sellainen "perinteinen dekkari". (Minä niitä dekkareita vähän yksioikoisina pidän, anteeksi dekkaristit ja dekkarin rakastajat.)
Siltä istumalta kiinnostuin Murhasta tuomiokapitulissa ja aloin miettiä, voisiko Matti Pulkkisseura pyytää ensi Aikataikaan Marja-Sisko Aallon sekä lapinlahtelaislähtöisen Gerry Birgit Ilvesheimon. Gerry Birgit on entiseltä nimeltään Ritva Ruotsalainen ja hänen alkuperäisellä nimellään kirjoittamansa Pandora löytyy Lapinlahden kirjaston hyllystä. Minä Pandoraa jo etsiskentelin, mutta jokin hälläytti suunnitelmani.
Taisin hakea silloin hyllystä Yrsa Steniuksen Vallan ja naiseuden ja unohdin, mitä alunperin olin etsimässä. Rutakon hakuverkko oli tuolloin nurin eikä noussut ylös, vaikka pompahtelin Lapinlahden kirjaston tietsikalta toiselle. Juuri nyt ovat Lapinlahden kunnan sivut kaatuneet. Olisin mennyt Rutakko-verkkoon sitä kautta. Menin Iisalmen kirjaston sivuilta ja samalla pongasin kirjaston sivuilla olevasta valokuvasta itseni.
Siinä minä istua nöpötän sonkajärveläisen kommunistijohtajan kanssa sattumalta vierekkäin. Enkä edes näytä kovin lihavalta!
Sukupuoli, sianhoito, jälkistrukturalismi
isä Mitro ja muut ajankohtaiset asiat
Gerry Birgitin kanssa oli puhetta, että sitten, kun hän saa jollekin tolkulle uusimman romaaninsa, kirjailijavierailu voisi todentua. Ehkä Gerry Birgitille pitäisi järjestää oma erillinen tilaisuutensa. Ensi Aikataikan Matti Pulkkisseuratilaisuudelle mietin alustavasti jo nimeäkin: "Onko sukupuolella väliä? No, kirjan kirjoittamisessa ei ainakaan!"
Lisäksi meillä oli muistoseuran hallituksen kokouksessa alustavasti puhetta kirjallisuusaiheisen keskustelun järjestämisestä. Se kuulosti mielenkiintoiselta ja palankin halusta päästä käsiksi dekonstruktioon sekä jälkistrukturalismiin. Ihan tosi, älkää nyt naurako siellä mulle! Kyllä minä heti tuoreeltaan pää- ja lemmikki-inhokkieni Jyrki Lehtolan ja Markku Eskelisen Sianhoito-oppaan luin. En varmaankaan tajunnut siitä hevon persettä ja päätin, että tuijotan maailman tappiin lehmän silmiin sekä olen heikkituruslaisia. Piste.
Jyrki Lehtolasta piti kirjoittamani Ärräpäät-sähköpostilistalle. Jostain hyypiö nousi keskustelun keskiöön. En saa päähäni, mistä. Ehkä jostain kolumnistaan. Olen häntä viime aikoina lukenut Mehtosen Reetan minulle välittämistä irtonumero-Annoista enkä voi miehestä enää pahaa sanaa sanoa.
Vaikka onkin jammaillut Cai-Göran Aleksander Stubbin nelikymmenvuotisjuhlilla umpikännissä ja vallalle makeana. Ilmeisesti Lehtolan jammailu liittyi yhdessä Elias Koskimiehen ja jonkun kolmannen hahmon (nainen?) kanssa käsikirjoittamaansa satiirisarjaan Presidentin kanslia.
(Kävin tsekkaamassa sähköpostista. Ärräpäissä Lehtola-keskustelu uhkasi alkaa siitä, että toveri Oiva Hevonen meilasi listalle Jyrki Lehtolan isä Mitro -kolumnin Haisee vaginalle. Lupasin Ärräpäihin, että kirjoitan kaiken, mitä ajattelen Jyrki Lehtolasta, pikkutakkisesta oikeistopunkkarista Tampereen yliopiston käytävillä 1980-luvun lopussa sitten, kun olen selviytynyt kristiinankaupunkilaisesta mahataudista. Selviydyin, mutten kirjoittanut, sillä mahatauti jatkui omituisena uuvuttavana näivetystautina, jossa ei saa mitään aikaan. Mutta minäpä Aamun Koiton vuoden 2009 päätoimittajana jo kirjoitin isä Mitro ja EU-vaalit -keisissä Jumalten keinusta. Se mikä menee jyrkästi ylös, tulee myös yhtä jyrkästi alas. Kopioin oman pääkirjoitukseni kolumniini jonain ensi viikon päivänä, jolloin en ehdi muuta merkintää kirjoittaa. Varmaankin tiistaina, jolloin juoksen verottajan koulutuksesta Lapinlahden tarkastuslautakunnan kokoukseen.)
Presidentin kansliaa katsoin ohimennen. Siitä sain aiheen miettiä, mitä on huumori.
Tunsin nimittäin iskuna palleaan, kun sarjaan kirjoitettu lehdistöpäällikkö Eeva Nevalainen (näyttelijä Mari Turunen) sanoo olleensa jonkun verkottamansa naisen kanssa aikoinaan samassa spekularyhmässä. Tuli lauantaipuurot siinä kohtaa nenästä ulos. Mietin jälkeenpäin, kenelle tämä nyt meni perille. Ei varmaankaan kovin moni Presidentin kanslian katsoja ole ollut yliopisto-opiskelijanaisten spekularyhmässä aikana, jolloin feminismi oli omituis-mystis-kuukautiskuujakatsoomaakohdunnapukkaa -hehkuttelua. Semmoista se oli. Läpeensä huumorintajutonta hommaa ekä edes yhteiskunnallista. Olin sellaisten piirien liepeillä ja tunsin itseni Boratiksi keskellä feminstien hymytöntä ja loputonta istuntoa.)
Viikonloppumerkintäni venyvät ja venyvät. Luin muutaman sivun Jyrki Lehtolan, Pekka Pohjakallion ja Saku Tuomisen Evalle tekemää Työväen teatteri -pamflettia. Jännä juttu, miten vähän pamfetista on ollut julkisuudessa puhetta, sillä siinä puhutaan juuri siitä Luovasta Luokasta, joka valitsee perseensä alle näillä seuduillakin ylihinnoitellut superluksuslaudelaulat ja sitten narisee, että ne kutistuvat ja mustuvat.
Olisivatpa ottaneet tavalliset laudelaudat tavallisesta paikallisrautakaupasta, niin ei tarvitsisi narista, perkele. Pääsen irti kyseisestä keisistä, kun olen jonkin aikaa juminut sinne seudun Luovan Luokan pers´poimun väliin ja kiroilen julkisesti. Oikeasti koko juttu naurattaa jo. Asikaspoloinen kun on niin kiukkua täysi.
Homman nimi oli se, että asiakas halusi materiaalit joltain hyvän netti-imagon itselleen maksaneesta firmasta ja sitten, kun muutama artikkeli oli laadutonta paskaa vähän isommassa paketissa, alkoi kilistä meille. Mitäs tilasit materiaalin sellaisesta lafkasta, kikkelis, kokkelis.
Mutta tämä on hyvä Työväen teatteri -pamfletista: ”Isi, mitä teit jälkiteollisessa vallankumouksessa?” Siirtelin bittejä, jotka olisivat siirtyneet ilman minuakin, ja jos eivät olisi siirtyneet, ei mikään olisi ratkaisevasti muuttunut, sillä hetken päästä bitit täytyi taas siirtää seuraavaan paikkaan. Kerran olin kuukauden sairaana. Eivät edes sijaista hankkineet ja kaikki työni tulivat tehtyä."
Lehtola ja Tuominen lupaavasti siteeraavat päätösluvun Uusi työ alussa Marxia. Siihen se lupaavuus sitten jääkin. Kirjoittajat nimittäin käskevät Luovan Luokan ottaa rennosti. Ihan kiva. Ottakoon rennosti niiden superpupersaunalauteiden päällä tai poreammeissaan. Käypi mulle, kunhan maksavat työläisten työstä inisemättä.
Pahus, juutuin Työväen teatteriin. Osa kirjoituksesta on ihan paskaa, samaa uusliberaalia tyhjyyttään kolisevaa lätinää kuin se, mistä poijjaat kirjoittavat ja mitä ironisoivat, mutta tämäkin on hyvä siivu:
"Me olemme työläissukupolvi, joka ei pysynyt yhdessä työpaikassa, koska erehdyimme luulemaan ahneuttamme ja vääristynyttä minäkuvaamme lahjakkuudeksi. Täällä me nyt kävelemme käytävää pitkin, matkalla toimitusjohtajan luo kertomaan, miten tämänkin yrityksen pitäisi toimia, sen verran on eri duuneissa kokemusta kertynyt, että ihan jo tässä vaiheessa voin sanoa, että enemmän väriä pitäisi olla, kukkia ja tapetteja."
Entäs tämä, herraisä, kenelle poijjaat vittuilevat tässä? "Harvinaisen itsestäänselvää. Kokeilkaa vastakohtaa: negatiivisesti elämään asennoitunut; ei ole sitoutunut oikein mihinkään; ei ihmissuhteita; mikään ei tunnu miltään ja saavutukset ovat jotain, joista joskus haaveiltiin. Ei tuollainen ole onnellinen ihminen, vaan Painobaariin unohdettu Helsingin Sanomien toimittaja."
Seuraavia asioita pitää miettiä tässäkin firmassa (kirjaan ne tänne blogiin ylös, ettei tarvitse etsiä Työväen teatterin pdf.stä.:
"(Järkevä) Yritys. Tärkeää on se, että yrityksellä on ”puhtaat jauhot pussissa” – että yritys tekee jotain joka ei ole voimallisessa ristiriidassa työntekijän itsensä kanssa.
(Selkeä) Toimenkuva. On tärkeää, että ihminen tietää, mikä hän toimenkuvansa on – mitä häneltä odotetaan.
(Tehokkaat) Työtavat. Työpäivä koostuu monista eri osista, jotka kaikki voi tehdä joko järkevästi tai vähemmän järkevästi.
(Innostava) Työkulttuuri. Asia, johon kiinnitetään kovin vähän huomiota, on työn ilo. Usein kuulee kysyttävän, että ”miksi ihmeessä töissä pitäisi olla kivaa?”. Ei pidäkään, mutta jos töissä on kivaa, ihminen on tehokkaampi ja jaksaa paremmin.
(Terve) Ihminen. Ja lopuksi on hyvä pitää mielessä, että vaikka töissä tehtäisiin vaikka mitä, mutta ihminen on muuten aivan finaalissa, mikään ei auta – kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vieläkin työyhteisöissä ajatellaan liian usein, ettei ihminen romahda, se vain meluaa, että pian se romahtaa. Eli lyhyesti. Hyvä työelämä koostuu seuraavista viidestä osasta: Työntekijä tietää, mitkä ovat yrityksen arvot ja visio, ja hän on niistä omien sisäisten kriteeriensä puitteissa innoissaan. Työntekijän toimenkuva on selkeä ja hänellä on toimenkuvan suorittamiseen sekä autonomiaa että riittävät resurssit.
Työntekijä tekee työnsä järkevästi ja tehokkaasti työyhteisössä, jossa hän viihtyy. Työn ulkopuolella hän pitää itsestään ainakin kohtuullista huolta – nukkuu hyvin, liikkuu ja syö terveellisesti sekä käyttää alkoholia kohtuullisesti paitsi, jos on alle 30-vuotias, jolloin voi valitettavasti vielä elää epäterveellisesti ja silti olla tehokas ja luova."
Jono
Luin eilen Heidi Jaatisen Jonon kolmanteen kertaan. Vasta nyt sain siitä irti sen, mitä pitikin. Kirjailijan tapaaminen Aikataikassa ja kirjan käsitteleminen Iisakki-salin sessiossa turvallisessa ja rauhallisessa ryhmässä, jossa oli onneksi vain yksi mies paikalla ja tämäkin melko hiljaisena, ikään kuin kääri muovikelmun Jonon ja silmieni välistä. Tämänhän jo eilen kirjoitin.
Tänään korostan sitä, että muovikelmu oli nimenomaan minun silmissäni - ei itse tekstissä.
Jonon alku oli sakraalinen, hienoa tekstiä sinänsä, mutta erosi kummasti kirjan surrealisesta sävystä. En muistanut kysyä kirjan ensimmäisen luvun arvoituksesta kirjailijalta Aikataikassa. Kysyin eilen tekstarilla. Vastaus tuli viittauksena Aikataikassa puhuttuun: "Niin, alunperin se olisi ollut hyvä vastapaino paratiisilliselle lopulle, mutta miksi jätin sen siihen... Halusin yhdistää sen rakastelun synnittömyyteen, luonnollisuuteen."
Kirjailija kertoi perjantaina, että Jonoon hänellä oli ehdolla viisi (muistaakseni) erilaista loppua. Sakraalisen alun kanssa olisi natsannut sakraalinen loppu, jossa Aina ja Aarni olisivat jääneet paratiisiinsa kahdestaan ja päättäneet, ettei ole mitään syytä syödä hyvän ja pahan tiedon puusta. Paratiisillinen sakraaliloppu olisi varmaan ollut rauhallinen ja kauniisti lyyrinen, rauhoittava. Tai no, rauhallinenhan oli Jonon julkaistu loppukin.
Jonon julkaistu loppu, pillipiiparisatua muistuttava, syntyi kuulema viiden kirjailijan ensin kirjoittaman loppuvaihtoehdon lisänä kirjailijan keskusteltua erilaisten (?! tämä ehkä kaipaa hiukan tarkennusta, kun en tehnyt muistiinpanoja) miesten kanssa. Tarjolla olisi ollut täydellinen antikliimaksikin.
(On se vain hyvä, että en lainaa kirjoja kirjastosta.) Nyt saatoin heti tarkistaa omasta hyllystäni, että kirja, jossa oli vaihtoehtoisia loppuja, on Ron Currie jr:n Juniorin erikoinen elämä. Currie kirjoittaa: "Kuten olet aiemmin aavistellut, kaikki tapahtuu moninapaisessa universumissa eli multiuniversumissa. Jos asian ilmaisee hyvin, hyvin yksinkertaisesti, se tarkoittaa, että tästä maailmasta on olemassa samanaikaisesti ääretön määrä erilaisia muunnoksia ja siten myös sinusta on ääretön määrä erilaisia muunnoksia." (Ron Currie jr:n Juniorin erikoinen elämä s. 313)
Kiehtovaa ja käsittämätöntä. Currie lisää, että voimme valita lukemattomista minuuksista omimman. Esimerkiksi multiuniversumissa on olemassa minuus, joka olisi kehittynyt siitä, että olisimme olleet astumatta vahingossa nelivuotiaana ampiaisen päälle. Ja sitten monimutkainen tapahtumasarja siitä, miten henkiinjäänyt ampiainen olisi vaikuttanut välillisesti noin tsiljoonaan asiaan toisin ja lopulta sinuunkin.
Jonossa oli aivan upeita surrealistisia kohtia, kuten se, kuinka Aina ja unkarilainen Molnár Szilárd (suomeksi Vankka Mylläri?) silittelivät ihokarvojaan, jaottelivat niitä, palmikoivat niitä ja valokuvasivat kuviot. Aina ja unkarilainen mies kyllä nyppivät ihokarvoja toistensa otsalta, mutta ihokarvojen silittelystä ja palmikoinnista en saanut selvää, tekivätkö he sitä itselleen vai toisilleen. Ilmeisesti kohta oli tarkoituksella kirjoitettu niin, että Aina ja Vankka Mylläri silittelivät ensin kumpikin itseään ja sitten POKS! Ainan aviomies, Aarni, yllätti heidät tutkimasta Ainan häpykarvoitusta paljaalla kalliolla naapurin kellarin takana.
Sain perjantaina tuta siitä, mitä tarkoittaa epäluotettava kertoja. Olen minä kirjallisuustermin kuullut, mutten ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. En ole malttanut ottaa selvää toisin sanoen. Jonon minä, Aina Kuluntalahti, on tosiaan epäluotettava kertoja. Hän hämää. Esimerkiksi jäin ikuisiksi ajoiksi miettimään sitä, mikä merkitys oli kuvauksella s. 193, jossa tiikeri Coco "vastoin tapojaan lemahti kuselle". Oliko se vain kirjailijan mielikuvituksen lentoa vai pissasiko Eekku tiikerin päälle nauraessaan. Toisaalta Eekku "nojasi Cocon villaiseen jättiläispäähän ja yritti nousta rinnettä ylös". Miten Eekku olisi voinut pissata tiikerin päälle, kun nojasi tämän päähän?
Vai oliko upea tiikeri kussut alleen, kun auto töytäisi? Tästä kohdasta ärsyynnyin. Karvojen lajittelua nauroin sekä sitä, kuinka eläkeläistimpuri ja suunnistajamestari pötköttivät vierekkäin ja timpuri luki mestarille ääneen Aku Ankkaa. Timpurille Aina oli Aarnilta ottanut saunatakin, jonka oli itse aviomiehelleen ommellut, mutta tämä ei ollut sitä käyttänyt, sillä saunatakki oli muka liian raskas kannettavaksi. Timpuri näytti Ainan ompelemassa saunatakissa hellyttävältä karvalelulta. (Heidi Jaatinen Jono s. 121)
Sivulla 183 tuli taas outo kohta. Aina maksoi ennustajaeukolle ja meni taloon kohtaloaan suremaan. Eekku keskeytti Ainan tekoripsien huollon ja kysyi mikä hätänä. Mietin, että ilmeisesti tekoripset tässä tapauksessa ovat sellaiset perinteiset, jotka käyttökerralla aina liimataan luomiin eikä sellaiset kuin nykyään, että ne kerran kuussa ne liimataan omien ripsien juureen yksi kerrallaan. Jos kyseessä olisi ollut nykyaikainen ripsihuolto, olisi Aina maannut Eekun edessä silmät kiinni.
Hänhän tuli kuitenkin vasta taloon sisään kohtaloaan suremaan. Kirjailija taas kujeili lukijalle, kun käytti termiä "keskeytti tekoripsien huollon". Ripsihuolto on jo eriytynyt tarkoittamaan jotain muuta.
Eekku oli outo hahmo. Toisaalta hän oli Ainan ja Aarnin kotiapulainen, toisaalta Aina väittää Eekkua ystävättärekseen. Eekku oli ollut Ainalle makutuomarina hameen ostossa ja sanonut, ettei Ainan kannata ostaa hametta, joka katkeaa pohkeen kohdalta, koska silloin jalat näyttivät paksuilta. Aina tuhahtaa: "Olisi katsonut sääriäni ensin ja sitten vasta sanonut. Niiden kohdalla ei ollut mitään vaaraa paksuuden vaikutelmasta. Eekkua piti usein muistuttaa sorjuudestgani, kun se itse oli semmoinen patukka ja tottunut ajattelemaan siltä kannalta." (Heidi Jaatinen Jono s. 24)
Uhka Eekku eittämättä on. Aina kokee Eekun uhkaksi jo ennen jonomiehiä. Kirjailija vihjaa sellaistakin, että Aina saattaisi olla mielipuoli ja Aarni olisi palkannut Eekun vahtimaan Ainaa.
Luin pätkän Jaatisen esikoisromaanin alusta. En edes avannut sitä kirjastossa, kun mietin, minkä Jaatisen kirjoista lainaisin Jonon kera, sillä jostain muistiini oli tarttunut, että Ei saa katsoa aurinkoon kertoo pedofiliasta. Ajattelin, että kiitos ei sitä lajia. Kirjan alun sävy oli kuitenkin lumoava ja jotenkin hilpeä. Kiiltomadon kriitikko näyttikin käyttävän kirjan ensimmäisestä kolmanneksesta termiä iloisen naturalistinen ja maalaisen epäkonservatiivinen.
Olisin kirjoittanut tänään enemmänkin, mutta tuli väliin muuttuvia tekijöitä. En ole esimerkiksi siivonnut enkä pukenut. Enkä käynyt ulkona. Nyt syön, puen ja käyn lenkillä. Siivous jääköön taas ja lakanakaapin raivaus. Onhan se ensi viikonloppukin.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]
